Valitse Sivu

Pax vobis – raamattumeditaatio

Pax vobis – raamattumeditaatio

Jeesus ilmestyy opetuslapsilleen, jotka olivat koolla lukittujen ovien takana (Joh. 20:19-20).

Kun taisto oli tauonnut Golgatalla, kun Poika oli vienyt päätökseen Isän hänelle antaman tehtävän, kun ystävien joukko oli harvennut muutamaan uskolliseen, ”viikon ensimmäisenä päivänä opetuslapset olivat koolla lukittujen ovien takana, . . . Yhtäkkiä Jeesus seisoi heidän keskellään ja sanoi: ’Rauha teille!’ Tämän sanottuaan hän näytti heille kätensä ja kylkensä. Ilo valtasi opetuslapset, kun he näkivät Herran” (Joh. 20:19-20). Vain kuoleman vallan voittanut ylösnoussut Herra voi antaa meille sisäisen ja pysyvän rauhan; hän raivaa tieltään kaikki esteet ja astuu sydämemme kammioon lahjoittaakseen meille oman rauhansa: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille” (Joh. 14:27), Jeesus sanoo jäähyväispuheessaan. Kirjeessään roomalaisille Paavali vakuuttaa: ”Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi, meillä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta rauha Jumalan kanssa” (Room. 5:1).   

Millaisia ovat ne lukot ja salvat, jotka estävät ylösnoussutta Herraa astumasta sydämeni huoneeseen ja lahjoitamasta sielulleni rauhan?  

Kirkkoisä Augustinuksen saarnoja on jälkipolville säilynyt laskutavasta riippuen vähintäänkin kahdeksansataa. Ylösnousseen ilmestymistä käsittelevässä saarnassaan hän myöntää, että on ihmisiä, joiden on vaikea ymmärtää, että sama ruumis, joka oli pari päivää sitten riippunut ristillä, voisi astua lukittujen ovien läpi huoneeseen, johon opetuslapset olivat kokoontuneet. ”Sitä, jonka ruumiissa asui Jumaluus, lukitut ovet eivät estäneet ja se, joka ei syntyessään vahingoittanut Äitinsä neitsyyttä, kykeni astumaan huoneeseen, vaikka ovet olivatkin lukossa”, Augustinus toteaa Johanneksen evankeliumiin kirjoittamissa saarnoissaan (In Iohannis evangelium tractatus CXXIV, [Satakaksikymmentäneljä saarnaa Johanneksen evankeliumista]cap. 121, 4). 

Viikon kuluttua Jeesuksen opetuslapset olivat taas koolla, ja Tuomas oli toisten joukossa. Ovet olivat lukossa, mutta yhtäkkiä Jeesus seisoi heidän keskellään ja sanoi: ’Rauha teille!’ Sitten hän sanoi Tuomaalle: ’Ojenna sormesi: tässä ovat käteni. Ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni. Älä ole epäuskoinen, vaan usko!’ Silloin Tuomas sanoi; ’Minun Herrani ja Jumalani!’ (Joh. 20:26-28). 

Miksi Jeesus kantoi kärsimyksensä merkkejä vielä Ylösnousemusruumiissaankin? Tämä kysymys on askarrruttanut monia ja aiheesta on kirjoitettu paljon. Samaisessa Johanneksen evankeliumin selityksessään Augustinus vastaa kysymykseen näin: ”Naulat olivat tosiaan lävistäneet hänen kätensä ja keihäs puhkaissut hänen kylkensä: parantaakseen epäilevien sydämet hän kantoi kärsimyksensä merkkejä ruumiissaan”  (In Ioh. tract. cap. 121, 4). Yhä vielä Ylösnoussut Herra kantaa ruumiissaan piinansa merkkejä parantaakseen ja rauhoittaakseen läsnäolollaan niiden sydämet, joita epäilyksen aallot heittelevät.

Jokainen meistä kantaa ruumiissaan epäilyksen ja synnin haavoja. Mutta kun Ylösnoussut Herra tulee vierellemme ja pyytää meitä koskettamaan haavojaan, me eheydymme, rauhoitumme ja parannumme. Augustinus asettaa epäilevän Tuomaan Jesajan profetian 53. luvun valaistukseen ja tarkastelee Jeesuksen ja Tuomaan välistä kohtaamista sen valossa: 

Hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme. Omista teoistaan me uskoimme hänen kärsivän rangaistusta, luulimme Jumalan häntä niistä lyövän ja kurittavan. Vaikka meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet (Jes. 53:4-5) [vuoden 1933 VT:n suomennoksessa lainauksen loppu kuuluu, ”ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut”]. 

