Pyhiinvaelluksella Suomessa – ekumeniaa ja historiaa
Useimmiten pyhiinvaellukset kulkevat etelän suuntaan, Marian ilmestymisen paikkoihin. Elokuussa sain osallistua pyhiinvaellukseen, jonka suunta oli pohjoinen. Kyse oli pyhän Trifon Petsamolaisen pyhiinvaelluksesta, jonka joka vuosi järjestää ortodoksinen Pyhien Sergein ja Hermanin veljeskunta Sevettijärvelle, Neideniin (Norjan puolelle) ja Nellimöön. Pyhiinvaellus osui samalla kolttasaamelaisten asuttamisen 70-vuotisjuhlaan. Aloitin oman vaellukseni Oulusta, missä minulla oli mahdollisuus osallistua messuun sekä Nasaretin pyhän perheen seurakunnan kirkossa että Rakkauden lähetyssisarten kappelissa. Sisaret olivat päättämässä retrettiä, jonka piti Luleån kirkkoherra isä Björn Göransson Ruotsista. Olin iloinen saadessani tutustua sisariin, joista ennestään olin tavannut yhden, muut kolme olivat tulleet vasta hiljattain Suomeen. He kuuluvat sääntökuntansa kontemplatiiviseen haaraan. Heidän rukoustensa saattelemina liityin sitten ortodoksien pyhiinvaellusryhmään.
Pyhittäjä Trifon Petsamolaisen jäljillä
Pyhiinvaellus oli minulle henkilökohtaisesti hyvin monitasoinen: ekumeeninen, koska matkasin ortodoksiryhmän kanssa, jonka hengellisenä johtajana oli metropoliitta Arseni; historiallinen, koska ajatuksissani palasin usein 40 vuotta taaksepäin, jolloin me Jeesuksen pikkusisaret asuimme monena kesänä kolttasaamelaisten parissa Sevettijärvellä. Saimme noina vuosina tutustua heidän elämäänsä, auttaa monissa pienissä arjen töissä ja ennen kaikkea rukoilla yhdessä heidän kanssaan ja heidän puolestaan. Halusin kovasti vielä kerran käydä Sevetissä, sillä nuo ajat ovat meille pikkusisarille olleet hyvin merkittäviä ja opettavaisia. Paljosta olemme kiitollisuuden velassa koltille! Vaellus oli vapauttava ja puhdistava, sillä Lapin erämaan puhdas ilma ja uljas, karu luonto riisuvat ihmismielen kaikesta turhasta ja asettavat meidät Jumalan suuruuden eteen ja kiitollisuuteen luomakunnan kauneudesta.
Pyhittäjä Trifon Petsamolainen (1495–1583) oli munkki Petsamon luostarista. Sen sijaan että hän olisi ottanut vastaan kunniapaikan ortodoksisessa hierarkiassa, hän oli rukoukseen antautunut kilvoittelija, joka julisti evankeliumia kolttasaamelaisille ja kastoi ensimmäiset koltat. Tästä saakka kolttasaamelaiset ovat pysyneet ortodokseina eläen puolipaimentolaiselämää, huolehtien poroista, kalastaen ja metsästäen erittäin vaikeissa oloissa Petsamossa (Pohjois-Venäjällä) ja vuodesta 1949 lähtien Sevettijärvellä ja Nellimössä. Pyhiinvaelluksen ensimmäinen kohde oli Pyhän Gregorioksen kappeli Näätämön joen rannalla, missä ensimmäiset koltat todennäköisesti kastettiin. Täällä Kolttakönkäällä suoritettiin erityinen vedenpyhitys. Mukana olivat kaikki Suomen tämänhetkiset ortodoksiset piispat sekä useampi ortodoksipappi. Täällä kiinnitin huomiota siihen, että paikallinen ortodoksinen kirkkokuoro laulaa nykyään myös koltankielellä, jota alettiin kirjoittaa noina aikoina kun olimme Sevetissä.
Lauantai 24.8. oli varsinainen 70-vuotisjuhla, joka alkoi liturgialla Sevettijärven koulun pihaan pystytetyssä isossa teltassa; kylän kirkkoon ei olisi mahtunut kuin aivan pieni joukko juhlaväestä. Lounaan jälkeen oli päiväjuhla juhlapuheineen ja esityksineen. Sevettijärven hautausmaalla oli isänmaan puolesta henkensä antaneille kolttasaamelaisille tehdyn muistomerkin paljastaminen.
