Vihreä ikuinen kaupunki
Rooman-oppaissa ja -tietokirjoissa mainitaan usein ikuisen kaupungin kuuluvan Euroopan vihreimpiin pääkaupunkeihin sen lukuisten puistojen ja viheralueiden ansiosta. Aikaisempina Rooman-vuosina en ollut Rooman vihreyttä mitenkään erityisesti pannut merkille, vaikka Villa Borghese ja Villa Ada ovatkin jo pitkään olleet tuttuja mainioina lenkkeily- ja virkistäytymispaikkoina. Kun sitten kuluneen syksyn 2020 aikana Roomakin sulkeutui koronan toisen aallon vuoksi melko täydellisesti (lähinnä vain kaupat, ravintolat ja kirkot ovat saaneet olla rajoitetusti auki marraskuun alusta lähtien), täytyi keksiä joitakin muita vapaa-ajanviettopaikkoja kuin Vatikaanin museot ja Forum Romanum. Puistot muistuivat silloin mieleen juuri sopivana vaihtoehtona: ne ovat ulkona, niissä on tilaa, ei suurtakaan riskiä viruksen leviämiselle, ja samalla tulee liikuttuakin. Ja muutama tunnettu puistoalue oli joka tapauksessa vielä kokonaan käymättäkin…
Kun mieli oli sitten avautunut puistojen mahdollisuudelle, oli helppoa astua myös niiden todellisuuteen: Roomassa on todellakin viheralueita aivan kaikkialla, pienempiä aivan ydinkeskustaa myöten ja suurempia vain muutaman kilometrin kävelymatkan päässä historiallisesta keskustasta. Aikaisemmin ei esimerkiksi ollut tullut edes huomattua ihan Angelicum-yliopiston vieressä sijaitsevaa pientä helmeä Villa Aldobrandinia, joka tarjoaa suojaisan vihreyden keitaan kaiken liikennemelun keskellä Quirinalis-kukkulalla. Vain kivenheiton päässä nykyisestä asuinpaikastani Caelius-kukkulalla sijaitsee puolestaan ihastuttava Villa Celimontanan puisto, jonka moninaisen kasviston lomassa roomalaiset käyvät iltapäiväkävelyllä tai koiraa ulkoiluttamassa ja viikonloppuisin piknikillä. Pinjojen, sypressien, setrien, laakeri- ja oliivipuiden ansiosta puisto pysyy vihreänä talvellakin, ja ilmassa välittyy aito luonnon tuoksu (kun vain istahtaa nurmelle ja ottaa pois muuten pakollisen kasvomaskin). Veli Alessandron opastuksella myös puiston rikas linnusto tulee vähitellen tutuksi: ei vain kottaraiset, lokit ja kesykyyhkyt vaan myös punarinnat, leppälinnut ja jotenkin puistoon pesiytyneet munkkiaratit – ja katsos, tuossa myös tuo mustapääkerttukin.
Palatium-kukkula on muiden arkeologisten alueiden tapaan vielä toistaiseksi yleisöltä suljettuna, mutta toisella puolella Circus Maximusta kohoavalle Aventinukselle pääsee toki nytkin kapuamaan ja ihailemaan yhtä upeimmista Rooman-näkymistä ”Appelsiinien puutarhasta” (Giardino degli Aranci) käsin. Jos taas malttaa lähteä muutaman kilometrin kävelylenkille ja kiivetä Gianicolo-kukkulan tuolle puolen, pääsee kuljeskelemaan Villa Doria Pamphiljin puistoon, joka kuuluu Rooman suurimpiin – siellä saa helposti kulumaan kokonaisen päivänkin, jos vain ottaa hyvät eväät mukaan. Kuvauksellisuudessaan historiallinen ”Akveduktien puisto” (Parco degli Acquedotti) on kuitenkin vertaansa vailla, eikä siellä koettua auringonlaskua hevillä unohda – ei ihme, että siellä on kuvattu monien italialaisten elokuvaklassikoiden kohtauksia Fellinin La dolce vitasta Sorrentinon La grande bellezzaan: laaja viheralue, antiikista säilyneet akveduktit ja horisontissa kohoavat Albanovuoret luovat taianomaisen ilmapiirin, joka saa hetkeksi unohtamaan jopa vielä jylläävän pandemian.
Turisteja ei Rooman puistoissa tänä syksynä liiemmälti ole näkynyt, mutta roomalaisia itseään sitäkin enemmän: sosiaalisuudesta elävät ikuisen kaupungin asukkaat vaikuttavat hakeutuvan sankoin joukoin kaupungin viheralueille aina, kun sää sen suinkin vain sallii (ja varsin usein se sen salliikin, onhan sää jo näilläkin leveysasteilla, jos ei nyt aina kuin Suomen toukokuun, niin ainakin maalis-huhtikuun). Useamman kerran olen saanut vierestä seurata, miten ystäväporukka viettää syntymäpäivää tai työporukka jonkun eläkkeelle jäämistä yhdessä puistossa värikkäät paperihatut päässä ja proseccolasit kädessä. Ei näin ehkä pandemiaa kaikkein tehokkaimmin torjuta (vaikka toki tartunnat ulkoilmassa ilmeisesti ovatkin verrattain harvinaisia), mutta roomalaiset eivät vain vaikuta voivan lapsenomaisen joviaaliselle luonteelleen mitään: yhdessäolo, elämän ilojen ja surujen jakaminen toisten kanssa, on asia, jota ilman elämää ei voida edes kuvitella. Koronasulunkin aikaan vihreä ikuinen kaupunki on yllättävällä tavalla tarjonnut tällekin mahdollisuuden. Kuten eräs koiraansa Villa Celimontanan pikku obeliskin vierustalla ulkoiluttanut roomatar totesikin: ”Luojan kiitos eivät sulkeneet puistoja!”
Alpo Penttinen
