Valitse Sivu

Paavin anteeksipyyntö alkuperäiskansoilta

Paavin anteeksipyyntö alkuperäiskansoilta

Kohtaaminen Kanadan alkuperäiskansojen (”ensimmäiset kansat”, métisit ja inuiitit) kanssa, Maskwacis 25. heinäkuuta 2022

Rouva kenraalikuvernööri, herra pääministeri, rakkaat Maskwacisin ja tämän Kanadan maan alkuperäiskansat, rakkaat veljet ja sisaret!

Olen odottanut luoksenne pääsemistä. Täältä, tästä surullisia muistoja herättävästä paikasta, haluan aloittaa pyhiinvaelluksen katumuksen hengessä. Olen tullut synnyinmaillenne ilmaistakseni henkilökohtaisesti suruni, pyytääkseni Jumalalta anteeksiantoa, parantumista ja sovitusta, osoittaakseni olevani lähellänne, rukoillakseni kanssanne ja puolestanne.

Muistan tapaamisemme Roomassa neljä kuukautta sitten. Silloin minulle annettiin kaksi paria mokkasiineja merkkinä alkuperäiskansojen lasten kokemasta kärsimyksestä, erityisesti niiden lasten, jotka valitettavasti eivät enää palanneet kotiin asuntolakouluista. Minua pyydettiin palauttamaan mokkasiinit tullessani Kanadaan; olen tuonut ne mukanani ja annan ne takaisin näiden sanojeni lopussa. Haluan ottaa lähtökohdaksi tämän symbolin, joka kuluneina kuukausina on herättänyt minussa tuskaa, vihastusta ja häpeää. Näiden lasten muistaminen on tuskallista; se kehottaa meitä toimimaan, jotta jokaista lasta kohdeltaisiin rakkaudella ja kunnioittavasti. Mutta nämä mokkasiinit puhuvat meille myös tiestä, matkasta, jota haluamme kulkea yhdessä. Kulkea yhdessä, rukoilla yhdessä, työskennellä yhdessä, jotta menneet kärsimykset voisivat johtaa oikeudenmukaiseen, parantavaan ja sovittavaan tulevaisuuteen.

Siksi ensimmäinen vaihe keskuuteenne tekemästäni pyhiinvaelluksesta tapahtuu tällä alueella, jolla alkuperäiskansat ovat olleet läsnä ikimuistoisista ajoista saakka. Tämä maa puhuu meille ja antaa meidän muistaa.

Muistaminen: veljet ja sisaret, olette eläneet tässä maassa tuhansia vuosia. Elämäntyylinne on kunnioittanut maata, joka on peritty menneiltä sukupolvilta ja jota varjellaan tulevia sukupolvia varten. Te olette kohdelleet sitä Luojan lahjana, joka on jaettava toisten kanssa ja jota on rakastettava sopusoinnussa kaiken olemassaolevan kanssa, elävässä yhteydessä kaikkien elävien olentojen kanssa. Niin olette oppineet vaalimaan perheen ja yhteisön tajua ja kehittäneet lujat siteet sukupolvien kesken, kunnioittaen vanhuksia ja pitäen huolta pienimmistä. Niin paljon hyviä käytäntöjä ja opetuksia, jotka keskittyvät toisten huomioimiseen ja totuuden rakastamiseen, rohkeuteen ja kunnioitukseen, nöyryyteen ja rehellisyyteen, elämänviisauteen!

Vaikka nuo olivat ensiaskeleet näillä alueilla, muisto valitettavasti johtaa meidät seuraaviin. Paikka, jossa olemme, herättää sisälläni tuskanhuudon, tukahdutetun huudon jonka kanssa olen kulkenut nämä kuukaudet. Ajattelen murhenäytelmää, jonka monet teistä, perheenne ja yhteisönne kokivat; sitä, mitä kerroitte minulle kärsimyksistä asuntolakouluissa. Nuo traumat tietyllä tavalla heräävät eloon kun niistä puhutaan; ymmärrän, että myös tämänpäiväinen kohtaamisemme voi herättää muistoja ja haavoja, ja monille teistä voi olla vaikeaa kun puhun. Mutta on oikein muistaa, koska unohtaminen johtaa välinpitämättömyyteen. Kuten on sanottu, ”rakkauden vastakohta ei ole viha vaan välinpitämättömyys… elämän vastakohta ei ole kuolema, vaan välinpitämättömyys elämää tai kuolemaa kohtaan” (E. Wiesel). Asuntolakoulujen tuhoisien kokemusten muistaminen koskee, vihastuttaa ja aiheuttaa tuskaa, mutta on välttämätöntä.

