Katolista hengellisyyttä oopperalavalla
> Katso myös: Autuaat karmeliittasisaret.
Helsingin oopperatalo esittää tänä talvena Poulencin teoksen Dialogues des Carmélites (Karmeliittasisaret, kirjaimellisesti Karmeliittasisarten keskustelut), joka perustuu katolisen kirjailijan Georges Bernanosin librettoon. Teoksen syntyä vaikeutti se, että Bernanos oli kirjoittanut näytelmänsä elokuvaa varten. Philippe Agostini ja dominikaaniveli Léopold Bruckberger OP tekivät elokuvan vasta vuonna 1960, vaikka Poulenc oli esittänyt oopperansa jo vuonna 1957. Poulenc oli kuitenkin joutunut tekemään leikkauksia Bernanosin teoksesta tuottaakseen alle kolme tuntia kestävän oopperan.
Lavastus on Olivier Pyn suunnittelema. Py on ranskalainen näytelmäkirjailija ja ohjaaja, joka tunnetaan toisinaan karkeista lavastuksistaan. Mitään sellaista ei kuitenkaan ole nähtävissä tässä lavastuksessa (ensi-ilta Pariisissa 2013), josta paistaa läpi Olivier Pyn katolinen usko. Hän on opiskellut teologiaa Pariisin katolisessa yliopistossa (Institut Catholique de Paris) samaan aikaan, kun hän suoritti draamaopintojaan.
Dialogues des Carmélites perustuu tositarinaan, Pariisin lähellä sijaitsevan Compiègnen 13 karmeliittanunnan marttyyrikuolemaan Ranskan vallankumouksen aikana: heidät surmattiin giljotiinilla uskonsa vuoksi 17. heinäkuuta 1794, ja heidät julistettiin autuaiksi vuonna 1906; heidän muistopäiväänsä vietetään Ranskassa 17. heinäkuuta. Teoksen viimeinen kohtaus, jossa dramaattinen ja hengellinen jännite huipentuu, tapahtuu mestauslavalla. Tämä traaginen konteksti tarjosi hyvin sairastuneelle ja lähellä elämänsä loppua olevalle Bernanosille tilaisuuden pohtia kuolemaa ja ennen kaikkea pyhien yhteyden salaisuutta. Lopputuloksessa loistavat pyhän Lisieux’n Thérèsen (Jeesus-lapsen Teresan) opetukset, ja hänen hahmonsa näkyy ikään kuin diffraktoituneena useiden hahmojen läpi.
Päähenkilönä on Blanche de la Force, jonka voimaa tarkoittava nimi on paradoksaalinen, sillä hän on itse asiassa sairaalloisen pelokas ja arka. Hän kääntää kuitenkin tämän heikkoutensa voimaksi pyhän Paavalin tapaan (Juuri heikkona olen voimakas, 2.Kor 12:10): vannottuaan pelostaan huolimatta marttyyrikuoleman karmeliittasisartensa kanssa hän onnistuu lähes yllättäen kävelemään vapaasti giljotiinin luo liittyäkseen sisartensa seuraan marttyyrikuolemaan. Tämä on kaiku Thérèsen sairaudesta: hän onnistui muuttamaan heikkoutensa erinomaiseksi keinoksi päästä Jumalan tykö (hyvin tunnettu rakkauden pieni tie). Mutta mikä on Blanchen voiman lähde?
Prioritar, joka toivottaa Blanchen tervetulleeksi karmeliittaluostariin, on kokenut nainen, jolla on luja usko ja hyvin selkeät käsitykset sääntökuntaelämästä. Keskustelu, jonka hän käy Blanchen kanssa ennen kuin hyväksyy hänet noviisiksi, on pieni tutkielma sääntökuntaelämästä. Hän murskaa nuoren naisen toiveet sankarillisuudesta ja selittää hänelle, ettei luostarielämä ole sisarten välistä ”fusiointia” tai sulattelua: ”Älä odota, että sisaret riistävät sinulta omat harhakuvitelmasi, jokaisella on tarpeeksi tekemistä omiensa kanssa.” Periaatteessa ei tule kuvitella, että sääntökuntaelämä toimisi eräänlaisena suojana: ”Karmelin sääntö ei ole se, joka vartioi meitä, vaan me itse vartioimme sääntöä”, hän vakuuttaa Blanchelle. Myöhemmin hän kertoo neidolle luostarielämän ytimestä näillä sanoilla: ”Tämä luostari ei ole katumusharjoitusyritys tai hyveiden konservatorio, vaan me olemme rukouksen talo: ainoastaan rukous selittää olemassaolomme, ja ilman sitä emme ole muuta kuin hulluja tai loisia.” Nämä seikat piirtävät kuvan Lisieux’n Thérèsesta, jonka hengellinen realismi näkyy kaikissa hänen kirjoituksissaan. Juuri tämä realismi ja pragmaattisuus mahdollistivat sen, että hän pystyi lyhyen uransa aikana luostarissa olemaan merkittävä noviisimestaritar.
