Valitse Sivu

Meidän Danteamme muistaen: Jumalainen näytelmä hengellisenä harjoituksena

Meidän Danteamme muistaen: Jumalainen näytelmä hengellisenä harjoituksena

Syyskuun puolivälissä tulee kuluneeksi tasan 700 vuotta suuren italialaisen runoilijan Dante Alighierin (1265–1321) kuolemasta. Vuosisatojen myötä Dante on muurautunut osaksi länsimaisen kirjallisuuden kaanonin vankinta kivijalkaa yhdessä Homeroksen, Vergiliuksen ja Shakespearen kanssa. Italiassa häntä muistetaan maan kirjakielen ja kirjallisuuden isänä – yhä edelleen jokainen italialainen oppii koulussa tuntemaan ainakin pääpiirteissään Danten pääteoksen Jumalaisen näytelmän. Jotain Danten merkityksestä nyky-Italiassa kertoo se, että muistovuoden teemalla on markkinoitu siellä myös uusia Magnum-jäätelön makuja (”Inferno” ja ”Purgatorio” olivat oikein hyviä, ”Paradisoa” en vielä ole päässyt maistamaan). Toscanan murteella kirjoittanut Sommo Poeta on aina ollut koko kansan runoilija, todella universaali ääni.

Paavillinen Dante

Myös paavi Franciscus liittyi Danten muistamiseen apostolisella kirjeellään Candor lucis aeternae (”Ikuisen valon valkeus”), joka julkaistiin Herran syntymän ilmoittamisen juhlapyhänä 25.3.2021. Päivämäärä ei ollut sattumaa: Danten kotikaupungissa Firenzessä vuosi alkoi 25. maaliskuuta inkarnaatiosta laskettuna. Koko sitä ”pyhää runoa” (vrt. Paratiisi, XXV, 1), joka Jumalainen näytelmä pohjimmiltaan on, voidaan lähestyä kirjallisena kuvaelmana siitä jumalallisen rakkauden suunnitelmasta, joka kaikessa täyteydessään loistaa meille ihmiseksi tulleesta Jumalan Sanasta: ”Paljon paremmin kuin monet muut hän [Dante] on osannut ilmaista runouden kauneudella Jumalan ja rakkauden salaisuuden syvyyden”, paavi kirjoittaa.

Myös aikaisemmat paavit Benedictus XV:stä Paavali VI:een ovat puhuneet ”meidän Dantestamme”, joka sai hengellisen inspiraationsa kirkon uskosta ja joka antoi siitä verrattoman runollisen esityksen Jumalaisessa näytelmässään. Apostolisessa kirjeessään nykyinen paavi Franciscus tarjoaa hienon tiivistelmän Danten elämäntyöstä ja erityisesti Näytelmän sisällöstä sekä kehottaa lukijoitaan kuuntelemaan Danten edelleen ajankohtaista sanomaa ja seuraamaan häntä hänen matkallaan, ”koska myös tänään hän haluaa näyttää meille, millainen on reitti kohti onnea, oikea tie elääksemme täysinäisesti ihmisyyttämme ja voittaaksemme synkät metsät, joissa kadotamme suunnan ja arvokkuuden”. Voidaan ehkä sanoa, että paavi suosittaa Danteen ja erityisesti Jumalaiseen näytelmään perehtymistä hengellisenä harjoituksena, joka voi auttaa ymmärtämään paremmin, mistä ihmiselämässä kristillisen ilmoituksen valossa lopultakin on kyse.

Danten hengelliset harjoitukset

Pyhä Ignatius Loyolalainen, jonka kääntymyksen 500-vuotismerkkivuotta kirkossa myös parhaillaan muistetaan, määritteli hengelliset harjoitukset kaikenlaiseksi sielun valmentamiseksi ja valmistamiseksi ”juurimaan itsestään kaikki epäjärjestyksen taipumukset ja, sitten kun ne on juurittu,  etsimään ja löytämään Jumalan tahto, joka koskee oman elämän avoimuutta sielun pelastumiseen”. Ihminenhän on luotu ”ylistämään, kunnioittamaan ja palvelemaan Jumalaa, meidän Herraamme, ja siten saavuttamaan sielunsa pelastus” (ignatiaanisten harjoitusten ”alkuperuste ja pohja”). Erinäisistä syistä tämä inhimillisen olemassaolon varsinainen päämäärä kuitenkin helposti hämärtyy ja jopa kokonaan unohtuu. Siksi tarvitaan myös tietoista sielun harjoittamista, jotta ihminen voisi vapautua hengellisestä sekaannuksesta ja antautua kokonaisvaltaisemmin Jumalalle, joka on hänen olemassaolonsa alku ja päämäärä.

