Valitse Sivu

Miksi länsi menetti  Jumalan?

Miksi länsi menetti  Jumalan?

Luin juuri mielenkiintoisen kirjan, Mary Eberstadtin ”How the West Really Lost God” (Templeton Press, 2013). Kristinuskon romahdus lähes kaikkialla Euroopassa on ollut aivan valtavan rajua viimeisten vuosikymmenten aikana. Eberstadt käy läpi eri selityksiä tälle maallistumiselle: teollistuminen, maalta muutto kaupunkeihin, tiedon lisääntyminen, vaurastuminen, sodan jälkeinen trauma… Nämä selitykset osuvat osittain oikeaan, mutta ne eivät ole mitään tyhjentäviä vastauksia.

Esimerkiksi väite, että sotien traumatisoimat ihmiset eivät enää jaksaneet uskoa, kun painiskelivat pahuuden ongelman kanssa, ei pidä paikkaansa. Suuret herätykset kaikkialla Euroopassa alkoivat juuri ensimmäisen ja toisen maailmansodan jälkeen. Sodan jälkeen Britanniassa, Alankomaissa, Puolassa, Italiassa, Ranskassa – kaikkialla, myös Suomessa – kirkot pullistelivat täynnään väkeä.

Mistä kristinuskon hylkääminen sitten johtuu? Mary Eberstadt nostaa esille perheen. Nimittäin samaan aikaan kun usko on romahtanut, myös avioliittojen ja lasten määrä on lähtenyt syöksyyn. Kun 1940–1950 -luvuilla suuret ikäluokat syntyivät, myös usko nousi huippulukemiin. Perheelliset ihmiset, joilla on paljon lapsia, ovat selvästi uskonnollisempia kuin sinkut ja lapsettomat pariskunnat. Monet sosiologit ovat kiinnittäneet huomiota tähän ilmiöön. Jumala ja perhe kulkevat käsikkäin. Mary Eberstadt ynnää: ”Enemmän lapsia, lyhyesti sanottuna, tarkoittaa enemmän Jumalaa.”

Lapset lisäävät erityisesti miesten uskonnollisuutta ja kirkkokäyntejä. (Eberstadt, 2013, 93–94). Monilapsiset perheet ovat tilastollisesti selvästi uskonnollisempia kuin vähälapsiset perheet. Tämä on aivan selvää, vaikka syy-seuraussuhde onkin oma kysymyksensä (siitä sananen tuonnempana). Miettikää vaikka lestadiolaisia, tai Israelin ultraortodoksi-juutalaisia. Israelin haredi-juutalaisilla eli niillä kaikkein uskonnollisimmilla, on noin 8 lasta hedelmällistä naista kohden, kun taas vastaava luku maallistuneiden juutalaisnaisten keskellä on noin 2 lasta. (Eberstadt, 96.) Ei siis pitäisi olla mikään yllätys, että Israelista on tulossa entistä uskonnollisempi.

Madonlukuja ”katolisesta” Euroopasta

Katolinen kirkko on näkyvin ja tunnetuin perheen, avioliiton ja lasten puolustaja. Tästä huolimatta myös perinteisesti katolisissa maissa perheen romahdus on ollut valtavan kova viime aikoina. Omasta mielestäni katolisen kirkon perhenäkemykset ovat valtavan hienoja paperilla – katekismuksessa – mutta sitten kun katsotaan, kuinka maallistuneet nykykatolilaiset Italiassa, Espanjassa ja Ranskassa elävät, kuva on ihan toisenlainen.

Muutamia lukuja: Italia oli aikoinaan Euroopan lapsirikkain valtio. Nyt on ihan toisin. Tuo lämmin perheiden maa on muuttunut. Avioerot laillistettiin Italiassa verrattain myöhään, vasta vuonna 1974. Tämän jälkeen avierot olivat kohtalaisen vähäisiä, mutta vuodesta 2000 vuoteen 2002 avioerojen määrä kasvoi 45 %:n tempaisulla.  ”Katolinen” Espanja on samalla tiellä ”katolisen” Italian kanssa. (Eberstadt, 171.)

Irlanti on perinteisesti ollut ikivihreä katolinen maa. Tilastojen mukaan vuonna 2016 irlantilaisista 36 % kävi viikottain messussa. Se on suuri luku, jos sitä vertaa vaikka suomalaisten luterilaisten messukäynteihin. Toisaalta vielä vuonna 1973 irlantilaisista jopa 91 % kävi joka viikko messussa! Eberstadt kirjoittaa, että noista luvuista irlantilaiset ovat syöksyneet alas kuin ”Moherin kallioilta”. On mielenkiintoista huomata, että samaan aikaan, kun Irlannin usko syöksyi, niin myös sen syntyvyys sukelsi. Irlannissa naiset ovat aiemmin saaneet paljon lapsia, selvästi enemmän kuin muualla Euroopassa. (Ebertadt, 111–112.)

