Valitse Sivu

Pyhä Charles de  Foucauld Nasaretin hiljaisuudessa

Pyhä Charles de  Foucauld Nasaretin hiljaisuudessa

Paavi Franciscus julisti Jeesuksen pikkuveljen Charles de Foucauldin pyhäksi viime toukokuussa. Tapahtumaa juhlittiin myös Suomessa. Jeesuksen pikkusisar Leila kirjoitti Fides-lehdessä (5/2022) valaisevasti uuden pyhän elämästä. Tämän innostamana luin kesähelteessä Jeesuksen pikkuveli Antoine Chatelardin kirjan ”Charles de Foucauld verso Tamanrasset”. Kirjan äärellä olen saanut seurustella niin Jeesuksen pikkuveli Antoinen kuin pyhän veli Charlesin kanssa siinä uskossa, että Kristus on keskellämme – ”missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään” (Matt. 18:20).

Kirjassa pikkuveli Antoine korostaa pyhän Charlesin halua seurata Jeesusta Nasaretin hengessä. Katoliseen perheeseen syntynyt Charles sai kutsumuksen hengelliselle tielle ja sen aluksi hän suuntasi ensimmäisen pyhiinvaelluksensa Pyhälle maalle. Siellä, erityisesti Nasaretissa, häntä puhutteli vaatimaton, huomaamaton elämä, jota Jeesus eli kaikessa arkisessa hiljaisuudessa Marian ja Joosefin perheessä vanhemmilleen kuuliaisena. Se oli elämää vailla parrasvaloja, tavallista, inhimillistä ja vaatimatonta. 

Palauttakaamme mieliimme ruusukon iloisten salaisuuksien viides salaisuus: kaksitoistavuotias Jeesus keskustelemassa lainoppineiden ja pappien kanssa, mutta vanhemmilleen kuuliaisena hän lähtee Nasaretiin. Jeesuksella oli aikaa odottaa hetkeä, jolloin hän alkaisi toteuttaa Isän hänelle määräämää tehtävää. Hänellä oli 18 vuotta aikaa odottaa. Hänellä ei ollut kiire Jerusalemin parrasvaloihin.

Voiko Nasaretista tulla mitään hyvää?

Nasaretin yksinkertainen elämä kutsui yläluokan elämään tottunutta ranskalaista Charlesia. Niin kuin Franciscus Assisilainen halusi olla kaikkien palvelija ja kaikkein alhaisin veli, niin myös veli Charles halusi löytää viimeisen paikan, jossa kaikessa vaatimattomuudessa ja maailmalta piilossa kulkevat yksinkertaisimmat. Heidän kanssaan hän halusi jakaa elämänsä, jotta Kristuksen evankeliumi tavoittasi viimeisenä tulevat. Paikoissa, jotka eivät olleet metropoleja vaan syrjäisiä, hiljaisia, yksinkertaisen pieniä paikkoja niin kuin vaatimaton Nasaret, josta opetuslapset Natanael ja Filippus keskustelivat: ”Filippus tapasi Natanaelin ja sanoi hänelle: ’Me olemme löytäneet sen, josta Mooseksen laki ja profeettojen kirjat todistavat! Hän on Jeesus, Joosefin poika Nasaretista.’ ’Nasaretistako?’ Natanael kysyi. ’Voiko Nasaretista tulla mitään hyvää?’ ’Tule, niin näet’, sanoi Filippus” (Joh.1:45-46).

Pyhä Charleskin lähti etsimään köyhien ystävää Jeesusta ja sai nähdä hänet läheltä. Herransa tavoin hänenkään tiensä ei osoittautunut helpoksi. Vuodet trappistiveljenä eivät sammuttaneet veli Charlesin köyhyyden ja yksinkertaisuuden janoa, niinpä hän löysi itsensä Nasaretista fransiskaanisten klarissojen läheisyydestä etsimässä tapaansa seurata Kristusta. Veli Antoine kiinnittää huomion klarissojen luona vietettyjen vuosien sisältämiin kiusauksiin. Kun Charlesilla oli palava halu hengellisen elämänsä syventämiseen, hän luonnollisesti otti mallia ympärillä olevista hengellisistä veljistään ja sisaristaan. 

Tämä avasi tien myös kiusauksille. Veli Antoine luettelee viisi  (1–5) kiusausta, jotka erityisesti piinasivat veli Charlesia. Nämä ovat meillekin kiusauksia, vaikka emme ehkä yhtä suurella innolla kuin pyhä Charles osaakaan etsiä tapaamme seurata Kristusta.

