Pyhiinvaellus Hattulaan 2020 – koronaa kampoihin
Katolinen Hattulan pyhiinvaellus on tehty vuodesta 1982 alkaen. Sen aloittaja oli dominikaani-isä Martti Voutilainen (1926-2001). Ajatus siihen syntyi pohjoismaisella opintoviikolla Saksan Osnabrückissä, jossa joukko suomalaisia kävi muiden kanssa pienessä Lagen kylässä, jossa yhä elää keskiaikainen ristin kantamisen perinne. Isä Martti ja muut rupesivat miettimään, voisiko Suomessa tehdä vastaavaa.
Hattulan kauniissa keskiaikaisessa Pyhän Ristin kirkossa on ilmeisesti ollut ristin reliikki ja kirkko on siksi ollut pyhiinvaelluskohde. Tiedämme, että Kalmarin unionin kuningatar Margareeta testamenttasi parille tanskalaiselle luostarille varoja, jotta munkit kävisivät rukoilemassa hänen sielunsa puolesta joissakin pyhiinvaelluspaikoissa, joihin kuului myös “thet haelghe kors j hattil i Fintland”. Mitä Hattulan pyhän ristin reliikille tapahtui reformaation yhteydessä, ei ole enää tiedossamme.
Vanhassa kristikunnassa, siis katolisessa kirkossa ja ortodoksisessa kirkossa on syyskuun 14. päivää vietetty Pyhän ristin ylentämisen juhlana. Silloin muistetaan, kuinka vuonna 325 jKr. keisari Konstantinuksen äiti Helena löysi Kristuksen ristin. Hän raivautti Jerusalemissa piispa Makarioksen avulla Golgatalta pois pakanallisen temppelin rauniot ja käski etsiä ristiä. Löydettiinkin kolme ristiä, ja kun yksi niistä paransi sairaana olleen naisen, sen täytyi siis olla Jeesuksen risti. Keisari rakennutti paikalle kirkon, ja sitten vielä toisen Jeesuksen haudan kohdalle.
Kristuksen ristin löytämisestä kerrotaan monissa 300-luvun ja 400-luvun kirkollisissa dokumenteissa. Ristin palasia lähetettiin vähitellen Jerusalemista Konstantinopoliin ja Roomaan ja edelleen tärkeisiin kristillisiin keskuksiin. Ristin reliikit ovat hyvin pieniä, ja niitä, joissa on dokumentit siitä, kuka on lahjoittaja ja kuka lahjoituksen saaja, on yhteensä noin ristin poikkipuun verran. Ei siis suuria määriä, kuten valistuksen ajan kirjoituksissa saatettiin pilkata.
Hattulan pyhiinvaelluksen aiheena on pyhän ristin kunnioittaminen ja kantaminen. Isä Martti teki Studiumin kellarissa höyläpenkin ääressä pienen kannettavan ristin, joka on yhä aina mukana Hattulassa. Piispa Verschuren halusi sellaisen, jota lapsetkin voivat kantaa, ja lapsia olikin 1980-luvulla usein mukana ristinkannossa.
Tarvittiin kuitenkin myös iso risti aikuisille, ja isä Martti teki sellaisenkin. Sen kävi kuitenkin huonosti. Sitä säilytettiin kahtena osana Henrikin kirkolla, ja kerran kirkon remontin jälkeen sitä ei löytynyt mistään. Se oli viety rakennusjätteiden mukana pois. Onneksi huomasimme tapauksen ajoissa, niin että ehdimme teettää puusepänverstaassa uuden ristin. Nyt sille on varma säilytyspaikka.
Hattulan liturgiaan kuuluu, että Raamatun lukukappaleen ja puheen lisäksi luetaan alkukirkon ajalta peräisin oleva Ristin ylistämisen teksti vuorosakeineen: Terve risti, ainoa toivo!. Sen jälkeen menemme vuoron perään hiljaisuudessa polvistumaan ristin edessä ja suutelemaan siihen kiinnitettyä hiippakunnan hallussa olevaa ristin reliikkiä tai itse ristiä.
Sitten siirrymme ulos ja muodostamme kulkueen, jossa kannetaan sekä pienempää ristiä että suurempaa, jonka kantamiseen tarvitaan neljä tai viisi aikuista. Rukolemme ruusukon kunniakkaita salaisuuksia ja kierrämme kirkkoa polulla, jonka vuosikymmenten aikana olemme tehneet. Ristin kantajat vaihtuvat aina kierroksen jälkeen, ja kuljemme niin monta kierrosta, että kaikki halukkaat saavat kantaa ristiä. Jokainen voi liittää yhteiseen ruusukkorukoukseen ne aiheet, jotka mielessään haluaa osoittaa Jumalalle.
Ristin ylentämisen juhla on tärkeä siksi, että pitkänäperjantaina Jeesuksen kärsimys ja ristinkuolema ovat niin suuri ja keskeinen asia, ettei sille päivälle helposti mahdu muuta. Siksi on hyvä voida viettää juhlaa, jossa risti on toivon ja ilon ja voiton merkki ja siksi myös erityisen kunnioituksen merkki. Ristiä juhlimalla ja kunnioittamalla juhlimme tietysti pelastusta ja ylistämme kolmiyhteistä Jumalaa, joka rakastaa luomiansa ihmisiä.
Vietimme Hattulan pyhiinvaelluksen taas kerran kauniissa syyssäässä, hieman lätäköitä väistellen, mutta koronaa pelkäämättä hyvillä mielin. Lopuksi saimme nauttia myös Hattulan luterilaisen seurakunnan tarjoamat kahvit ja sämpylät, koska he aina osoittavat vieraanvaraisuutta meitä kohtaan.
Kaarina Koho
maallikkodominikaani
Kuvat: Heikki Kymäläinen
