Jumalan ystävä – saarna

Päivän evankeliumissa (Joh. 11:1-45) Lasaruksesta mainitaan jotain hyvin mielenkiintoista: ”Herra, rakas ystäväsi on sairaana”. Ehkä mielenkiintoista ei ole niinkään se, että Lasarus oli sairas, vaan se, että hän oli Herran rakas ystävä. Oikeastaan hän on autuas sen vuoksi, vaikka onkin sairas.

Ystävyyteen kuitenkin tarvitaan kaksi.

Nyt olemme tietysti kuulleet, että Jumala rakastaa meitä – mutta olemmeko oikeastaan ajatelleet, mitä tarkoittaa, että me rakastaisimme Jumalaa? Koska jos Jumala rakastaa meitä, meidän pitäisi varmaan myös rakastaa Jumalaa – jos siis tahdomme olla hänen ystäviään. Mutta onko se mahdollista? Ja mitä tarkoittaa Jumalan rakastaminen?

Koetan ensin vastata tähän: mitä on Jumalan rakastaminen. Sitten koetan sanoa, mitä välttää, jos aiomme rakastaa Jumalaa, ja mitä vastaavasti tehdä.

Nyt, rakkaudella voidaan tarkoittaa kahdenlaista asiaa. Toisin sanoen, on olemassa kahdenlaista rakkautta.

Ensimmäinen rakkaus sanoo: ”Tahdon tuon asian itselleni”. Sanomme esimerkiksi, että rakastan jotain ruokaa tai vaikka vapaa-aikaa, ja tarkoitamme, että tahdomme sitä itsellemme. Nautimme siis siitä, ja tahdomme sen. Voidaan sanoa, että se on rakkautta, joka keskittyy itseen. Se ei ole vielä erityisen jaloa.

Mutta puhumme rakkaudesta myös toisella tapaa: kun äiti rakastaa lapsiaan ja miestään tai mies rakastaa vaimoaan ja perhettään, tarkoitamme, että he tahtovat jotain hyvää jollekulle toiselle.

Kun ensimmäinen rakkaus keskittyy itseen, toinen rakkaus keskittyy toiseen.

Ensimmäinen on enemmän tai vähemmän itsekästä – toinen rakkaus on enemmän tai vähemmän epäitsekästä. Näiden rakkauksien ei tietenkään tarvitse sulkea toisiaan pois – antaessaan itsensä löytää todellisen onnen. Mutta jos ihmisellä on vain ensimmäisen tyyppistä rakkautta, emme kutsu häntä ”rakastavaksi” vaan itsekkääksi.

No, millä tavalla Jumala sitten rakastaa meitä? Ehkä muistamme Jumalaa käsittelevästä katekeesista, että Jumala itsessään ei tarvitse mitään. Hän on täydellisen onnellinen itsessään. Kun Jumala luo maailman, hän ei luo sitä, koska hän tarvitsisi jotain.

Samoin kun hän luo ihmisen, hän ei luo, koska oli esimerkiksi yksinäinen – hän on itsessään täydellisen autuas Pyhänä Kolminaisuutena, kolmen persoonan yhteytenä.

Sen sijaan Jumala luo, jotta ihminen pääsisi osalliseksi Jumalan autuudesta. Jumalan rakkaus on siinä mielessä epäitsekästä.

Tietysti löydämme Raamatusta ilmaisuja, joissa Jumala ikäänkuin intohimoisesti rakastaa meitä: hän ”mustasukkaisesti halajaa henkeä”, jonka on meille antanut. Ja vastaavasti, varmasti meidänkin rakkaudessamme Jumalaan on tämä puoli: ”minun sieluni janoaa sinua, elävää Jumalaa”, kuten psalmi sanoo. Tai kuten pyhä Augustinus sanoo: ”Sieluni on levoton, kunnes se lepää sinussa”.

Mutta aina emme koe näin. Onko meillä silloin rakkautta Jumalaan? No, emme voi aina valita tunteitamme, mutta voimme aina valita tekomme. Jumala loi ja rakastaa meitä epäitsekkäällä rakkaudella. Meidän tulee rakastaa Jumalaa ystävyyden rakkaudella, epäitsekkäällä rakkaudella: tahtoen Jumalalle kaikkea sitä kunniaa ja sitä hyvää, joka hänelle kuuluu; hän on täydellisen hyvä ja rakastettava; rakastaa Jumalaa hänen itsensä takia; sekä ponnistella, sikäli kun se riippuu meistä, että Jumala saa sen. Näin rakastamme Jumalaa.

Ehkä kysyt, mistä voi löytää motivaation tähän? Uskosta; uskon kautta. Uskon kautta me olemme oppineet tuntemaan Jumalan rakkauden meitä kohtaan.

Jotta asia ei jäisi teoreettiseksi, seuraavaksi jotain konkreettista, kuten alussa lupasin: mitä välttää.

Se mitä meidän tulee välttää, on tietenkin synti. Syntihän on vastoin Jumalan rakastamista.

Puhuimme kahdesta rakkaudesta, ja on helppo nähdä, että itseen keskittyvä rakkaus johtaa helposti itsekkyyteen.