Näin kaukaa juontavat juurensa Siionin virren sanat: ”Kiitos Karitsa kuollut ja ylösnoussut myös, Ett’ nimees kokoonnuimme, se on sun armotyös. Sun pyhän veres voima,  Ain’ olkoon osamme Ja sinun viisi haavaas, Kokoushuoneemme” (Siionin virret 137, 1 [vuoden 1960 painos]).      

Puolisen vuosisataa Augustinusta vanhempi Johannes Khrysostomos (k. 407) selittää Jeesuksen ilmestymistä opetuslapsilleen lukittujen ovien takana seuraavasti: ”Kun opetuslapset saivat kuulla, että Magdalan Maria oli nähnyt Herran, he tunsivat surua siitä, etteivät he saaneet kuulua Ylösnousseen ensimmäisten todistajien joukkoon. Heidän surunsa ei kestänyt kuitenkaan pitkään, sillä Herra itse tyynnytti heidän levottomat mielensä ilmestymällä heille vielä ”saman päivän iltana” (Homilia 86). Khrysostomoksen selityksestä saa vaikutelman ikään kuin opetuslapset olisivat olleet kateellisia Magdalan Marialle, koska tämä sai olla Ylösnousseen Herran ensimmäinen todistaja. Perin inhimillistä.

Selittäessään kyseistä Johanneksen evankeliumin 20. luvun kohtaa tuhatluvun jälkipuoliskolla elänyt ortodoksisen kirkon arkkipiispa Theofylaktos (n. 1055-1107) kytkee Jeesuksen kalliohaudan ja opetuslasten kokoontumishuoneen yhteen. Molemmat olivat suljettuja tiloja; Jeesuksen haudan sulki sen suun eteen vieritetty kivi ja opetuslapset olivat taas koolla suljettujen ovien takana. Oli sitten kyseessä hautakammion suulle vieritetty kivi tai kokoushuoneen lukitut ovet, molempien läpi Ylösnoussut Kristus rientää niiden luo, jotka häntä odottavat ja jotka haluavat ottaa hänet vastaan. Ylösnousseen todellisuus on laadultaan hengellistä, mitä aika ja tila eivät kahlitse.

Ryhtyessään selittämään Ylösnousseen Jeesuksen ensimmäisestä ilmestymisestä kertovaa Johanneksen evankeliumin jaksoa (20:19-23) Mestari Eckhart (k. 1328) tarttuu ensiksi sanaan ”illalla” virkkeessä ”opetuslapset olivat illalla (sero) koolla lukittujen ovien takana”. Ajan määre ”illalla” tarkoittaa hänen mukaansa seuraavaa: kun aurinko on laskenut maallisten asioiden ylle ja kietonut kaiken tietämättömyyden hämärään, silloin ”valkeus loistaa pimeydessä”. Eckhartilla on tässä mielessä Johanneksen evankeliumin prologin 5. jae. Toiseksi, Eckhart oli erinomaisen hyvin sisäistänyt augustinolaisen illuminaatio-opin ja sen pohjalta hän sanoo, että armon valaisema järki valaisee päivää, johon kohdan toinen ajanmääre ”samana päivänä” (die illa) viittaa. Kolmanneksi Ylösnousseen Herran ilmestymisen ensimmäisen päivän (una sabbatorum) täytyy olla viikon ensimmäinen, toisin sanoen ensimmäinen sapatin jälkeinen päivä. ”Sapatti tarkoittaa lepoa” (Sabbatum requies), todetaanhan luomiskertomuksessa, että ”kun Jumala oli saanut työnsä päätökseen, seitsemäntenä päivänä hän lepäsi kaikesta luomistyöstään” (Gen. 2:2). Tämän nojalla Eckhart kehottaa meitä välttämään ajallisen elämän melua ja hälinää ja jättäytymään sellaiseen rauhan tilaan, jonka vain Jumala voi lahjoittaa. 