Myös Danten, niin kuin kaikkien ihmisten, hengelliset harjoitukset alkavat sielullisen epäjärjestyksen tai pimeyden tunnustamisesta: ”Elomme vaelluksen keskitiessä / ma harhaelin synkkää metsämaata / polulta oikealta poikenneena”, kuten Jumalaisen näytelmän ensi säkeet soivat Eino Leinon klassisessa suomennoksessa. Suuri runoilija on menettänyt tajun elämänsä suunnasta ja mielekkyydestä. Hänet on karkotettu kotikaupungistaan Firenzestä, jonka poliittisissa vehkeilyissä hän on tullut tuntemaan ihmisluonnon koko alhaisuuden. Jos ihminen on luotu jotain todella suurta varten – Jumalaa, joka on itse Kauneus, Totuus ja Hyvyys –, miksi käytännön todellisuus usein näyttää niin rumalta, alhaiselta ja itsekkäältä? ”Ah, raskasta on sanoa kuink’ oli / tuo salo kolkko, autio ja sankka!”.

Yhtä kaikki, Dante ei jää paikoilleen märehtimään omaa hengellistä pimeyttään vaan lähtee liikkeelle, kohti valoa ja tähteä, ”joka / jokaista tietä ohjaa oikeahan”. Kääntymys ei kuitenkaan tässäkään tapauksessa onnistu omin voimin, vaan runoilija tarvitsee oppaan hengelliselle tielleen. Rooman suurin runoilija Vergilius ilmestyy taivaan lähettämänä opastamaan Danten vääristyneen ihmisyyden eri muotojen ja niistä vapautumisen – helvetin ja kiirastulen – halki. Danten näyssä muuta tietä paratiisin valkeuteen ei ole. Näin koko Jumalainen näytelmä saa kolmiosaisen rakenteensa – Helvetti, Kiirastuli, Paratiisi –, joista jokainen koostuu 33 laulusta (pois lukien Helvetin aloittava johdannonomainen laulu) ja joista jokainen päättyy sanaan ”tähdet”. Kaikesta matkan synkkyydestä ja pimeydestä huolimatta suunta on kohti valkeutta.

Kuten Dante itse selittää Kirjeessä Cangrande della Scalalle (Danten ainakin osittain omakätisesti kirjoittama, ns. ”XIII kirje”), Jumalaisen näytelmän merkitys ei ole yksi ainoa vaan moninainen. Danten pääteos elää ja hengittää ihmiskielen monimerkityksisyydestä ja allegorisuudesta. Kirjaimellisesti Näytelmän kolmessa osassa käsitellään sielujen tilaa kuoleman jälkeen, mutta allegorisesti tulkittuna aiheena on vapaan tahdon suhde jumalalliseen oikeudenmukaisuuteen. Ehkä voidaan myös sanoa, etteivät ”helvetti”, ”kiirastuli” ja ”paratiisi” merkitse niinkään paikkoja, joihin sielut joutuvat kuoleman jälkeen, vaan pikemminkin tiloja, joissa sielu voi olla jo tässä ja nyt ja jotka ajallinen kuolema vain ikuisesti sinetöi. Näistä ihmissielun eri tiloista Dante tarjoaa huikaisevan kollaasin Jumalaisessa näytelmässään.

Jumalainen näytelmä hengellisenä harjoituksena

Ignatius painotti, ettei hengellisessä elämässä ole kyse monien asioiden ulkoa opettelemisesta vaan oleellisen tunnistamisesta ja sisäistämisestä: ”Paljon tietäminen ei näet ravitse eikä tyydytä sielua, vaan asiain sisäinen tunteminen ja maistaminen.” Sama pätee myös Danten pääteokseen, kun sitä lähestytään hengellisenä harjoituksena. Sitä ei tarvitse lukea ensimmäisestä säkeestä viimeiseen saadakseen siitä hengellistä valaistusta. Joka tapauksessa monet teoksen kohdat jäävät nykylukijalle vieraiksi, mutta siitä ei tarvitse lannistua. Näytelmään yleisluontoisesti tutustumalla, sitä lehteilemällä ja siitä lukemalla, löytyy varmasti jokin kohta, joka puhuttelee ja ainakin jollakin tavalla avautuu. Siihen kohtaan on silloin hyvä pysähtyä, tunnustella ja maistella, mitä se voisi minulle tässä ja nyt hengellisestä todellisuudesta kertoa. Ehkä se tarjoaa minulle sisäänpääsyn koko teoksen dynamiikkaan, ehkä se herättää minussa joitain aivan muita ajatuksia.