Nyt kaikki synti on rakkautta vastaan ja myös se erityinen synti, josta seuraavaksi puhun. Mainitsen sen, koska se usein naamioituu ”rakkauden” nimen alle. Se ei ole välttämättä pahin synti, eikä varmasti ainoa, mutta kuitenkin, se saa paljon pahaa aikaan. Se synti on pääpahe nimeltä himo, tai siveettömyys. Se saa monia ilmenemismuotoja – ehkä niitä on turha luetella.

Siveettömyydessä toisessa ihmisessä ei haluta nähdä lähimmäistä. Se on siten itsekkyyttä. Se orjuuttaa ihmisen ja tekee hänet kovasydämiseksi. Kaikki synti sulkee ihmistä omaan kuoreensa, mutta erityisellä tavalla niin tekee siveettömyys. Näin se tekee ihmisestä yksinäisen. Tuo yksinäisyys alkaa tässä elämässä ja voi kerran jatkua ikuisesti… ellei tehdä parannusta.

Moni kokee näinä aikoina yksinäisyyttä ulkoisten olosuhteiden vuoksi. Vaikka se on itsessään ikävää – ikäänkuin vastoin luontoamme sosiaalisina olentoina – voimme rukoilla, että tämä poikkeuksellinen myös siunauksellista aikaa, parannuksen tekemisen aikaa; hengellisen heräämisen aikaa. Että löytäisimme jälleen paitsi lähimmäisen arvon, myös ja ennenkaikkea, Jumalan.

Jos vielä jatkamme hetken tämän asian parissa, mitä välttää: päivän evankeliumissa Jeesus seisoo Lasaruksen haudan ovella ja lausuu: ”Ottakaa kivi pois”. Voimme tulkita, että tuo kivi on synti. Jumala on valmis ottamaan pois kivisydämemme ja antamaan meille elävän sydämen.

Hän seisoo hautamme edessä ja pyytää, että avaamme oven. ”Herra, hän haisee jo”, hänelle vastataan. Ja se on totta, meidän syntimme saavat meidät haisemaan. Mutta Jeesus ei kavahda sitä.

Hän seisoo hautamme ovella ja huutaa: ”Lasarus, tule ulos!”

Hän sanoo ikäänkuin: Minun rakas ystäväni, sinä, joka olet vaipunut synnin tähden kuolemaan – tule takaisin elämään! Tule ulos syntisi pimeydestä, tule valoon! Minä, Jeesus, kutsun sinua. Tule ulos haudastasi. Minä olen ylösnousemus ja elämä. Tule takaisin elämään!

Joskus me tarvitsemme radikaalia parannuksen tekemistä, jotta voisimme jälleen rakastaa Jumalaa.

Se oli siis asia, jota tulee välttää: synti.

Lopuksi se asia, mitä tulisi tehdä.

Jos tahdomme rakastaa Jumalaa, hengellisessä elämässäkään meidän ei niinkään tarvitse miettiä sitä, ”mitä minä tästä saan” – tuottaako rukous jännittäviä tunteita tai suuria hengellisiä kokemuksia – ne voivat olla hyviä, mutta huomaatko – niissä painopiste on itsessä, minussa. Pikemmin meidän tulisi miettiä, miten voin antaa Jumalalle kunniaa.

Otan esimerkin: pyhä messu. Tällä hetkellä emme yleensä voi osallistua messuun fyysisesti, mutta voimme osallistua siihen henkisesti. Varmasti moni kokee saavansa pyhästä messusta siunausta ja ravintoa hengelliselle elämällemmeen. Ehkä se jopa on muodostunut meidän hengellisen elämämme keskukseksi, ja hyvä niin. Mutta pohjimmiltaan, emme mene sunnuntaina messuun vain ”saamaan itsellemme jotain” – vaan antamaan Jumalalle kunniaa!

Tämä on hyvin vapauttavaa. Menemme sinne sinun tähtesi, Jumala! Pyhä messu on Jumalan itsensä antama lahja ihmiselle. Hän itse sanoi: ”Tehkää tämä minun muistokseni”. Hän ikäänkuin sanoi: ”Palvokaa minua tällä tavalla”.

Ei Jumala sinänsä tarvitse meidän palvontaamme – mutta me tarvitsemme sitä, että palvomme Jumalaa. Kuten pyhässä messussa lausumme: sinä et tarvitse meidän ylistystämme, mutta sinun omaa lahjaasi on, että me saamme kiittää sinua.

Tai me alamme usein rukoilla, kun meillä on jokin tarve: pyydämme Jumalalta jotain. On tietysti hyvä ja oikein puhua Jumalalle meidän tarpeistamme: ”pyydän sinulta tuota ja tätä”. On myös hyvä puhua Jumalalle ihan tavallisista asioista: ”minulle kuuluu nyt tällaista, elämässäni on tällaista”

Mutta huomaatko, painopiste on edelleen minussa – sen pitäisi olla sinussa.

Rukouksessa meidän tulisi muistaa myös kiittää Jumalaa: ”Kiitos tästä ja tuosta”. ”Ole ylistetty, kiitetty, rakastettu ja palvottu, Herra, meidän Jumalamme”. Aamen.

isä Tuomas Nyyssölä