Valitse Sivu

Onko historialla mieltä? 

Onko historialla mieltä? 

Ihmisinä ja kristittyinä ei ole meidän osamme valita aikoja, joissa elämme. Mitä tämä kaikki kuohunta ja liike ympärillämme tarkoittaa? Mihin se kaikki johtaa?

Ihmisinä ja kristittyinä ei ole meidän osamme valita aikoja, joissa elämme. Ajat tulevat meille pikemminkin annettuna, ja meidän tehtävämme on näytellä osamme niissä niin hyvin, vastuullisesti ja tyylikkäästi kuin kykenemme. Yhtä kaikki, etenkin silloin, kun ajat tuntuvat liikkuvan ryminällä, esitämme kysymyksiä aikojemme syvemmästä merkityksestä ja suunnasta. Mitä tämä kaikki kuohunta ja liike ympärillämme tarkoittaa (vrt. Ps. 2:1-2)? Mihin se kaikki johtaa? Onko historialla mieltä?

Tällaiset kysymykset mielessä tartuin vihdoin ranskalaisen historioitsijan Henri-Irénée Marroun (1904–1977) klassikkoteokseen Théologie de l’histoire (Paris 1968, italialainen käännös Teologia della storia vuodelta 1979). Teos on katolisessa nykyteologiassa usein esillä, joten jonkinlainen viittaus siihen on oltava myös omassa väitöskirjassani. Marrou oli aikansa johtavia varhaisen kristinuskon ja erityisesti pyhän Augustinuksen tutkijoita. Mainitussa teoksessa hän kirjoittaa kuitenkin pikemminkin hartaana katolilaisena kuin kriittisenä akateemikkona. Kirja onkin tavallaan hengellinen mietiskely Isä meidän -rukouksen toisesta pyynnöstä: Tulkoon sinun valtakuntasi.

Kuten jo kirjan nimestäkin – ”Historian teologia” – käy ilmi, Marrou pyrkii siinä esittämään mahdollisimman selkeästi kristillisen näkemyksen historian mielestä ja tarkoituksesta. Että ylipäänsä on olemassa jotain sellaista kuin kristillinen historianäkemys, ”historian teologia” siis, on Marroun mukaan jotain, jonka kristityt itsekin ovat laajalti unohtaneet. Tämä unohdus on sitäkin kohtalokkaampaa, koska tavallaan juuri kristityistä itsestään riippuu aikojemme kulun lopputulema, Marrou selittää Raamattuun ja mestariinsa Augustinukseen tukeutuen.

Onko historialla siis mieltä (eli ”merkitystä”, ”tarkoitusta”, ranskan sens tarkoittaa kaikkea tätä)? Historioitsijana Marrou kääntyy vakaasti kaikenlaisia historian filosofioita vastaan, jotka väittävät erottavansa jonkin selkeän suunnan ihmiskunnan historiassa, joko aina vain parempaan (edistysusko) tai huonompaan (pessimismi) päin. Marrou toteaa kokeneen historioitsijan syvällä rintaäänellä, että tietomme menneisyydestä on hyvin vajavaista, sirpalemaista, kuin rauniot 

Forum Romanumilla, voisi sanoa. Pystymme kyllä historiallisesti selittämään tiettyjä tapahtumia ja kehityskulkuja, kuten peloponnesolaissodan syyt tai kapitalismin synnyn. Suurin osa historiasta jää kuitenkin pimentoon ihmisen ymmärrykseltä, eikä tämä johdu vain lähteiden vähäisyydestä. Historian mieltä ei voida tunnistaa historian itsensä sisäpuolelta.

Kristityllä on joka tapauksessa uskon varmuus siitä, että kaikella historiallisella tapahtumisella on lopullinen mieli ja tarkoitus. Mitään maailmassa ei tapahdu ilman, että kaikkivaltias Jumala sitä sallisi ja tahtoisi. Kaikki on taivaallisen Isämme käsissä ja johdatuksessa, pienimpiäkin yksityiskohtia myöten (vrt. Luuk. 12:7). Ja kaikki koituu vielä niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja myöntyvät hänen suunnitelmaansa (vrt. Room. 8:28). Tähän uskomme perustotuuteen on aina hyvä palata. ”Ei ole mitään kauniimpaa tai suurempaa kuin mietiskellä sitä tosiasiaa, että Jumala on”, Marrou tiivistää.

