20 vuotta yhteisestä julistuksesta – entä nyt?
Isä Raimo Goyarrola piti Studium Catholicumissa lokakuun lopussa (31.10.2019) alla olevan esitelmän, jossa hän pohti 20 vuotta sitten allekirjoitetun vanhurskauttamisjulistuksen merkitystä tänä päivänä.
Muutama viikko sen jälkeen, kun Augsburgissa allekirjoitettiin yhteinen julistus vanhurskauttamisopista, paavi Johannes Paavali II esitti sydämellisen kiitoksen Jumalalle, joka oli antanut meidän saavuttaa virstanpylvään kristittyjen täydellisen ykseyden ja jälleenyhdistymisen vaivalloisella tiellä (Johannes Paavalin puhe 9.12.1999). Paavi vakuutti, että tämä asiakirja voi toimia hedelmällisenä lähtökohtana tulevalle ekumeeniselle toiminnalle. Hän kannusti käynnistämään yhdessä valmistelun opinkappaleen sisällön tulkitsemiseksi nykyihmisten kielelle jokapäiväistä käyttöä varten. Tarvitaan hyviä tulkkeja, jotka kykenevät välittämään totuuden uskollisina.
Esitykseni tavoitteena ei ole niinkään tehdä yhteenvetoa eikä tarjota tulkintaa tästä julistuksesta. Niitä on jo paljon. Sen sijaan suosittelen lämpimästi ”Vanhurskauttaminen kirkon elämässä” -nimisen julkaisun (2010) lukemista. Tämän raportin ovat laatineet Ruotsin ja Suomen katoliset ja luterilaiset teologit. Minulta on nyt pyydetty joitakin ajatuksia ja ehdotuksia liittyen uuteen evankelioimiseen, joka koskee meitä kaikkia kristittyjä.
Muutamia ajatuksia
Yhteisessä julistuksessa hyväksytään, että vanhurskauttamisen opinkappaleessa on olemassa kaksi lähestymistapaa: katolinen ja luterilainen, jotka eroavat painotukseltaan ja ajattelutavaltaan. Dialogin avulla ei ole yritetty tavoitella täydellistä päällekkäisyyttä eikä löytää synteesiä molempien välillä, vaan luoda pikemminkin keskinäinen yhteys näiden lähestymistapojen välille selvittämällä ja määrittelemällä molempien varsinainen teologinen tarkoitus. Julistus tarjoaa erot sovittavan yksimielisyyden (differentiating consensus), joka muodostuu yhteisistä johtopäätöksistä sekä molempien osapuolten erilaisista korostuksista.
Ekumeenisesta dialogista saamamme kokemus osoittaa, että vaikka onnistuminen teologisen tekstin muodollisessa allekirjoittamisessa on työlään prosessin tulos, se on samanaikaisesti ensimmäinen askel seuraavaan yhtä vaikeaan ja tärkeään vaiheeseen, joka on asiaan liittyvien yhteisöjen omaksumisprosessi.
Omaksuminen vaatii keskustelujen tulosten integroimista jatkamalla kirkon perimätiedon oikeaa tulkintaa, joka on ilmoitettu kerran kaikiksi ajoiksi. Tämä prosessi, jotta se saavuttaisi kaikki ihmiset kaikilla kirkon elämän aloilla, edellyttää ajan lisäksi myös tiettyä ennakko-olettamusta: ensiksi, että sama henki, joka mahdollisti tämän ekumeenisen tekstin valmistamisen, säilyy, kun muut sitä tutkivat. Ekumenian soveltaminen merkitsee dynaamisuutta, joka kannustaa ja velvoittaa kirkon sisäistä elämää; kristittyjen yhteys ja kirkon uudistaminen kuuluvat erottamattomasti yhteen. Tämä johtaa vaeltavan kirkon uudistumiseen, joka vaikuttaa myös siihen, miten se esittää oppinsa. Tämä ei aiheuta totuudesta luopumista vaan sen syvällisempää ymmärtämistä.
Se merkitys, joka vanhurskauttamisopin periaatteella on uskon totuuksien kokonaisuudessa luterilaisesta näkökulmasta, merkitsee sitä, ettei kyseessä ole jälleen uusi doktriini, vaan se muodostaa kaikkien niiden ytimen ja kriteerin. Katolisen näkökulman mukaan ajatellaan, että vaikka kyse on välttämättömästä kriteeristä, tämä liittyy kristillisen uskontunnustuksen kokonaisuuteen, josta totuuksien arvojärjestyksen mukaan ilmenee muiden ehdottomien väittämien arvo, esimerkiksi sellaisten, jotka liittyvät kirkkoon, virkaan ja sakramentteihin.