1. Hyödyksi olemisen pakko

Veli Charlesia vaivasi se, että hän ei kyennyt auttamaan klarissoja, joiden luona hän asui neljä vuotta Nasaretissa. Kuinka hän olisi voinut konkreettisesti olla sisarille hyödyksi? Olisiko hänen pitänyt lähteä kerjäämään almuja? Kuulostaako tutulta, kun ajattelemme, että se hyvä mitä saamme toisilta ihmisiltä on aina maksettava takaisin? Onko näin? Eikö Jumala ole kaiken hyvän lähde? Jos jollekin olemme velkaa niin Jumalalle. Mutta eihän Jumalan kanssa voi käydä kauppaa, ei rahalla tai meidän kättemme töillä. Ainoa, mitä Jumala meiltä odottaa, on se, että laitamme häneltä saadun hyvän kiertoon. Kaikki, mitä meillä on itsessään jo, on Jumalan. Niinhän me itsekin kuulumme vain Jumalalle. Mutta tähän meidän on niin vaikea tyytyä, haluaisimme kuitenkin omilla teoillamme maksaa takaisin huolenpidosta, kaikesta hyvästä, mikä kohdallemme osuu. 

Mutta Jumala ei tarvitse meidän maksuamme. Hän odottaa vain kuuliaisuutta ja tahtoonsa taipumista. On vaikeaa taipua Jumalan tahtoon. Kun meidän pitäisi tyytyä odottamaan kärsivällisesti, että Jumala, jolla ei aika koskaan lopu, toimii itse. Me niin mielellämme kiiruhdamme omine ideoinemme jouduttamaan tapahtumien kulkua. Mutta onko se Jumalan tahto sittenkään – tarkoitan tätä meidän kiireistä toimintaamme? Viekö se tapahtumien kulkua Jumalan tahtomaa tietä? Onko meillä uskallusta ja luottamusta antaa asioiden kehittyä hiljalleen, niin että se, mitä toivoimme, toteutuukin jopa vasta meidän maallisen vaelluksemme jälkeen? Näinhän kävi veli Charlesille, joka niin toivoi veljestöä ympärilleen. Säännöt, joita veli Charles Nasaretissa asuessaan kirjoitti, palvelivat Jeesuksen pikkuveljien veljestöä vasta 17 vuotta Charlesin kuoleman jälkeen.

2. Valitun tien synnyttämä epäilys

Ennen Nasaretin vuosia veli Charles oli elänyt trappistiveljenä Akbèsissa Syyriassa. Hän oli lähtenyt sinne pian hengellisen kutsun saatuaan ja hänen mielensä täytti palava halu antaa elämänsä Kristuksen palvelukseen. Nasaretin Jeesuksen vaatimattoman elämän seuraaminen ei kuitenkaan näyttänyt onnistuvan Syyrian trappistiluostarissa. Levottomuus ja etsintä saivat hänet jättämään luostarin. Päätös ei kuitenkaan syntynyt hetken mielijohteesta eikä se ollut pelkästään hänen yksityinen ratkaisunsa. Sekä luostarin johtaja että veljestön johto Roomassa pohtivat veli Charlesin tulevaa suuntaa. Luonnollisesti myös veli Charlesin rippi-isä ja hengellinen ohjaaja isä Huvelin oli hänen apunaan. Kaikesta saamastaan tuesta huolimatta veli Charlesia alkoi kiusata epäily, oliko suunta sittenkään oikea vai tulisiko hänen palata takaisin Syyriaan Akbèsin luostariin?

Epäilyt kalvavat mieltämme niin helposti. Haluamme nähdä tien aukeavan eteemme hetkessä vailla mutkia. Meidän ajatuksemme eivät ole kuitenkaan Jumalan ajatuksia (Jes. 55:8). Jumalalla on aikaa ja kärsivällisyyttä kasvattaa meitä, kun me puolestamme haluamme nopeita ratkaisuja. Jumalan koulussa opimme kuitenkin vähitellen etsimään hänen tahtoaan. Niinkuin veli Charlesin antaumuksen rukouksesta kuulemme hänen oppineen:

Isäni, antaudun sinulle.

Tee kanssani mitä haluat,

Mitä tehnetkin minulle, kiitän sinua.

Olen valmis kaikkeen,

hyväksyn kaiken,

kunhan vain tahtosi toteutuu

minussa ja kaikissa luoduissa,

mitään muuta en halua, Jumalani.

Jätän elämäni sinun käsiisi,

annan sen sinulle, Jumalani,

koko sydämeni rakkaudella,

koska minä rakastan sinua

ja rakkaus vaatii minua 

antautuen jättäytymään 

sinun käsiisi,

varauksetta,

rajattoman luottavaisena, 

sillä sinä olet Isäni.

.

3. Halu olla valokeilassa ja saada nimensä historiaan

Nasaretin vuosina Veli Charles syventyi opiskelemaan ja samalla kirjoittamaan haaveilemansa veljestön sääntöjä. Hänen sisällään kasvoi halu perustaa veljestö, oma sääntökunta. Nasaretin vaatimattomuudessa tämä toive ei edennyt. Mutta Jerusalemissa olisi ollut vaikutusvaltaisempia sisaria, jotka vielä kutsuivat veli Charlesia luokseen. Kiusaus jättää Nasaret ja astua Jerusalemin parrasvaloihin oli suuri. 