Hengelliseltä kannalta olisi oleellista päästä mukaan siihen liikkeeseen, joka Jumalainen näytelmä myös on. Ignatius kehotti hengellisissä harjoituksissa tarkkaamaan nimenomaan niitä liikkeitä (mociones), joita hengelliset asiat herättävät (tai eivät herätä) harjoittelijan sielussa. Liike on aina merkki elämästä, siitä, että jotain tapahtuu. Näytelmän liikkeestä pimeydestä valkeuteen voi tulla myös sen lukijan oma liike. Ratkaisevaa on löytää sellainen teoksen kohta tai aihepiiri, joka itseä puhuttelee. Se voi olla jokin paavi Franciscuksen kirjeessään esiin nostamista: esim. se, miten Dante kuvaa Jumalan laupeutta ja ihmisen vapautta, tai se, miten Näytelmässä kolme naista (Maria, Beatrice ja Lucia) ovat avainasemassa, tai se, miten pyhä Franciscus kuvataan, tai pyhä Dominicus. Danten samaan aikaan kunnioittava ja kriittinen suhtautuminen paaviuteen on myös kiinnostava. Jumalaisen näytelmän hengellinen aarreaitta on lähes loputon. Se kokoaa yhteen koko kristillisen todellisuuskäsityksen sellaisena kuin se 700 vuotta sitten ymmärrettiin.

Jumalaisen näytelmän lukija vaikuttuu helposti helvetin tuskien kuvauksista. Ehkä niissä tunnistamme ihmisyyden sellaisena kuin se maailmassa yleensä ilmenee. Teoksen hengellisen liikkeen suunta on kuitenkin toisaalla. Pimeyden läpi on kuljettava vain, jotta voi aloittaa nousun kohti valkeutta. Kiirastulen vuorella Danten oppaana jatkaa vielä Vergilius, mutta siirtymän taivaallisiin ulottuvuuksiin tekee mahdolliseksi vain jumalallisen Beatricen, Danten ihannoidun ja maallisesti saavuttamattoman rakkauden, apu. Paratiisin ensimmäisen laulun myötä alkaa Danten trasumanazione (vrt. Paratiisi, I, 70), ihmisyyden tuolle puolen kulkeminen kohti jumaluutta. Beatricen kanssa Dante kohtaa kirkollisen tradition suuret pyhät, jotka kukin vuorollaan välittävät hänelle yhä enemmän jumalallista armoa lähestyä häntä, kaiken alkuliikettä, joka ”kunniallaan / maailmat täyttää, sitä sädehtien / eriävästi eri osain mukaan”. 

Lopulliseen katseen kääntämiseen jumaluuteen tarvitaan suuren mystikon Bernhard Clairvaux’laisen apua. Pyhän Bernhardin rukous Neitsyt Marialle Näytelmän viimeisen laulun alussa on yksi teoksen huippukohtia ja jo itsessään verraton mariologian tiivistelmä. Siinä Bernhard kääntyy Taivaan kuningattaren puoleen rukoillakseen häneltä Dantelle armoa saada nähdä jumalallinen olemus. Koko Jumalainen näytelmä ja erityisesti Paratiisi on todellisuuden sakramentaalisuuden ja pyhien yhteyden juhlaa, joka nyt saavuttaa huippunsa kääntymisessä Marian, ”Valta-Donnan”, puoleen, jota ”etsimättä armoa ken anoo, / sen kaipuu lentoon pyrkii lentimittä” (Paratiisi, XXXIII, 14-15 Elina Vaaran mainion suomennoksen mukaan). 

Marian puollosta Dantelle suodaankin jo nyt (hänen vielä eläessään ajassa) saada kokea inhimillisen olemassaolon täyttymys: yhtyminen jumaluuteen eli Jumalan autuas katseleminen. Dante näkee Jumalan, ”Iki-Valkeuden”, joka ainoana itseolevana vetää puoleensa kaikkea muuta olevaa ja pitää kaiken koossa. Seuraa kuitenkin vielä jotain muuta tämän näyn jälkeen, josta myös kreikkalaiset filosofit jo olivat unelmoineet. Dante erottaa tietynlaisen moninaisuuden itse jakamattomassa jumaluudessa, kuin kolme vyöhykettä tai kehää, jotka erottamattomasti limittäytyvät yhteen. Ja vielä enemmän, itse tässä sanomattomassa valkeuden äärettömyydessä erottuu kuin ihmishahmo, ihmisyys itsessään, joka on otettu ikuisesti jumaluuden yhteyteen. Näin Danten nousu ihmisyyden tuolle puolen saa täyttymyksensä tosi ihmisyyden näkemisessä, joka on tosi ihmisyyttä nimenomaan, koska se on tosi jumaluutta. Tämä kristillinen salaisuus sytyttää nyt Danten kauttaaltaan sillä Rakkaudella, ”mi ohjaa Auringon ja kaikki tähdet”. Kirjallinen teos Jumalainen näytelmä päättyy tähän, mutta se hengellinen liike, johon se viittaa, oikeastaan vasta alkaa siitä. Meidän Dantemme on oiva runollinen opas elämään jumalinhimillisessä rakkaudessa, jota ihmissydän äärettömästi kaipaa.

Alpo Penttinen
Rooma

Tietoja kirjoittajasta

Aihevalikko

Paavin twiitit

Paavin twiitit

Uusimpia videoita

Ladataan...

Arkistot

Tilaa tiedotteemme