Tämä toisenlainen lähestymistapa selittää osaltaan sen, miksi julistuksen allekirjoittaminen ehkä loi erilaisia odotuksia joissakin luterilaisissa piireissä mitä tulee saavutetun konsensuksen kirkko-opillisiin seurauksiin. Todellakin, asian eteneminen ei johtanut luterilaisen ja katolisen kirkon täydellisen ykseyden välittömään palautumiseen, ei edes satunnaiseen eukaristiseen vieraanvaraisuuteen. Mutta näitä seurauksia ei julistuksen allekirjoittajat tulleet ajatelleeksi silloin, kun mietitiin ekklesiologista vaikutusta. Silloin nimittäin keskusteluosapuolet halusivat poistaa molemminpuoliset oppituomiot, jotka koskivat vanhurskauttamisoppia.
Muutamia ehdotuksia
Meneillään olevaa ekumeenista suuntaa jatkaen esitän joitakin käytännön ehdotuksia, jotka voisivat nopeuttaa julistuksen sisällön omaksumisprosessia ja edistää katolilaisten ja luterilaisten yhteistä evankeliointia tämänhetkisessä maailmassa, ainakin Suomen osalta.
a) Yksiselitteisen semantiikan käyttö
Eräs riski, joka näkyy yhteiskunnassamme ja joka voi myös ilmetä ekumeniassa, on, että käytetään sanoja, jotka heikentävät niiden todellista sisältöä ja joita käytetään myöhemmin mielivaltaisesti eri merkityksessä. Sen vuoksi on tärkeätä, että teologiset perustermit käsitetään oikein ja samalla tavalla molempien osapuolten toimesta. Olisi suositeltavaa julkaista suomeksi ekumeeninen sanakirja, joka sisältäisi keskeiset termit kuten esimerkiksi usko, armo, anteeksianto, sakramentti, virka, katumus ja sovitus.
b) Vanhurskauttamisopin elävä ja eletty usko
Uskon lahja ja armo eivät ole pelkkiä nimikkeitä tai abstraktisia käsitteitä. Uskosta käy ilmi uskovan koko jokapäiväinen elämä. Se ei ole mikään vanhurskauttamisopin maaginen avain. Usko ohjaa meitä elämään Jumalan läheisyydessä ja kristillisessä yhteenkuuluvaisuudessa vuorokauden ympäri. Olisi tärkeätä saarnata enemmän uskovien kristittyjen elämän ykseydestä. Kasteen ja uskon ansiosta olen Jumalan lapsi Kristuksessa Pyhän Hengen voimalla aina ja kaikkialla. Nykypäivän yhteiskunta tarvitsee kristittyjen uskon ja elämän johdonmukaista todistamista. Usko on marttyyriutta; ensimmäisten kristittyjen esimerkki uskonelämästä on suunnanantaja, joka ohjaa yhteiskunnan kääntymään uudelleen kristinuskoon.
c) Rukouksen priorisointi
Jotta voidaan luoda johdonmukainen uskonelämä, on tarpeellista rukoilla. Vieläpä niin, että kristillisen elämän yhdenmukaisuus ohjaa ihmistä rukoilemaan. Meille teologeille on vaarana tyytyä tekemään teologiaa ainoastaan lukemalla, kirjoittamalla ja osallistumalla mielenkiintoisiin seminaareihin. Vaarana on myös silloin, että voimme joutua teoreettisen ajattelun ansaan. Lukemistakin tärkeämpää on rukoileminen. Mielestäni rukous on ensimmäinen uskon ilmaisu. Juuri rukouksessa ja Jumalan sanan kuulemisessa usko vahvistuu: mitä enemmän uskoa, sitä enemmän rukoillaan ja mitä enemmän rukoillaan, sitä enemmän Jumala vahvistaa ihmisen uskoa. Henkilökohtaista ja yhteisöllistä rukousta. Kokemukseni Suomessa luterilaisen ja katolisen kirkon välillä käydyissä keskusteluissa ovat osoittautuneet uskomattoman onnistuneiksi. Ei ole ollut kokousta tai tapaamista, joka ei olisi aloitettu ja päätetty yhteiseen rukoukseen. Sen vuoksi olen sitä mieltä, että olemme saavuttamassa vakuuttavia tuloksia. Yksi niistä on ”Kasvavaa yhteyttä”, julistus kirkosta, eukaristiasta ja virasta. Olisikin hyvä järjestää lisää rukoukseen liittyviä tapaamisia luterilaisten ja katolisten uskovien kesken. Myös rukoileminen kristittyjen ykseyden puolesta jokaisessa luterilaisten ja katolisten seurakuntien sunnuntaimessussa olisi enemmän kuin suotavaa.