Mikä on syy tälle Irlannin tapaukselle? Pedofiliaskandaalit? Avautuminen muulle maailmalle? Kyllä, kyllä – osittain. Mutta, kuten muuallakin, näemme taas, kuinka usko on sukeltanut yhtä aikaa lapsimäärän kanssa. Vielä 1970-luvulla irlantilaisnainen synnytti keskimäärin neljä lasta, mutta vuonna 2000 tuo lapsimäärä oli enää 1,89. Vuonna 1971 Irlannissa oli 15 000 perhettä, joissa oli lapsia kuusi tai enemmän. Nykyään noin isoja perheitä on Irlannissa vain 3 000. Irlanti tarvitsee tehoevankeliointia ja suurperheitä. Muuten siitä tulee lopullisesti taas yksi moderni, liberaali ja tylsä valtio, joka ei usko Jumalaan.

Kumpi oli ensin: kana vai muna?

Tästä seuraa kinkkinen pulma: kumpi on ensin, kana vai muna. Eli kumpi vaikuttaa ensin – synnyttääkö suuri perhe uskon, vai innostaako usko perustamaan suuren perheen? Mary Eberstadtin mukaan perheen ja uskon suhde ei ole yksisuuntainen, vaan se on ennemminkin kuin kaksisuuntainen tie. Jollain mystisellä tavalla perhe ja lapset herättävät ihmisissä uskoa Jumalaan, ja toisaalta, usko innostaa ”lisääntymään ja täyttämään maan”.

Näyttää siltä, että 50-luvun ”herätyksiin” vaikutti positiivisesti se, että ihmiset olivat tekemisissä lasten ja vauvojen kanssa. Eurooppa nuortui silmissä. Sodissa oli menetetty kymmeniä miljoonia ihmisiä, mutta nyt kaikkialla vietettiin häitä, lapsia syntyi ja väki kasvoi. Messuja, telttakokouksia, seuroja, evankeliointia. Suomessakin oli nuorisoherätyksiä.

Antikristilliset filosofit perhettä vastaan

Kristinuskon vastaisuus on usein myös perhevastaisuutta. Euroopan suuret modernit ajattelijat eivät paljoa perheestä iloinneet. Valistuksen ajan suurmiestä, filosofi Jean-Jacques Rousseauta, pidetään vapaan kasvatuksen oppi-isänä. Hän itse hylkäsi kaikki viisi lastaan, eikä mennyt naimisiin yhdenkään rakastajattarensa kanssa. Rousseau oli tiukka kristinuskon vastustaja. Karl Marx, kommunismin perustaja, piti perhettä itsessään alistavana instituutiona, joka häviäisi kun kommunismi vapauttaisi maailman.

Sigmund Freud, psykoanalyysin isä, näki perheen kaikenlaisten ongelmien ja neuroosien tyyssijana. Siellä jylläsivät kateus, viha, seksuaaliset himot… Friedrich Nietzsche, ”jumalan kuoleman” filosofi, on vaikuttanut aivan valtavasti euroopplaiseen ajatteluun. Nietzsche vastusti kristinuskoa kiivaasti. Hän eli yksinäisenä ja kuoli lapsettomana.

Eberstadt pohtii, kuinka Nietzsche, ja nuo muut yllämainitut filosofit, voivat ymmärtää uskontoa, kristinuskoa, joka ”pyörii Isän, ja Pojan ja pyhän äidin ympärillä – ja joka alkaa vauvalla.” (Eberstadt, 215.).

Kristinusko henkii perheellistä ja äidillistä rakkautta

Kristinusko vetoaa perheellisiin ihmisiin. Evankeliumi alkaa seimen ääreltä, jossa äiti hoivaa vauvaansa. Kristinuskon suuressa kertomuksessa on kuvaus, kuinka äiti itkee poikansa kuolemaa, kuinka isä ja tuhlaajapoika tekevät sovinnon.

Huhtikuussa Pariisin hengellinen monumentti, Notre Damen katedraali, paloi. Notre Damen kuuluisa Pietà-patsas kuvaa, kuinka Neitsyt Maria pitää ristiltä laskettua Jeesusta sylissään. Tässä kuvataan ennen kaikkea äidin rakkautta poikaansa kohtaan. Tässäkin näemme, kuinka kristinusko, ja erityisesti katolinen kristinusko henkii perheellistä ja äidillistä rakkautta.

Historian valossa on selvää, että kristinusko on levinnyt voimakkaimmin juuri perheissä – isältä ja äidiltä lapsille ja lapsenlapsille. Uskonnon oppiminen on vähän niin kuin kielen oppiminen. Jotkut superlahjakkaat oppivat kielen itsekseen kirjoja lukemalla, mutta me tavalliset kuolevaiset opimme kielen nimenomaan yhteisössä, perheessä, jossa tuota kieltä koko ajan käytetään. Sama pätee uskontoon. Yleensä siihen kasvetaan. Se opitaan perheessä. Kun perhe hajoaa, on uhkana, että tämä uskonnon tärkein koulu hajoaa.