Kristityllä on Marroun mukaan lupa ajatella enemmänkin historian mielestä. Koko historia kulkee Jumalan johdatuksessa kohti täyttymystään hänessä, tämä on varmaa. Pojassaan Kristuksessa Jeesuksessa Jumala on kuitenkin ilmoittanut itsensä kokonaisuudessaan ihmiskunnalle. Kristillisen ilmoituksen valossa Jumala ei ole enää vain salattu Jumala vaan hän, joka kulkee kanssamme aikojen teitä kohti lopullista täyttymystä. Totta, edes Poika itse ei tiedä historian täyttymyksen hetkeä, vaan sen tietää vain Isä (vrt. Matt. 24:36). Hän on kuitenkin itse kehottanut seuraajiaan valmistautumaan sitä varten, valvomaan ja lukemaan aikojen merkkejä (vrt. Matt. 16:3).

Kristillisen ilmoituksen valossa historian syvin mieli ilmenee siis pelastushistoriana. Marrou vertaa aikojen kulkua triptyykkiin eli kolmiosaiseen alttaritauluun. Kaiken keskiössä on Kristuksen vain muutamia kuukausia kestänyt julkinen toiminta ja erityisesti hänen kärsimisensä ja ristinkuolemansa. Tässä ”kertakaikkisessa” (kuuluisa ephápax: Room. 6:10; Hepr. 7:27) pelastusteossa Jumala itse sovitti itsensä syntisen maailman kanssa. Niin keskeneräiseltä ja puutteelliselta kuin Jumalan läsnäolo voikin tuntua myös maailmassa ”jälkeen Kristuksen” (triptyykin oikea laita), se tosiasia pysyy, että Kristuksen kertakaikkisessa sovituskuolemassa kaikki on jo täytetty ja Jumalan valtakunta on tullut todella läsnä olevaksi. Triptyykin vasemman laidan kuvaama aika ”ennen Kristusta” oli lopulta vain valmistautumista Jeesuksen pääsiäiseen, joka muodostaa maailmanhistorian todellisen keskuksen.

Pyhää Augustinusta seuraten Marrou näkee historian kulun kahden eri voiman välisenä taisteluna. Toisaalta maailmassa vaikuttaa rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen, jonka kautta Jumalan valtio (civitas Dei) hitaasti mutta varmasti rakentuu. Toisaalta aikojen kulkuun vaikuttaa yksinomaan ihmiseen ja maailmaan sulkeutuva rakkaus, joka pyrkii rakentamaan maallista valtiota (civitas terrena). Langenneessa ihmiskunnassa maalliseen sulkeutuva itserakkaus on jopa ajavana voimana, kun taas Jumalan valtakunnan rakentuminen on hiljaista ja näkymätöntä. Tässä maailmassa kristityt eli Jumalan pyhät ovat kaikin tavoin ahtaalla (vrt. 2. Kor. 4:8), mutta heidän toivonsa onkin siinä kaupungissa, joka tulee (vrt. Hepr. 13:14).

Kristittyjenkään ei pidä ajatella tietävänsä mitään yksityiskohtia historian kulusta ja Jumalan valtakunnan lopullisesta tulemisesta, Marrou toistaa kerta toisensa jälkeen. Äärimmäisellä varovaisuudella hän viittaa kuitenkin itse Ilmestyskirjan salaperäiseen kohtaan, jossa Karitsa vastaa marttyyrien kysymykseen Jumalan tuomion viipymisestä: tulee odottaa vielä vähän aikaa, kunnes Jumalan pyhien ennalta määrätty luku täyttyisi (vrt. Ilm. 6:11). Viidenteen sinettiin kätkeytyy Marroun luennassa historian syvin mieli: ”Ollaksemme tosi kristittyjä tai tullaksemme sellaisiksi meidän täytyy löytää uudelleen tämä perustavanlaatuinen totuus: historian todellinen subjekti on Kristuksen mystinen ruumis. Sen kasvun täyttyminen on vielä kulkevan ajan merkitys ja mitta.”

