TAIVAAN JA MAAN KULKIJA

30 vuotta sitten Studiumissa – AC:n esitelmäilta

Tätä nimitystä oli Anne Friedistä käyttänyt hänen äitinsä, ja 28. tammikuuta 1993 Studium Catholicumissa puhui yli neljällekymmenelle kuulijalle paljon nähnyt, paljon kokenut ja harvinaisen rikkaan elämän elänyt ”taivaan ja maan kulkija”, filosofian tohtori, joka huhtikuussa täyttää 90 vuotta. Hän on elänyt vuosisadan alun Wienin rikkaassa kulttuuriympäristössä, jossa hänen ympärillään lapsuudessa ja nuoruudessa oli rakastava perhe- ja ystäväpiiri. Hän on opiskellut yliopistossa Saksassa, solminut Ranskassa avioliiton unkarilaisen taiteilijan kanssa, lähtenyt Yhdysvaltoihin juuri ennen toista maailmansotaa ja muuttanut Suomeen 1969, kun hänen poikansa meni naimisiin suomalaisen tytön kanssa. ”Suomessa minusta tuli kirjailija”.

Istuessaan pienenä ja hauraana mutta lämpöä ja viisautta säteilevänä pöytänsä takana ja kuunnellessaan AC:n puheenjohtajan Jaakko Airavan esittelyä Anne Fried toi mieleen kaikuja menetetystä ajasta, joka ei koskaan palaa. Kun tiesi katsovansa ihmistä, joka on elänyt ja kokenut lähes koko vuosisatamme mittaisen elämän sen suurten tapahtumien keskellä, menettänyt läheisiään Hitlerin valtakautena ja kuitenkin pystyy puhumaan ilman vihaa, oli pakko kysyä, miten paljon olemme kadottaneet, kun suvaitsemattomuus on saanut vallan.

Esitelmäiltansa teemaksi Anne Fried oli valinnut Uskon todellisuudessa. Hän oli jakanut aiheensa älyn, taiteen ja taiteilijoiden ja politiikan tasolle. Lisäksi hän halusi esittää myös joitakin muita ajatuksia.

Älyn tasolla Fried toi esille englantilaisen kirjailijan Dorothyt Sayersin, joka useimmille on tuttu vain dekkarikirjailijana. Anne Fried kertoi itsekin hämmästyneensä tutustuessaan tarkemmin Sayersin elämään ja työhön. Tämä oli löytänyt Raamatusta uskon, joka oli konkreettinen, ja synnin, joka oli konkreettinen. Dorothy Sayers, joka kääntyi katolilaiseksi, oli elämässään tehnyt kaksi suurta syntiä. Hänellä oli ollut suhde naimisissa olevaan mieheen ja avioton lapsi, ja myöhemmin hän oli mennyt naimisiin eronneen miehen kanssa.

Sayersin sisäinen kehitys tuli esiin, kun hän sai pyynnön kirjoittaa BBC:lle sarjan uskonnollisia draamoja, joiden aiheeksi hän valitsi Jeesuksen elämän. Draamoja oli kaksitoista, yksi joka kuukaudelle. Sayersia askarrutti jatkuvasti ajatus, miten  voi elää synnin kanssa. ”Jos työ on tehty Jumalan kunnian  vuoksi, voidaan kaikki synnit antaa anteeksi.” Tämä sitaatti kuvaa Sayersin asennetta. Synnin seuraus voi olla armo tai kuolema tai ihmisen oma valinta, kuten Juudaksen itsemurha. Ei ole yhtä hetkeä, jolloin Jumala tulee ja sanoo: ”Nyt olet lopullisesti vapaa.”

Esitelmänsä toisessakin jaksossa Anne Fried keskittyi synnin olemukseen. Hän kertoi, miten keskiajalla synti, sairaus ja kuolema olivat hyvin tärkeitä. Sairaus katsottiin synnin seuraukseksi ja rangaistukseksi,  jolloin kuolemallakin oli rangaistuksen piirteitä. Jos kuitenkin katui, ripittäytyi ja antoi anteeksi, kuolema oli ystävällinen ja lempeä saattaja. Vain syntisille hän oli ankara ja kova.