On muistettava, kuinka sulauttamispolitiikka ja heimojäsenyydestä vapautuksen (enfranchisement) politiikka, jotka käsittivät myös asuntolakoulujärjestelmän, olivat tuhoisia näiden maiden asukkaille. Kun eurooppalaiset uudisasukkaat ensin saapuivat tänne, oli suuri mahdollisuus kulttuurien, traditioiden ja spiritualiteettien kohtaamiseen. Mutta suurelta osalta niin ei käynyt. Mieleeni palaavat teidän kertomuksenne: kuinka sulauttamispolitiikka päätyi järjestelmälliseen alkuperäiskansojen syrjäyttämiseen; kuinka, myös asuntolakoulujärjestelmän kautta, kieliänne ja kulttuurejanne vähäteltiin ja tukahdutettiin; kuinka lapset kärsivät fyysisestä, sanallisesta, psykologisesta ja hengellisestä pahoinpitelystä; kuinka heidät pieninä vietiin kodeistaan ja kuinka se lähtemättömästi leimasi suhdetta vanhempien ja lasten, isovanhempien ja lastenlasten välillä.

Kiitän teitä siitä, että olette antaneet minun syvästi perehtyä tähän, että olette tuoneet esiin raskaan taakan jota kannatte sisällänne, että olette jakaneet kanssani tuon verisen muiston. Tänään olen täällä, tässä maassa, jossa ikivanhan muiston ohella ovat yhä avoimet haavat. Olen täällä, koska ensimmäinen askel tällä katumusmatkalla keskuuteenne on uudelleen pyytää anteeksi ja sanoa teille koko sydämestäni, kuinka pahoillani olen: pyydän anteeksi niitä tapoja, joilla monet kristityt valitettavasti tukivat alkuperäiskansoja sortavien valtojen kolonialistista ajattelutapaa. Olen pahoillani. Erityisesti pyydän anteeksi tapaa, jolla monet kirkon ja sääntökuntien jäsenet osallistuivat, myös välinpitämättömyydellään, aikansa hallitusten kulttuurituho- ja pakkosulauttamissuunnitelmiin, mikä huipentui asuntolakoulujärjestelmään.

Vaikka kristillistä lähimmäisenrakkautta oli läsnä ja oli monia esimerkillisiä tapauksia lasten huolenpitoon omistautumisesta, kokonaisuudessaan asuntolakouluihin liittyvän politiikan seuraukset olivat katastrofaalisia. Kristillinen usko sanoo meille, että kyseessä oli tuhoisa virhe, joka ei sovi yhteen Jeesuksen Kristuksen evankeliumin kanssa. On surullista ajatella, kuinka kansoillenne aidon identiteetin antanutta lujaa arvojen, kielen ja kulttuurin maaperää syövytettiin ja kuinka yhä joudutte kärsimään sen seurauksista. Tuon tuomittavan pahuuden edessä kirkko polvistuu Jumalan eteen ja pyytää anteeksiantoa lastensa syntien vuoksi (vrt. pyhä Johannes Paavali II, bulla Incarnationis mysterium [29. marraskuuta 1998], 11: AAS 91 [1999], 140). Haluan häveten ja selvin sanoin toistaa: pyydän nöyrästi anteeksi sitä pahaa, jota monet kristityt ovat tehneet alkuperäiskansoja vastaan.