Neljänneksi evankeliumin kuva opetuslapsista, jotka olivat koolla lukittujen ovien takana (fores clausae) kehottaa myös meitä sulkemaan ovet, ”astumaan sisälle kukin omaan huoneeseensa ja rukoilemaan Isää, joka on salassa”. Eckhart vetoaa tässä Jeesuksen Vuorisaarnan kohtaan Matt. 6:6, jossa Jeesus selittää oppilailleen, miten tulee rukoilla. Viidenneksi Eckhart poimii kertomuksesta lauseen ”opetuslapset olivat yhdessä koolla” (erant discipuli congregati), jonka hän tulkitsee seuraavasti: ainoastaan kaikki sielun voimansa yhteen koonnut (vrt. espanjalaisen mystiikan recogimiento-opetus) ja persoonallisuuden keskuksesta käsin ohjautuva sielu kykenee rakastamaan Jumalaa ”koko sydämestään, sielustaan ja voimastaan” (Luuk. 10:27). 

Tällä tavalla valmistautuneeseen ja koristautuneeseen sieluun Jeesus tuli (venit Iesus). Miten Jeesuksen tuleminen vaikutti aikoinaan hänen opetuslapsiinsa ja miten hänen tulemisensa vaikuttaa meihin? Näihin kysymyksiin Eckhart vastaa jakson lopuksi: prepositio ”keskellä” (in medio) näyttelee vastauksessa ratkaisevaa roolia. Evankeliumin virkkeelle ”Jeesus seisoi heidän keskellään ja sanoi: ’Rauha teille!’” (Joh. 20: 19) voidaan antaa Eckhartin mukaan kaksiosainen selitys. Ensinnäkin Jeesus on opetuslastensa keskellä asettumalla armon kautta (per gratiam) asumaan heidän sydämensä keskukseen; tämä osoittaa, miten uskollisesti Eckhart edustaa perinteistä inhabitatio Christi -opetusta. Toiseksi lause ”Jeesus seisoi heidän keskellään” tarkoittaa, että olemalla oppilaittensa keskellä Ylösnnoussut kokoaa ja eheyttää heidän sielunsa niin, että kaikki heidän sielunsa toiminnot (ns. potentiae animae –oppi) ohjautuvat sielunsa keskuksesta eli pohjasta käsin ja palvelevat näin yhtä ja samaa päämäärää; ihmisen täytyy luopua omista vaikuttamisen mahdollisuuksista, jättäytyä täysin Jumalan armoille ja ja antaa pelkästään Jumalan vaikuttaa (Grund der Seele -oppi ja vrt. Teresan Sisäinen linna ja Ristin Johanneksen sielun keskusta (el centro del alma) koskeva opetus).

Kun sielu on tällä tavalla hedelmöittynyt ja jalostunut, sille toivotetaan rauhaa, Eckhart toteaa. Sisäisen rauhan saavuttanut ihminen on valmis toivottamaan rauhaa niin läheisille kuin kaukana olevillekin. Eckhart päättää kyseisen Johanneksen evankeliumin jakson selityksen lainaamalla Efesolaiskirjeen toisen luvun jakeita 14 ja 17: ”Kristus on meidän rauhamme. … Hän tuli julistamaan rauhaa teille, jotka olitte kaukana, ja rauhaa niille, jotka olivat lähellä.” 

Kiinnittämällä katseensa heidän keskellään seisovaan Herraan opetuslapset saattoivat rohkein mielin ottaa vastaan sen tehtävän, jonka Ylösnoussut Herra heille antoi: ”Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät” (Joh. 20:21). Ylösnousseen kohtaaminen valoi opetuslapsiin rohkeutta lähteä kuuluttamaan maailmalle rauhaa. Jokaisessa messussa me kohtaamme opetuslasten tavoin ylösnousseen Kristuksen pyhitetyssä leivässä ja viinissä. Herran läsnäolon ravitsemina ja rohkaisemina pappi lähettää meidät arjen keskelle ja maailmaan sanoen: ”Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten.”

Pauli Annala

Kuva: Vanha saksalainen juliste ”Jeesus ilmestyy opetuslapsille”.

Tietoja kirjoittajasta

Fides

Katolinen hiippakuntalehti Fides on Helsingin katolisen hiippakunnan viestintäosaston julkaisu. Se ilmestyy osin paperisena ja osin pelkästään nettiversiona. ISSN 0356-5262.

Uusin lehti ja arkisto

Aihevalikko

Paavin twiitit

Paavin twiitit

Uusimpia videoita

Ladataan...

Arkistot

Tilaa tiedotteemme