Kristillisen ilmoituksen valossa historian varsinainen mieli ei siis löydy sieltä, missä suuret ja mahtavat kehittelevät suunnitelmiaan ja päättävät kansojen kohtaloista. Näkyvä maailmanhistoria on inhimillisen vallantahdon ja itserakkaudesta nousevan väkivallan historiaa. Melkein näkymättömissä on jumalallisen nöyryyden ja uhrautuvan rakkauden historia. Ja kuitenkin tämä on todellisuudessa aikojen kulun ajava voima ja päämäärä. Mutta kuinka sekaisin Jumalan valtio ja ihmisten valtio ovatkaan konkreettisessa aikojen kulussa! Perplexae quippe sunt istae duae civitates invicemque permixtae, Marrou lainaa toistuvasti pyhää Augustinusta. Tässä ajassa nämä kaksi valtakuntaa ovat erottamattomasti toisiinsa kietoutuneita, käytännössä sekoittuneita (vrt. Matt. 13:24-30, joka on kuin sanallinen kuvaus pelastushistorian triptyykin oikeasta laidasta).

Konkreettisen historian sekavuus ei kuitenkaan voi passivoida kristittyä, Marrou korostaa. Päinvastoin, hän, joka sydämessään tietää, että Jumalan valtakunta jo on keskellämme (vrt. Luuk. 17:21), ei voi kuin tuskastua siitä, kuinka heikosti se tulee näkyväksi maailmassa sellaisena kuin se on, ja ennen kaikkea hänessä itsessään. Ravisuttava eskatologinen jännite – jo nyt mutta ei vielä! – kutsuu kääntymykseen ja pyhitykseen. Historian teologisen mielen uudelleen löytäminen on samalla koko Jumalan pyhän kansan papillisen kutsumuksen uudelleen löytämistä. Kaikki Kristukseen kastetut on kutsuttu olemaan maan suolana ja maailman valona (vrt. Matt. 5:13-16), välittämään Jumalan rakkautta tähän maailmaan ja johdattamaan tätä maailmaa kohti sen täyttymystä Jumalassa. Jos otamme tämän kutsumuksemme todesta, voimme jopa jouduttaa Jumalan päivän tuloa (vrt. 2. Piet. 3:12). Ajat saavat lopullisen täyttymyksensä, kun koko Kristuksen mystinen ruumis on valmistettu ikuiseksi ja pyhäksi, hyvältä tuoksuvaksi uhriksi Jumalalle.

Mutta kuinka keskeneräistä kaikki onkaan, etenkin oma itseni. Viisi opintovuotta Roomassa ovat opettaneet minulle, että olemme kaikki osa suurempaa historiallista näytelmää kuin osaamme kuvitellakaan. Moderni liberaali individualismi ei yksinkertaisesti ole totta. Inhimillinen suuruus kiehtoo kyllä meitä, vaikka se on tuomittu häviöön ennemmin tai myöhemmin. Forum on täynnä hengettömiä kiviä, jotka tarjoavat meille välähdyksen antiikin Rooman mahdista. Kaiken hulinan keskellä on kuitenkin paikkoja, joissa muistetaan edelleen erästä antiikin tapahtumaa, joka ei kivettynyt menneisyyteen. Jokaisessa pyhässä messussa Jumalan kertakaikkinen pelastusteko Kristuksessa tulee todeksi ja läsnä olevaksi, tässä ja nyt. Siinä on historian syvin mieli meidän puolestamme annettuna ja vuodatettuna. Pyhään 

messuun osallistuminen tyydyttää uskovan kaipauksen ja samalla vahvistaa sitä entisestään: Tule, Herra Jeesus! (Ilm. 22:20). Tähän huokaukseen tiivistyy kristillinen historian teologia, jonka Marroun viisas teos kutsuu uudelleen löytämään.

Alpo Penttinen, Rooma

Tietoja kirjoittajasta

Aihevalikko

LUE FIDES (pdf)

Uusin lehti || Arkisto (2001–)

KATOLINEN VARTTI (audio)

Kaikki lähetykset 2020-

Paavin twiitit

Paavin twiitit

Uusimpia videoita

Ladataan...

Arkistot

Tilaa tiedotteemme