d) Pyhiinvaellushengen elvyttäminen
Yksi ilmiö, joka on lisääntymässä, ei ainoastaan uskovien katolilaisten vaan myös luterilaisten keskuudessa, on osallistuminen pyhiinvaellusmatkoille: Jumalan kansa, joka kulkee Kristuksen kanssa niin fyysisesti kuin hengellisesti kohti Isää Jumalaa Pyhän Hengen johdattamana. Olisi hyvä järjestää lisää ekumeenisia pyhiinvaellusmatkoja, jotka liittyvät rukoukseen ja katumukseen ja jotka valmistelevat sieluamme vastaanottamaan yhdessä Jumalan pelastavan armon. Vanha Testamentti on myös kristityille kuuluva perintö. Jumala pyysi valittua kansaa uhraamaan erämaassa. Matka autiomaasta luvattuun maahan on edelleenkin ajankohtainen. Pidän välttämättömänä tätä todellista pyhiinvaeltajahenkeä, pyhiinvaeltajan, joka kohottaa sydämensä kiittäen ja ylistäen ja pyytäen anteeksi syntejään päästäkseen taivaan luvattuun maahan ja näin ollen saavuttaakseen kristittyjen ykseyden. Autiomaassa vaeltamisen ja pyhiinvaellusten henki kertoo meille ihmisen olemassaoloon liittyvästä uhrauksen luonteesta.
e) Yhteisen pappeuden uudelleenelpyminen kasteen ja uskon kautta
Kristillisen olemassaolomme uhrautuva henki on peräisin yhteisestä pappeudesta. Kasteen kautta osallistumme Kristuksen ainoaan pappeuteen. Olemmeko me kristityt tietoisia yhteisen pappeuden tärkeydestä? Me kaikki kastetut olemme nimittäin kutsuttuja uhraamaan, korjaamaan vääryyksiä, toimimaan välittäjinä ja olemaan oman olemassaolomme pappeja. Olisi hyvin terveellistä hengellisessä mielessä pyrkiä palauttamaan uhrilahjan alkuperäinen merkitys kiitollisuuden ilmauksena kaikesta saamastamme, uhrilahjana syntien sovittamiseksi ja anteeksipyyntönä. Tämä katumuksen henki, paaston tai pienten kieltäymysten muodossa, edistää sielunrauhaa ja iloa, sillä se tarjoaa meille mahdollisuuden rakastaa enemmän Jumalaa ja olla hänen rakastamiaan.
f) Käsitteet ”simul iustus et peccator” ja ”concupiscencia” (kristitty on samaan aikaan sekä syntinen että vanhurskas ja himo)
Nämä käsitteet ovat mielestäni edelleenkin niitä aiheita, joita eivät teologit eivätkä tavallisetkaan uskovat ymmärrä hyvin. Voitaisiin välttää paljon henkistä kärsimystä, jos nämä käsitteet selitettäisiin totuudenmukaisesti Jumalan armon valossa. Tässä merkityksessä tarvittaisiin katseen suuntaamista antropologiaan. Se on vielä alue, jota ei ole riittävästi tutkittu, ymmärretty eikä selvitetty. Aiheesta voitaisiin jopa järjestää Suomessa seminaari.
g) Kirkon tarpeellisuus vanhurskauttamisprosessissa
Kristittynä kuulun Kristuksen ruumiiseen, hänen kirkkoonsa. Kirkon jäsenenä oleminen liittyy erottamattomasti siihen, että minä olen kristitty. Tunnen itseni oikeutetuksi kirkossa ja kirkon vuoksi, koska siellä ja sen toimesta minut on kastettu ja koska siellä ja sen toimesta voin vastaanottaa uskon ja muut Jumalan armolahjat. Tässä mielessä pitäisi edelleenkin syventää ymmärrystä kirkon sakramentaalisesta luonteesta ja pappisvihkimyksestä. Tässä piilee yksi teologioidemme syvällisimpiä eroja. Mielestäni tämä aihe on avainkysymys ja -ehto “sine qua non”, jotta voimme edetä kysymyksessä eukaristian vastaanottamisesta. Suomessa käytävässä ekumeenisessa dialogissa olemme edistyneet valtavasti ja meidän tulisi edelleen jatkaa samalla linjalla.
