Loistakaa, kuunnelkaa – älkää pelätkö!

Herään hätkähtäen makuupussin uumenista. Ilma on kostea, taivas kuultaa oranssin vaaleanpunaisena. Ystäväni tervehtii minua, mutta en kuule hänen sanojaan, sillä oranssit korvatulpat painavat edelleen korvissani. Olin laittanut ne aamuyöhön saakka laulavien nuorten tähden, niiden, jotka nököttävät edelleen syvässä unessa viitisen makuupussiriviä vasemmallani. Poistan korvatulpat korvistani ja vaihdan kuulumiset ystävieni kanssa. Kaikilla tuntuu olevan ääni käheänä, kun rannan hieno hiekkapöly on asettunut kurkkuun ja keuhkoihin edellisen päivän ja yön aikana. Se oli tullut jatkuvina aaltoina tuulen mukana – kerran sen pyyhittyä tuli jälleen uusi vaalea kerros tavaroitamme peittämään. Eilinen helle on aamuvarhaisella vain muisto ja käperryn syvemmälle makuupussiini. Jos saisi pidettyä silmiä kiinni vielä muutaman minuutin! Ympärilläni lojuvat tuhannet muhkeat makuupussit ovat kanssani samaa mieltä. 

Viime yönä oli mennyt myöhään, sillä silloin koko matkan tarkoitus oli huipentumassa – vigilia oli kestänyt läpi yön ja seuraavana aamuna oli luvassa paavinmessu. Oli ollut vaikuttavaa, kuinka adoraation aikana ihmiset tipahtivat polvilleen Herran edessä ja syvä hiljaisuus peitti hetkeksi koko rannan. Ääntäkään ei kuulunut, kunnes kuoro alkoi laulaa Fatiman rukousta (tässä englantilainen versio): God, I believe, I adore, I hope, and I love Thee. I beg for pardon for those who do not believe, do not adore, do not hope, and do not love Thee.

Tämä enkelten rukouslaulu johdatti hajamielisetkin rukouksissaan kohti taivasta. Tunnelma oli muuttunut käsinkosketeltavan pyhäksi. Aiempien tuntien juhliminen oli laantunut, rokkaripapit olivat laulaneet osuutensa, juttelu ystävien kanssa hiljentynyt, aurinko oli laskenut ja ilma viilentynyt. Kaikki muu oli väistynyt Jumalan edessä, ja jokainen sai olla yksin yhdessä Jumalan kanssa.

Adoraation päätyttyä juhlat vasta alkoivat. Musiikki soi, näytöillä tuli erilaisia inspiroivia videoita. Iloinen laulu ja puheensorina yltyivät. Ystäväni valmistautuivat nukkumaan ja itse kävelin pitkin hiekkatietä moottoritielle, jonka keskellä minun oli tarkoitus tavata poikaystäväni. Jokaisessa risteyksessä tuntui olevan sankoin joukoin ihmisiä, joiden välistä tuli pujotella. Erään sektorin risteyksessä heilui Britannian lippu. Sitä kantoi mies, jota toinen mies kantoi harteillaan. Huojuva ihmismassa tanssi yksinkertaista edestakaisin menevää askellusta heidän ympärillään ja kiersi hitaasti ympyrää. Kitaran energiset soinnut ja laulu raikui pulssimaisen taputuksen rytmissä. Heihin täytyi liittyä päästäkseen ohi.

Kontrasti oli valtava edellispäivään verrattuna. Vaikka väkeä oli nyt tiellä paljon, se ei ollut mitään siihen näkyyn verrattuna, kun pyhiinvaeltajanuoret saapuivat virtana. Torvet soivat, liput liehuivat ja ihmisiä oli silmänkantamattomiin. Keskipäivän helle oli ollut ankara ja muutamat olivat joutuneet pysähtymään matkan varrella. Ohikulkijat auttoivat nuupahtaneita ja vaelluksella korostui veljellisyys. Keskustelu oli helppo aloittaa kenen kanssa tahansa, kun kaikki ottivat toisensa avosylin vastaan. Vaihdoin muutaman sanan auringosta hyvin punaisen suomalaisen ystäväni kanssa, jonka otsasta valui norona hikeä. Poikkeuksellisesti hän oli ottanut takkinsa pois, jonka olin nähnyt hänen tekevän kymmenen päivän aikana ehkä kahdesti. 

Jatkoin hetken matkaa yksin, kunnes samassa koulussa yöpyvä pappi ilmestyi ihmisvirrasta keskustelemaan kanssani ja antoi uutta virtaa sekä fyysiseen että hengelliseen matkaani. ”Kääntymys on prosessi.” Oli hänen neuvonsa mietteisiini. Kyselin hänen pappiskutsumuksestaan, joka oli kuulemma ollut hänelle selkeä. ”Simon, rakastatko sinä minua?” oli Herramme kysynyt häneltä, muistaakseni Raamatun kohdan mukaisesti kolme kertaa. Näissä tavallisissa kohtaamisissa olen saanut kohdata Jumalan vahvimmin sekä oppimaan tarkemmin, miten Jumala haluaa toimia. Jumala todella on läsnä hyvää tekevissä ihmisissä, hän on meidän ihmisten kautta apuna hädän hetkellä. Jumala ei jätä yksin, Hän ei hylkää.

Mutta makuupussini uumenista en muistele eilistä päivää. Tuskin edes saan koottua ajatukseni, kun DJ-pappi alkaa soittaa trancea klo 6.50. Onko mainiompaa tapaa saada 1,5 miljoonaa nuorta katolilaista hereille? Jylisevässä bassossa on turha edes yrittää nukkua. Nyrkki nousee ilmaan kuin itsestään enkä ole ainoa. Monen tanssijalka alkaa väpättää ja pian eiliset juhlimiset saavat kaivattua jatkoa. Juhlat pauhuavat, kunnes paavin saapumisesta ilmoitetaan. Nuoret juoksevat aidalle saadakseen nähdä hänet. Hän kulkee meidänkin ohitse ja eräs ryhmäläiseni kiipeää korkealle betonitasolle kuin nykyajan Sakkeus konsanaan. 

Paavi viettää messun ja antaa nuorille viimeiset kehotuksensa. Hän kutsuu meitä nuoria loistamaan (Jumalan rakkautta), kuuntelemaan (Jumalan Sanaa) ja olemaan pelkäämättä. Näiden sanojen saattelemana on hyvä aloittaa matka kotiin, jossa Maailman nuortenpäivien hengelliset hedelmät saavat mahdollisuuden kypsyä.

Iiris Hopia-Kettunen

Lue aiheesta lisää:

Pääkirjoitus: Kaikille, kaikille, kaikille

Aurora Hirvonen: Olemme elämän valoa etsiviä nuoria

Sofia Kreutz: Ihanat Maailman nuortenpäivät

Iiris Hopia-Kettunen: Loistakaa, kuunnelkaa – älkää pelätkö!

Paavi Franciscus: Rohkeutta, älkää pelätkö!