Pyhiinvaelluksemme jatkui Nellimöön, missä sunnuntaina oli liturgia erittäin kauniissa tsasounassa (rukoushuoneessa) keskellä upeaa, puhdasta metsää. Rukoilin liturgian aikana aivan kirkon perällä ja jossain vaiheessa ihailin uljasta porotokkaa, joka kulki kymmenen metrin päässä kirkosta.
Pitkät bussimatkat kuluivat rukoillen yhdessä metropoliitta Arsenin johdolla; välillä kuuntelimme kauniita pyhiinvaelluslauluja tai hiljaisina katselimme huikeita maisemia. Oulussa erosin pyhiinvaeltajista sydän täynnä kiitollisuutta, että sain mahdollisuuden olla mukana tällä matkalla, mutta mielelläni palaan vielä nytkin ajatuksin ja rukouksin sekä pyhiinvaelluslauluja kuunnellen pyhiinvaellukselle ja kolttasaamelaisten luo. Mielessäni kaikuu edelleen kaksi kehotusta: pyhittäjä Trifonin sanat: ”Rakastakaa Kristuksen rakkaudella!” sekä juhlan koltankielellä ilmaistu teema: ”ÕÕUTVEÄKKA” – yhdessä tehden ja toimien.
Pikkusisarten toimintapaikoilla
Toinen vaelluksemme toteutti ihmeellisellä tavalla evankeliumi Luukkaan sanat: ”Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan.” Matkamme suuntautui kohti Kouvolaa, Virojokea ja Kotkaa. Sääntökuntamme sisaret tulivat Suomeen vuonna 1953, ensin Helsinkiin; vuosina 1956–1957 he asuivat myös Kotkassa ja Virojoella. Kotkasta pikkusisaret muuttivat lokakuussa 1957 Tampereelle, jonne oli perustettu Pyhän Ristin seurakunta.
Me halusimme lähteä katsomaan noita paikkoja, joista olimme kuulleet ja lukeneet niin paljon. ”Pyytäkää, niin teille annetaan.” Vähän aralla mielin kysyi veljenpojaltani, lähtisikö hän mahdollisesti kanssamme autolla Virojoelle ja Kotkaan. Hän suostui ja maanantaina 7.10. lähdettyään matkaan Jyväskylästä hän poikkesi hakemaan meidät kyytiin Tampereelta. Koko matkan aina Kouvolaan saakka saimme ihailla kauniita, hehkuvia syksyn värikylläisiä maisemia.
Tiistai-aamu avautui sanalla: ”Etsikää, niin te löydätte.” Mitä tiesimme matkamme määränpäästä? Emme paljon mitään, sillä koskaan emme olleet käyneet siellä. Päiväkirjasta luimme: Virojoki sijaitsee 10 kilometrin päässä Venäjän rajalta, pikkusisarten vuokranantajan sukunimi sekä tieto, että talo sijaitsee 20 minuutin kävelymatkan päässä kylän keskustasta. Mutta mihin suuntaan?
Ajelimme ensin Virolahdelle, kiertelimme kirkon ympärillä avautuvaa laajaa hautausmaata, menimme Suomenlahden rantaan, mistä avautui näkymä Venäjän puolelle, löysimme metsän keskeltä ”metsäkappelin”, mutta halu löytää tuo yksi talo ajoi meitä eteenpäin etsinnöissämme. Pysähdyimme juttelemaan erään kyläläisen kanssa ja esitimme asiamme. Tietysti hän ihmetteli suuresti, mutta soitti kuitenkin työssä olevalle vaimolleen, koska tämä on syntyisin paikkakuntalaisia. Saimme vihjeittemme perusteella tiedon, mitä tietä pitkin meidän tuli ajaa. Suuntasimme kyseiselle tielle, ajoimme edestakaisin uteliain silmin katsellen, mikä voisi olla määränpäämme. Onneksi tapasimme avuliaan paikkakuntalaisen, joka hetken meitä kuunneltuaan sanoi: ”Lähden näyttämään teille talon.” Olisittepa nähneet meidän hämmästyksemme, sillä paikka oli juuri se, jota etsimme.