h) Uskovan ja rukoilevan kansan kuuleminen
Emme saa unohtaa, että teologiaa ja sen vuoksi myös ekumeniaa on osattava kuunnella. Tässä on kyseessä Pyhä Henki, joka on välttämätön pelastuksellemme. Miten voimme saada teologimme ja koko Jumalan kansan osalliseksi Pyhästä Hengestä? Olisi varmaankin hyvä saarnata enemmän Pyhästä Hengestä ja opettaa uskovia kuuntelemaan ja olemaan yhteydessä hänen kanssaan. Pyhä Henki puhuu myös uskollisessa kansassa. Miten kuuntelemme Jumalan kansaa? Pystymmekö erottamaan Jumalan äänen maailman äänestä? Näiden hurskaiden ihmisten, uskovien ja uskonnonharjoittajien jokapäiväisessä elämässä myös Pyhä Henki ilmenee ja puhuu meille.
i) Parannuksen sakramentin merkitys
Ainoastaan Jumala voi antaa anteeksi synnit. Katumus jo sinänsä on Jumalan armolahja. Mikä siis on uskon merkitys? Entä toivon ja rakkauden? Monet hurskaat luterilaiset kaipaavat mahdollisuutta syntien henkilökohtaiseen tunnustamiseen. Luther piti sitä sakramenttina. Olisi tärkeätä oppia ymmärtämään tämän sakramentin merkitys ja mahdollistaa sen käyttöönotto, jolloin voitaisiin auttaa uskovia merkittävällä tavalla.
j) Vanhurskauttaminen kutsuu meidät pyhitykseen
Luulen, että uskovat kaipaavat pyhittymistä. Kyllä, Jumala antaa anteeksi. Olen vanhurskas. Huomaan kuitenkin, että Jumala haluaa, että minusta tulee parempi ihminen, parempi Jumalan lapsi, parempi kristitty; tämä prosessi on nimeltään pyhittyminen. Kristitty haluaa muuttua todelliseksi Jumalan lapseksi, ei vain nimellisesti vaan kokien todellisen kääntymisen, muutoksen, “metanoian”. Miten voimme auttaa ymmärtämään paremmin pyhittymisen? Pyhittymistä varten on olemassa sakramentti, josta ollaan enenevässä määrin tietoisia tänä päivänä: vahvistus, konfirmaatio. Ei ole kyse ainoastaan siitä, että minä hyvällä omallatunnolla hyväksyn Jeesuksen pelastajana ja hyväksyn, mitä kirkko opettaa. On kyse pikemminkin siitä, että annetaan tilaa Pyhälle Hengelle ja sallitaan hänen tehdä meissä ihmeitä, jotka hän on suunnitellut meille iankaikkisesta iankaikkiseen. On jo aika luovuttaa Pyhälle Hengelle sydämemme, jotta hän tekisi meistä Jumalan lapsia. Tämä on se suuri vallankumous, jota maailma odottaa meiltä: Jumalan lasten julistusta.
k) Messu kristillisen elämän keskipisteenä ja perustana
Eukaristia muodostaa armon ja evankelioimistyön perustan. Vieläpä niin, että eukaristia toimii armon antajana. Uskomme Jeesuksen todelliseen, aineelliseen ja sakramentaaliseen läsnäoloon ehtoollisessa. Miten tämä usko vaikuttaa jokapäiväiseen elämäämme? Usko on liturgiaa. Ilman kiirastorstaita, pitkääperjantaita ja pääsiäissunnuntaita emme voi ymmärtää Jeesuksen pelastussuunnitelmaa. Ilman messua, pääsiäissalaisuuksien muiston viettoa, emme voi ymmärtää omaa vanhurskauttamista, pyhitystä tai pelastusta. Olisi tärkeätä saada käyttöön tarkempi ja pysyvä messua koskeva katekeesi. Leipä ja viini muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi, meistäkin tulee Corpus Christi, kun osallistumme messuun.
l) Vanhurskauttamiseen ja pyhitykseen liittyvät ulottuvuudet
Loistakoon valonne muille. Usko on palvelemista. Usko on diakoniaa. Meidät on kutsuttu auttamaan muita lähestymään Kristusta: ensisijaisesti yhteisössämme olevia lähimmäisiämme, jotka eivät vielä ole osallisina kirkon elämässä. Samoin on autettava Jumalasta etääntyneitä ihmisiä. Suomessa joka neljäs kansalainen ei kuulu kirkkoon. Mitä voimme tehdä heidän puolestaan? Meidän on puhuttava vähemmän itsestämme ja enemmän Kristuksesta, Vapahtajasta. Meidän on julistettava kaikille samoin kuin tekivät ensimmäiset kristityt, jotka yhdessä pysyivät uskollisina apostolien opetuksille, ehtoolliselle, leivän murtamiselle ja rukoukselle. Sana ja leipä. Oppi ja sakramentit. Näin vanhurskauttaminen ei ole teoriaa, vaan elävää pyhitystä ja siten pelastus.
isä Raimo Goyarrola
(Kuvassa paavi Johannes Paavali II Suomen vierailunsa yhteydessä.)
