Valitse Sivu

Paavi Franciscus: ”Kaikki oli heille yhteistä” (Apt. 4:32)

Paavi Franciscus: ”Kaikki oli heille yhteistä”  (Apt. 4:32)

Yleisaudienssin katekeesissaan 21.8.2019 paavi Franciscus muistutti, että kristillinen solidaarisuus on välttämätön ilmaus siitä, mitä kirkko itse on.

Kristillinen yhteisö syntyy Pyhän Hengen ylitsevuotavasta vuodattamisesta, ja kasvaa hapatteen avulla, sen hapatteen, että veljet ja sisaret jakavat kaiken keskenään Kristuksessa. Solidaarisuuden dynamiikka rakentaa kirkkoa Jumalan perheenä. Siinä keskeistä on kokemus koinoniasta. Mitä tuo sana tarkoittaa? Se on kreikkaa ja tarkoittaa ”yhteyttä”, sitä, että jokin on yhteistä, sitä, että olemme yhteisö emmekä eristäytyneitä. Tämä on ensimmäisen kristillisen yhteisön kokemus: yhteisyys, jakaminen, osallistuminen eikä eristäytyminen. Alkukirkossa tämä koinonia, tämä yhteisö viittaa ennen kaikkea osallisuuteen Kristuksen ruumiista ja verestä. Siksi puhutaan ”kommuunion” (sana merkitsee ”yhteyttä”) vastaanottamisesta: kommuunion vastaanottaessamme tulemme yhteyteen Jeesuksen kanssa ja yhteys Jeesuksen kanssa johtaa meidät yhteyteen veljiemme ja sisartemme kanssa. Tämä Kristuksen ruumiin ja veren kommuunio pyhässä messussa muuttuu veljelliseksi yhteydeksi ja se ilmenee myös siinä, mikä meille on kaikkein vaikeinta: omaisuuden jakamisena ja rahan keräämisenä Jerusalemin äitikirkon (vrt. Room. 12:13; 2. Kor. 8-9) ja muiden kirkkojen auttamiseksi. Jos haluatte tietää, oletteko hyviä kristittyjä, teidän on rukoiltava, otettava vastaan kommuunio ja parannuksen sakramentti. Mutta merkki sydämesi kääntymyksestä on se, että kääntymys ulottuu lompakkoosi, että se koskettaa omaa etuasi. Siitä näemme, olemmeko anteliaita toisia kohtaan, autammeko heikompia ja köyhempiä. Kun kääntymys ulottuu siihen saakka, voit olla varma siitä, että se on aitoa kääntymystä. Pelkiksi sanoiksi jäävä kääntymys ei ole aitoa.

Eukaristinen elämä, rukoukset, apostolien julistus ja yhteyden kokemus (vrt. Ap.t. 2:42) tekevät uskovista suuren ihmisjoukon, jolla – kuten Apostolien teoissa sanotaan – on ”yksi sydän ja yksi sielu” ja jotka eivät pidä omanaan sitä, minkä omistavat, vaan kaikki on heille yhteistä (vrt. Ap.t. 4:32). Tuo voimakas elämän esikuva auttaa meitä olemaan anteliaita eikä kitsaita. Siksi Apostolien teoissa sanotaan: ”Kukaan ei kärsinyt puutetta. Ne, jotka omistivat tilan tai talon, myivät sen ja luovuttivat kauppasumman apostolien haltuun, ja näiltä jokainen sai rahaa tarpeensa mukaan” (Ap.t. 4:34-35). Kirkossa on aina ollut kristittyjä, jotka toteuttavat tätä: luopuvat siitä, mitä heillä on liikaa ja mikä ei ole välttämätöntä, antaakseen sen niille, jotka sitä tarvitsevat. Eivätkä vain rahaa, vaan myös aikaa. Kuinka monet kristityt – esimerkiksi täällä Italiassa – tekevätkään vapaaehtoistyötä! Se on kaunista. Se on kommuuniota, aikani jakamista toisten kanssa auttaakseni tarvitsevia. Vapaaehtoistyö, avustustyö, sairaiden luona käyminen: meidän on aina jaettava toisten kanssa eikä etsittävä vain omaa etuamme.

Yhteydestä, koinoniasta, tulee tällä tavoin uudenlainen suhde Herran opetuslasten kesken. Kristityt kokevat uuden tavan olla toistensa kanssa ja suhtautua toisiinsa. Se on erityinen kristillinen tapa siinä määrin, että pakanat huomauttivat kristittyjä nähdessään: ”Katsokaa kuinka he rakastavat toisiaan!” Rakkaus oli tuo tapa. Mutta ei sanoiksi jäävä eikä teeskennelty rakkaus, vaan teoilla osoitettu rakkaus, toinen toisensa auttaminen, konkreettinen rakkaus. Side Kristukseen luo siteen myös veljien ja sisarten kesken, ja se ilmenee myös aineellisten hyvyyksien jakamisena. Tämä tapa olla yhdessä ja rakastaa toinen toisiaan ulottuu lompakkoon saakka, siihen saakka, että luopuu rahan kahleesta antaakseen rahansa toisille, toimien omaa etua vastaan. Kristuksen ruumiin jäsenyys asettaa uskovat vastuuseen toinen toisistaan. Se, että uskomme Jeesukseen, tekee meidät vastuullisiksi toisistamme. ”Katsokaas tuon ihmisen ongelmia: minä en välitä, ne ovat hänen ongelmiaan” – ei. Kristittyjen kesken me emme voi sanoa: ”Voi raukkaa, hänellä on ongelmia kotona, hänellä on perheongelmia.” Ei: minun on rukoiltava, oltava hänen lähellään, en saa olla välinpitämätön. Sitä on kristittynä oleminen. Siksi vahvat tukevat heikkoja (vrt. Room. 15:1), eikä kukaan koe nöyryyttävää, inhimillistä arvokkuutta tuhoavaa puutetta, koska he elävät tällaisessa yhteisössä: heillä on yksi sydän. He rakastavat toisiaan. Tämä on merkki: konkreettinen rakkaus.