Pohjoismaat ovat maailman uskonnottomimpia maita. Myös pohjoismaissa perhe ja avioliitto ovat kokeneet kovat iskut. Suomessa tapahtuu nykyään vuosittain yli 10 000 avioeroa. Noin 25 000 avioerolasta syntyy joka vuosi. Yksinhuoltajaäidit ovat uusi normaali. Uusi normaali on myös se, että yli puolet lapsista syntyy ennen papin aamenta, ja parit muuttavat yhteen ennen avioliiton solmimista.

Tällainen tilannekuva olisi ollut aivan käsittämätöntä jumalattomuutta 1950-luvun ihmisten korvissa. Yli puolet suomalaisista ja ruotsalaisista asuu yksin. Yksinäisyys onkin uuden normaalin, Pohjoismaisen mallin, uusi ongelma. Samat trendit näkyvät myös Saksassa, Italiassa, Ranskassa, Japanissa – koko läntisessä maailmassa. Perhesiteiden katkeamiseen kuuluu myös Jumala-suhteen katkeaminen. Nämä ilmiöt kulkevat käsikkäin.

Jeesus ja perhe

Evankeliumeissa on monta kohtaa, joissa hätääntyneet isät ja äidit tuovat onnettomat lapsensa Jeesuksen luo. Kanaanilainen äiti juoksi Jeesuksen perässä ja huusi: ”Herra, Daavidin poika, armahda minua! Paha henki vaivaa kauheasti tytärtäni” (Matt. 15:22.). Kun opetuslapset käskivät naisen olla hiljaa, nainen vain jatkoi. Huoli lapsesta ajoi tuon naisen Jeesuksen luo. Synagogan esimies, perheenisä Jairos heittäytyi Jeesuksen jalkoihin ja pyysi hartaasti: ”Tule, tyttäreni on kuolemaisillaan. Pane kätesi hänen päälleen, niin hän paranee eikä kuole” (Mark. 5:23.).

Kun Jeesus laskeutui kirkastusvuorelta, eräs isä heittäytyi hänen eteensä ja pyysi häntä auttamaan hänen poikaansa. ”Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit!” – ”Jos voit?” vastasi Jeesus. ”Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.” Silloin pojan isä heti huusi: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” (Mark. 9:22–24.). Isä pyytää Herralta uskoa poikansa vuoksi.

Jeesuksella oli tuollainen vaikutus: hän vahvisti perhettä. Hän sai isät ja äidit hakemaan apua lapsilleen. Ja kun vanhemmat tulivat lastensa vuoksi Jeesuksen luo, he oppivat itse tuntemaan tuon Vapahtajan voiman ja rakkauden. Jeesus Kristus sanoo äideille ja isille, jotka toivat lapsiaan hänen siunattavakseen: ”Antakaa lasten tulla minun luokseni.”

Mikä on viesti kirkolle? Jos kirkko haluaa pysyä pinnalla, sen kannattaa tukea vahvasti perhettä, avioliittoa ja lapsia. Ja tietysti: nyt tulee evankelioida, koska entistä suurempi osa ihmisistä ei elä uskovassa perheessä.

Juho Sankamo

Kirjoitus on julkaistu Katolista hapatusta -blogissa (hapatus.net) kesäkuussa 2019.

Tietoja kirjoittajasta

Fides

Katolinen hiippakuntalehti Fides on Helsingin katolisen hiippakunnan viestintäosaston julkaisu. Se ilmestyy osin paperisena ja osin pelkästään nettiversiona. ISSN 0356-5262.

1 Kommentti

  1. Osmo Vartiainen

    Hyvä kirjoitus. Perheen merkitys pelastushistoriassa on keskeinen. Modernin ateismin tai antikristillisyyden lisäksi perhevastaisia ovat antiikin ajoista saakka olleet monet totalitaristiset yhteiskuntajärjestelmät. Perhe suojelee jäseniään. Vanhempien valmius antaa lastensa edestä kaikkensa on aivan erityistä. Totalitarismissa perheyksikkö on uhka, josta lapset pyritään erottamaan ideologian mukaisen kasvatuksen piiriin. Näin on toimittu mm. Spartassa ja sosialismin eri ilmentymissä. Ilmiö ei ole täysin vieras nyky-yhteiskunnassakaan. Lopullisen autoritäärisen päämäärän kannalta ei ole merkitystä, saavutetaanko se konservatismin vai liberalismin kautta.

Uusin lehti ja arkisto

Uusimpia videoita

Ladataan...

Aihevalikko

Paavin twiitit

Paavin twiitit

Arkistot

Tilaa tiedotteemme