On huomattavaa, että Poulenc säilytti tämän pitkän osan Bernanosin näytelmästä. Monet kriitikot ovat todenneet, että Poulenc oli ”puoliksi munkki, puoliksi katupoika”. Kun hän sävelsi tätä oopperaa, hänen silloinen avomiehensä Lucien oli sairas ja kuolemaisillaan, mikä liittyy hänen pohdintaansa karmeliittasisarten kuolemasta. Poulenc oli palannut lapsuutensa katoliseen uskoon kokiessaan pyhiinvaelluksen merkeissä voimakkaan kääntymyksen vuonna 1935, mistä lähtien hän sävelsi monia pyhiä teoksia, joissa hänen syvä uskonsa loistaa. Hän lomitti Dialogit gregoriaanisista lauluista inspiroituneilla kappaleilla, joita karmeliittasisaret lauloivat eri hetkinä, erityisesti marttyyrikuolemaa säestävässä liikuttavassa Salve Reginassa, jonka aikana giljotiinin kauheat iskut keskeyttävät yhden äänen toisensa jälkeen kunnes kaikki vaikenevat.
Mutta prioritar on hyvin sairaana ja kuolee hyvin pian ennen sisartensa marttyyrikuolemaa. Hänen kuolemansa on kuitenkin kamppailua: hän kärsii valtavasti pelon vallassa ja kivun tuskassa ja näyttää kokevan kuoleman vaikeaksi. Hänen uskonsa on voimatonta ja hän huutaa, että Jumala kääntyisi vihdoin hänen puoleensa. Kuka olisi uskonut, että näin vahvan naisen olisi ollut niin vaikea kuolla? Nuori sisar Constance on se, joka antaa avaimen arvoitukseen: hän kertoo Blanchelle, että pelastaakseen priorittaren kuolemalta hän olisi valmis antamaan henkensä, ”köyhän arvottoman elämänsä, joka ei merkitse yhtään mitään”. Tässä näkyy pyhien yhteyden salaisuus, joka läpäisee koko teoksen. Emme elä yksin, emme kuole yksin. Me elämme toistemme kanssa, ja me kuolemme toistemme kanssa, ehkä jopa toistemme puolesta, jos me olemme Kristuksen seuraajia, samalla tavalla kuin Kristus kuoli puolestamme.
Prioritar on tietämättään tarjonnut vaikean kuolemansa Jumalalle, jotta Blanche saisi ratkaisevalla hetkellä voimaa ja sisäistä vapautta, jota häneltä on koko elämänsä ajan puuttunut. Olivier Py on tehnyt tässä loistavan lavastusvalinnan: prioritar kuolee pystysuorassa sängyssä, jossa hän on kuin perhonen, joka on kiinnitetty lasirasiaan. Hänet uhrataan kaikkien nähtäväksi, uhriksi, hän on ikään kuin alter Christus ristillä, hänen kuolemallaan on lunastusarvo Blanchelle. Tässä on jälleen kaiku Thérèse de Lisieux’n hahmosta, joka rukoili ja teki katumustyötä kaukana olevien lähetystyöntekijöiden puolesta ja syntisten, myös menneiden vuosisatojen pyhimysten, kääntymyksen puolesta: pyhien yhteys ylittää ajan ja paikan rajat. Näin Jumalan armo toimii maailmassa ja sen historiassa.
Sisar Constance on teoksessa jälleen yksi pyhän Thérèse de Lisieux’n kasvoista: suoruutensa ja iloisen yksinkertaisuutensa kautta hän osoittaa, että elämä Kristuksen opetuslapsena vapauttaa meidät pelosta. Kun Blanche kysyy häneltä, eikö hän pelkää kuolemaa, Constance (jonka etunimi tarkoittaa pysyvyyttä) vastaa: ”Elämä on aina tuntunut minusta niin hauskalta, joten ajattelin, että kuoleman täytyy olla myös.” Pyhän Jeesus-lapsen Teresan tavoin Constance todistaa horjumattomasta uskosta ikuiseen elämään. Meillä ei ole kahta elämää peräkkäin, vaan vain yksi elämä: iankaikkinen elämä, joka on jo alkanut meissä. Kuka sitten pelkäisi kuolemaa?
Dialogues des Carmélites ei ole vain kirjallisuus- ja musiikkiteos: se on varmasti esteettinen mutta ennen kaikkea hengellinen kokemus, joka tarjoaa jokaiselle tilaisuuden pohtia Kristuksen opetuslapsen asemaa ja pyhien yhteyden roolia omassa hengellisessä elämässään.
Veli Marie-Augustin Laurent-Huyghues-Beaufond OP
Karmeliittasisaret: 26.1.2024–23.2.2024 Helsingin oopperassa, suora lähetys Ooppera-Baletin Stage24-palvelussa tiistaina 13.2. klo 18.50 alkaen.
– Kuva: oopperabaletti.fi.