Jaakob, Pietari ja Johannes, kolme apostolia, jotka olivat Jerusalemin seurakunnan ”pylväitä”, päättivät yhdessä, että Paavali ja Barnabas julistaisivat evankeliumia pakanoille, he itse taas juutalaisille, ja he pyysivät Paavalilta ja Barnabakselta vain yhden ehdon noudattamista: he eivät saa unohtaa köyhiä, heidän on muistettava köyhiä (vrt. Gal. 2:9-10). Ei vain aineellisesti köyhiä, vaan myös hengellisesti köyhiä, ihmisiä, joilla on ongelmia ja jotka tarvitsevat läheisyyttämme. Kristitty lähtee aina liikkeelle itsestään, omasta sydämestään, ja lähestyy toisia niin kuin Jeesus on lähestynyt meitä. Sellainen oli ensimmäinen kristillinen yhteisö.

Konkreettisen esimerkin omaisuuden jakamisesta näemme Barnabaksen todistuksesta: hän omisti pellon, myi sen ja toi rahat apostolien jaettavaksi (vrt. Ap.t. 4:36-37). Mutta hänen myönteisen esimerkkinsä ohella näemme myös murheellisen kielteisen esimerkin: Ananias ja hänen vaimonsa Safira myivät maatilan, mutta päättivät antaa vain osan kauppahinnasta apostoleille ja panivat loput syrjään itseään varten (vrt. Ap.t. 5:1-2). Tuo petos mursi pyyteettömän ja tyynen jakamisen ketjun. Seuraukset olivat traagisia ja kohtalokkaita (Ap.t. 5:5, 10). Apostoli Pietari paljasti Ananiaan ja hänen vaimonsa huijauksen ja sanoi: ”Miksi olet antanut sydämesi Saatanan valtaan? Miksi yritit pettää Pyhää Henkeä ja jättää maatilan hinnasta osan itsellesi?… Et sinä ole valehdellut ihmisille, vaan Jumalalle” (Ap.t. 5:3-4). Voisimme sanoa, että Ananias valehteli Jumalalle, koska oli omassatunnossaan eristäytynyt ja tekopyhä, koska hänen kuulumisensa kirkkoon oli ”sopimusneuvoteltua”, osittaista ja opportunistista. Tämän kristillisen yhteisön, tämän kristillisen rakkauden pahin vihollinen on tekopyhyys, se, että teeskentelemme rakastavamme, mutta etsimme vain omaa etuamme.

Se, että emme onnistu jakamaan vilpittömästi, rakastamaan vilpittömästi, tarkoittaa tekopyhyyden ruokkimista, totuudesta etääntymistä, itsekkyyttä, yhteyden tulen sammuttamista ja päätymistä sisäisen kuoleman kylmyyteen. Se, joka niin toimii, on kuin kirkossa kulkeva turisti. Kirkossa on paljon turisteja, jotka ovat aina läpikulkumatkalla, mutta eivät tule kirkkoon sisälle. Se on hengellistä turismia, joka saa heidät luulemaan olevansa kristittyjä, vaikka he ovatkin pelkkiä katakombeissa kierteleviä turisteja. Meidän ei pidä olla kirkossa turisteja, vaan toistemme veljiä ja sisaria. Elämä, joka pyrkii vain voiton tavoitteluun ja hyötymään tilanteista toisten vahingoksi, aiheuttaa väistämättä sisäisen kuoleman. Kuinka monet ihmiset väittävätkään olevansa lähellä kirkkoa ja pappien ja piispojen ystäviä, vaikka etsivät vain omaa etuaan. Tuollainen tekopyhyys tuhoaa kirkkoa!

Herra – ja tätä pyydän meille kaikille – vuodattakoon yllemme rakkautensa Hengen, joka voittaa kaiken tekopyhyyden ja saa aikaan totuuden, joka ruokkii kristillistä solidaarisuutta. Se ei ole mitään sosiaaliaputyötä, vaan välttämätön ilmaus siitä, mitä kirkko olemukseltaan on: kirkko on kaikkien ihmisten, erityisesti köyhimpien ihmisten hellä äiti.

Franciscus

Tietoja kirjoittajasta

Fides

Katolinen hiippakuntalehti Fides on Helsingin katolisen hiippakunnan viestintäosaston julkaisu. Se ilmestyy osin paperisena ja osin pelkästään nettiversiona. ISSN 0356-5262.

Uusin lehti ja arkisto

Uusimpia videoita

Ladataan...

Aihevalikko

Paavin twiitit

Paavin twiitit

Arkistot

Tilaa tiedotteemme