Muutaman vanhan valokuvan ja parin päiväkirjan välissä olevan piirustuksen avulla tunnistimme talon, saunan, josta pikkusisaret olivat valmistaneet erakkomajan pikkuveljelle, joka oli pikkusisarten pappina noina viikkoina. Omistajan itsensä käyttämä mökki ja talon kaivo löytyivät pihapiiristä. Oppaamme mieliin muistui hämärä kuva sisarista. Kiitimme häntä suuresti, sillä hän saattoi meidät perille. Kiertelimme pihapiirissä ja otimme valokuvia ja koko ajan hämmästelimme, että noin vähäisten tietojen avulla löysimme talon. Päiväkirjan avulla ja nähtyämme pihapiirin, saatamme kuvitella, millaista elämä oli ollut täällä yli 60 vuotta sitten. Siunauksen ja kiitoksen rukoukset täyttivät sydämemme.
Aikamme ihmeteltyämme kaikkea lähdimme seuraavaan kohteeseen: Kotkaan. Kotkasta tiesimme osoitteen, mutta olimme melkein varmoja, ettei taloa enää ole olemassa, vaan että paikalla olisi monikerroksinen kivitalo. Täälläkin hämmästys oli suuri: talo löytyi. Keitä talossa nyt asuu? ”Kolkuttakaa, niin teille avataan.” Valokuvien ottamista varten ajattelin, että parempi olisi mennä soittamaan ovikelloa, esittää asiamme ja pyytää lupa kuvien ottamiseen. Ovi avautui ja selitin asiani, keitä me olimme ja miksi olimme tulleet. Ystävällinen rouva alkoi kertoa minulle seuraavaa: he olivat ostaneet talon 40 vuotta sitten ja että yksi yläkertaan menevä ikkuna käsitti lasimaalauksen siltä ajalta, kun pikkusisaret asuivat talossa. Hän kutsui sisään katsomaan ikkunamaalausta. Viitoin autoon jääneet pikkusisar Margaretan ja veljenpoikani myös mukaan. He olivat jo hieman ihmetelleet, miksi viivyin.
Kun näimme maalauksen, josta emme siinä vaiheessa tienneet mitään, ajattelimme, että se voisi olla isä Robert de Caluwén käsialaa. Hän nimittäin tuli säännöllisesti liftaten Helsingistä pitämään messun Kotkassa. Tietysti otimme muutaman kuvan myös ikkunasta, ja talon isäntäkin ilmestyi paikalle. Hän etsi käsiinsä talonkirjan ja avasi kirjan kohdalta, missä mainitaan pikkusisarten nimet. Näin meille avautui ovi, ikkuna ja talonkirja. Kiitimme talonväen ystävällisyyttä ja siunasimme heidät ajatuksin ja rukouksin, kun istahdimme autoon. Uskomaton tunne valtasi meidät. Hiljaisina ajelimme takaisin Kouvolaan ja iloitsimme, että illalla meillä oli mahdollisuus osallistua kiitollisin mielin messuun, jonka isä Tuomas piti pyhän Ursulan kauniissa kirkossa.
Kotona pikkusisar Margareta löysi päiväkirjasta seuraavaa: ”Torstaina 15. maaliskuuta 1956 isä Robert ryhtyy työhön: hän maalaa kappelin ikkunaan Johanneksen ilmestyskirjan aiheen.” Kuvaa tarkasti katsoessamme voimme lukea ylhäällä sanat ”Pyhä Johannes”. Emme varmasti koskaan saa tietää, miksi juuri tuo aihe päätyi ikkunaan, mutta ehkä on hyvä muistaa, että maassamme oli juuri silloin kolme viikkoa kestänyt yleislakko, joka lamaannutti koko maan.
Kaksi hyvin erilaista ”pyhiinvaellusta” Suomessa, mutta jos ajattelemme, että pyhiinvaellukselta palataan yleensä kiitollisina ja uudistuneina, voimme hyvällä syyllä sanoa, että nämä kaksi vaellusta olivat todellisia pyhiinvaelluksia, jotka antavat aihetta kiitollisuuteen ja jotka haluamme jakaa myös hiippakuntalaisten kanssa.
Jeesuksen pikkusisar Leila ja Jeesuksen pikkusisar Margareta