1400-luvulla alettiin perustaa ”Jumalan taloja” joihin sairaat ja syntiset ihmiset saattoivat tulla. Näistä ensimmäinen Ranskassa oli  Hotel Dieu Beaune. Sen pitkän ja suuren sairashallin päässä oli kappeli ja suuri alttari. Alttaritauluna oli Rogier van der Weydenin Viimeinen tuomio. Tämän sijoittelun aiheena oli sairauden ja kuoleman ajatteleminen, sen tarkastelu, mitä oli tapahtunut. Myös Englannissa oli vastaavanlainen hoitokoti, jossa kuolevat ihmiset saattoivat koko ajan nähdä kuvan ristiinnaulitsemisesta. Täällä ”kuolevia auttavien hoitajien intensiivinen apu luo tunnelmaa, aavistuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Se on työn ja uskon konkreettinen tulos.”

Isaac Grünewaldin Isenheimin alttaritauluun on kuvattu kaikki lääkeyrtit, joilla ihmisiä on hoidettu ja parannettu. Isenheimin alttaritaulu on mystinen ja konkreettinen, inhimillinen ja hengellinen. ”Jumalan armo on olemassa.”

Poliittisesta tasosta ja vapautuksen teologiasta puhuessaan Anne Fried mainitsi Dorothy Söllen ja tämän kirjan Gott im Mölle. ”Kaikki ovat Jumalan lapsia. Pappien vastuulla on auttaa ahdistettuja ihmisiä tässä taistelussa koulutuksensa keinoin.” Anne Fried on itse toiminut New Yorkissa sosiologina mustien ja puertoricolaisten parissa kaupungin pahamaineisilla alueilla. 

Antoisa ilta päättyi Anne Friedin lukemaan katkelmaan uusimmasta kirjastaan Lisälehtiä: ”Tässä elämäni vaiheessa olen täysin tietoinen siitä, että elän jonkinlaisessa taivaan ja maan nimettömässä välitilassa. Maailma – tai ainakin se olemassaolon osa, jota siksi nimitämme – on täynnä odottamattomia tapahtumia, mutta minusta tuntuu, etteivät ne enää koske minua. Ne ennakoivat sellaista ihmisten maailman kautta, jossa minulla ei enää ole osaa. Minun elämäni on täytetty. Olen saanut osani sodista ja kumouksista, elänyt oman naisenkohtaloni – niin murhetta kuin riemuakin kokien – ja lapsenlapsissani näen, miten uusi sukupolvi astuu uusille teille. Minä en enää ole siinä osallisena. Illan pehmeässä pimeydessä ennen unen tuloa, hiljaisessa hämärässä ennen aamun koittoa, olen niiden seurassa, jotka eivät enää ole maan päällä; en vielä kuulu heihin, mutta tiedän, että he ovat lähelläni. He antavat minun tuntea läheisyytensä päivittäin. He jakavat kanssani kaiken kokemani, niin että jokainen tapahtuma vie minua askeleen verran lähemmäs heitä. Elän heidän ja arkisen olemassaolon välitilassa ja kysyn: Kauanko vielä?”

Anne Friedin vaiettua seurasi hiljaisuus. Tuntui kuin olisimme kuulleet jäähyväiset ihmiseltä, joka on jo valmis ja kynnyksellä mutta jota emme halua menettää. Vasta hiljaisuuden jälkeen seurasivat kättentaputukset kunnianosoituksena arvostelulle vieraalle. Monet kuulijoista palasivat vielä erikseen kiittämään ja keskustelemaan. Olen omiin muistiinpanoihini kirjannut viimeiseksi lauseen: ”Ja elä niin kauan kuin sinun on määrä elää.”

Kiitos, Anne Fried! 

Tuula Luoma

Julkaistu Fideksessä 17.2.1993

.

(Anne Fried 1903 Wien  – 1998 Helsinki)