Rakkaat veljet ja sisaret, monet teistä ja edustajistanne ovat todenneet, että anteeksipyynnöt eivät ole tämän asian päätepiste. Olen täysin samaa mieltä: ne ovat vain ensiaskel, lähtökohta. Olen myös tietoinen siitä, että ”menneisyyteen katsottaessa mikään yritys pyytää anteeksi ja hyvittää aiheutettua vahinkoa ei koskaan ole riittävä. Tulevaisuuteen katsottaessa ei koskaan ole liian vähäistä kaikki se, mitä voimme tehdä synnyttääksemme kulttuurin, jossa ei ainoastaan estetä tuollaisten tilanteiden toistuminen, vaan myös se, että [niillä] olisi mitään sijaa” (Kirje Jumalan kansalle 20. elokuuta 2018). Tärkeä osa tätä prosessia on tutkia menneitä tapahtumia koskeva totuus ja auttaa asuntolakouluista selvinneitä paranemaan kärsimistään traumoista.

Rukoilen ja toivon, että tämän maan kristityt ja yhteiskunta kykenisivät paremmin hyväksymään ja kunnioittamaan alkuperäiskansojen identiteettiä ja kokemusta. Toivon, että niiden tuntemiseen ja arvostamiseen löydetään konkreettisia teitä, jotta kaikki oppivat kulkemaan yhdessä. Omalta osaltani rohkaisen kaikkia katolilaisia tukemaan alkuperäiskansoja. Niin olen tehnyt muissakin tilanteissa ja paikoissa, tapaamisten, vetoomusten ja myös apostolisen kehotuskirjeen kautta. Tiedän että tämä kaikki vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä: on kyse prosesseista, joiden on käytävä sydämeen. Läsnäoloni täällä ja Kanadan piispojen työ todistavat halusta edetä tällä tiellä.

Rakkaat ystävät, tämä matka kestää useita päiviä ja ulottuu toisistaan kaukana oleviin paikkoihin. Silti minun ei ole sen aikana mahdollista vastata moniin saamiini kutsuihin ja käydä keskuksissa kuten Kamloopsissa, Winnipegissä eikä monissa Saskatchewanin, Yukonin ja Luoteisterritorioiden paikoissa. Vaikka se ei olekaan mahdollista, tietäkää, että te kaikki olette ajatuksissani ja rukouksissani. Tietäkää, että tunnen alkuperäiskansojen kärsimyksen, traumat ja haasteet kaikilla tämän maan alueilla. Tällä katumustiellä lausumani sanat on suunnattu kaikille alkuperäiskansojen yhteisöille ja ihmisille; syleilen teitä koko sydämestäni.

Tässä matkani ensimmäisessä vaiheessa halusin antaa sijaa muistamiselle. Olen täällä tänään muistaakseni mennyttä, itkeäkseni kanssanne, katsoakseni hiljaa maata, rukoillakseni haudoilla. Auttakoon hiljaisuus meitä sisäistämään tuskan. Hiljaisuus ja rukous: pahan edessä rukoilkaamme kaiken hyvän Herraa; kuoleman edessä rukoilkaamme elämän Jumalaa. Herra Jeesus Kristus teki haudasta – joka näytti olevan kaiken toivon päätepiste, jossa kaikki unelmat hävisivät ja jäljelle jäivät vain itku, tuska ja luovuttaminen – hän teki haudasta uudestisyntymän, ylösnousemuksen paikan, josta alkoi uuden elämän ja yleismaailmallisen sovituksen historia. Meidän ponnistelumme eivät riitä parantumiseen ja sovintoon, tarvitaan hänen armoaan: tarvitaan Hengen lempeää ja voimakasta viisautta, Lohduttajan hellyyttä. Täyttäköön hän sydänten kaipaukset. Ottakoon hän meitä kädestä ja auttakoon meitä kulkemaan yhdessä.

Franciscus

Tietoja kirjoittajasta

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Aihevalikko

LUE FIDES (pdf)

Uusin lehti || Arkisto (2001–)

KATOLINEN VARTTI (audio)

Kaikki lähetykset 2020-

Paavin twiitit

Paavin twiitit

Uusimpia videoita

Ladataan...

Arkistot

Tilaa tiedotteemme