Kuinka usein meidän jokaisen sisällä kyteekään halua tulla nähdyksi, jättää merkki itsestämme historiaan? Me kaikki painimme aika ajoin nähdyksi tulemisen ja näkymättömissä, vaatimattomana elämisen ristiriidassa. Onko tämä jonkinlaista Jaakobin painia? Pitääkö minun tulla nähdyksi? Voinko viettää kätkettyä, rikasta elämää, vaikkei kukaan toinen ihminen minua huomaisikaan? Yhdessä äitinsä Marian kanssa Nasaretin Jeesus vastaa: Kyllä voit! Jeesuskin eli lähes kolmekymmentä vuotta Nasaretissa hiljaista, arkista elämää, jota kukaan ei kirjoittanut muistiin. Millaisia jälkiä hän jättikään ihmisiin, joita hän meille näkymättömissä kohtasi? 

Nasaretin arkinen elämä kaikessa hiljaisuudessaan kätki sisäänsä varmasti monia koskettavia kohtaamisia Jeesuksen ja kaikenikäisten ihmisten välillä, vaikkeivät evankelistat niistä evankeliumeissa kirjoitakaan. Voimme uskoa, että hänellä oli suhde myös isovanhempiinsa Annaan ja Joakimiin. Ehkä heidän keskellään oli hetkiä, jotka olivat riemastuttavampia kuin ruusukon neljännessä iloisessa salaisuudessa Jeesus-lapsen kohtaaminen Simeonin ja Hannan kanssa. Ja kuinka Simeon puhkesikaan ylistämään Herraa: ”Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi…” (Luuk.2:29-32). Jumalan ihmeitä tapahtuu niin paljon suurelta yleisöltä kätkettynä. Kunpa vain osaisimme niistäkin kiittää Jumalaamme!

4. Ruoho näyttää vihreämmältä aina muualla

Kun kaikki tuntuu pysähtyvän, enkä saa ideoilleni tukea, kertooko tämä siitä, että paikka, missä olen, on väärä? Onko katsottava aidan toiselle puolelle, jospa siellä olisi parempi? Näissä lähtökuopissa veli Charleskin kylpi kiusauksissaan. Näin varmasti me kaikki välillä tuskailemme ja alamme uskoa, että jossakin muualla olisi parempi. Koska emme missään muualla voi nähdä elämän monimutkaisuutta ja särmikkyyttä niin hyvin kuin juuri omassa paikassamme, tässä ja nyt. 

Läheltä katsottuna näemme kaikki kipeimmätkin kipukohdat. Kauas aidan toiselle puolelle kurkkiessamme ruusunpuna peittää kipeän rösöiset elämän piirteet näkymättömiin. Eikö tämä ole paikka, jossa meiltä kysytään ihmiselämän epätäydellisyyden hyväksymistä, kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä? Se on vaikeaa, vaikka saammekin uskoa, että kaikki kääntyy lopulta niiden parhaaksi, jotka odottavat Jumalaa!

5. Olla nöyrä ja harras vai näyttää nöyrän hartaalta

Veli Charles hengellisen tiensä ensimmäisellä puoliskolla vierasti ajatusta pappeudesta. Hän näki pappeuden merkitsevän asettumista muiden ihailtavaksi ja esittämään toisille hurskasta. Epäilemättä monet meistä ihailevat ja kunnioittavat pappeja tällä tavalla, mutta haluavatko papit tätä? Jos pappien ihailu on itsetarkoitus, olemme väärällä tiellä. Tämän veli Charleskin tuli ymmärtämään. 

Todellinen pappeus on palvelemista ja hartaus on kuuliaisuutta Herralle eikä hartaan, arvokkaan ilmeen näyttämistä paimennettaville. Veli Charles vihittiin papiksi 9. kesäkuuta1901. Nasaret kiusauksineen jäi Pyhän maan kaupunkina taakse, mutta isä Charlesin sydämessä Nasaretin asema vain vahvistui. Algerian autiomaassa hänen kulkunsa jatkui kohti viimeisintä, kaukaisinta Jumalan rakastamaa ihmistä. 

Kaunista on muistaa, että tuota viimeisen ihmisen paikkaa me syntiset emme koskaan voi omistaa, sillä se paikka on Jeesuksen. Jumalan Pojan, joka suostui ottamaan viimeisen, halveksituimman paikan luopuessaan kaikesta: ”Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen, vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti” (Fil. 2:6-8).

Pyhä Charles kirjoittaa: ”Osoittakaamme kunnioitusta kaikkein pienimpiä, vähäpätöisimpiä ja avuttomampia veljiämme kohtaan, sillä täysin aiheellisesti he ovat Jeesuksen lempilapsia. Hehän ovat yleensä kaikkein yksinkertaisimpia, aidoimpia ja vähiten ylpeitä ihmisiä. Menkäämme heidän joukkoonsa ja olkaamme yksi heistä.” (Lainaus on kirjasta: Charles de Foucauld: Sinä haluat minun sydämeni. Ajatuksia vuoden jokaiselle päivälle. KATT, 2022.)

Eeva Vitikka-Annala

Tietoja kirjoittajasta

Aihevalikko

LUE FIDES (pdf)

Uusin lehti || Arkisto (2001–)

KATOLINEN VARTTI (audio)

Kaikki lähetykset 2020-

Paavin twiitit

Paavin twiitit

Uusimpia videoita

Ladataan...

Arkistot

Tilaa tiedotteemme