Valitse Sivu

Vatikaanin ”ulkoministeri” kävi Suomessa

Vatikaanin ”ulkoministeri” kävi Suomessa

Pyhän istuimen valtiosihteeristön valtiosuhteiden sihteeri, Hodelmin titulaariarkkipiispa Paul Richard Gallagher vieraili Suomessa marraskuun puolivälissä. Vierailunsa aikana hän tapasi Suomen ulkopoliittista johtoa, luterilaisen ja ortodoksisen kirkon edustajia sekä tietysti katolilaisia. Sunnuntaina 14.11.2021 klo 9.30 hän vietti vierailunsa päätteeksi Pyhän Henrikin katedraalissa englanninkielisen messun. Fides-lehdelle hän ehti myös antaa pitkän haastattelun.

Moskovasta Helsinkiin

Pyhän istuimen diplomatia tunnetaan laajalti, ja sitä pidetään suuressa arvossa. Kirkon ”poliittinen” käsi osallistuu useammin kuin arvaisimmekaan niin kansallisten kuin kansainvälistenkin selkkausten ratkaisemiseen mutta myös rauhallisemman yhteiskunnallisen kehityksen tukemiseen. Tästä me Suomessa saimme suoran näytteen, kun Vatikaanin ”ulkoministeriksi” tituleerattu arkkipiispa Paul Gallagher teki vierailun Suomeen. Näin hän vastasi siihen kutsuun, jonka ulkoministeri Pekka Haavisto oli esittänyt hänelle käydessään Roomassa aikaisemmin tänä syksynä. Silloin ja nytkin keskusteluja käytiin muun muassa Afrikan sarven tilanteesta ja Lähi-idän ongelmista.

Tilaisuus Suomen vierailulle tuli, kun arkkipiispan oli tarkoitus käydä keskusteluja Venäjän federaation ulkoministerin Sergei Lavrovin kanssa Moskovassa. ”Olin joka tapauksessa menossa niin kauas pohjoiseen, että ajattelin samalla sitten vastata Haaviston esittämään kutsuun.”

Keskustelut sekä Venäjällä että Suomessa sujuivat ilmeisen hyvin. ”Täällä Suomessa olen kuitenkin ollut erityisen iloinen kontakteista paikalliskirkon edustajien kanssa ja odotan erityisesti sunnuntain messua katedraalissa. Yhteys on tärkeää ja ymmärrän oikein hyvin, että Suomen katolilaiset varmasti joskus kokevat olevansa aika eristyksissä. Tietenkin on solidaarisuutta Pohjoismaiden kesken, mutta aina kannattaa luoda yhteyksiä myös Roomaan ja muuhun Eurooppaan. On kuitenkin rohkaisevaa, että täällä on menossa paljon hyviä asioita.”

Piispaa odotetaan

Arkkipiispa Gallagher oli hyvin tietoinen siitä, että hiippakuntamme on ollut jo kaksi ja puoli vuotta ilman piispaa. Piispanvalinta ja siihen puuttuminen ei hänelle varsinaisesti kuulu, mutta kyllä hän oli matkalle lähtiessään asiasta kysynyt. ”Asianomaiset tahot Roomassa tekevät parhaansa löytääkseen sopivia ehdokkaita ja tutkiakseen eri mahdollisuuksia, jotta voitaisiin vastata kirkon tarpeisiin Suomessa. Toivon todella, ettei kestäisi enää kauan, että Suomeen voitaisiin nimittää piispa. Toki aikaa tarvitaan, mutta ajallakin on rajansa. Sen tiedän, että asiaan suhtaudutaan vakavasti.”

”On ilahduttavaa, että Suomessa on paljon nuoria pappeja, mutta siihen liittyy myös haasteita. Tällaisessa maassa ja ympäristössä hiippakunta tarvitsisi piispan, joka olisi ennen muuta isä.” Hänen tehtävänsä ei varmastikaan ole helppo. ”Paikalliskirkon moninaisuus on täällä sekä rikkaus että haaste.” Ihmiset tuovat mukanaan maahan muuttaessaan omat perinteensä, oman kulttuurinsa, oman tapansa tehdä asioita, ”mutta ne voivat myös mutkistaa” asioita seurakunnissa.

Uskon välittäminen

Tänä päivänä perheet ja varsinkin lapset elävät yhteiskunnassa, jossa uskonnollisuus ei ole näkyvissä ja uskontoja tunnetaan ja ymmärretään aika huonosti. ”Uskon välittäminen sukupolvelta toiselle on hyvin ongelmallista kaikkialla länsimaissa. Vanhempien velvollisuus tässä mielessä ei ole mitenkään kadehdittava, varsinkaan Suomen kaltaisissa maissa, joissa heidän vastuunsa uskon välityksessä on niin suuri, koska seurakunnat ovat harvassa.”

Sekulaarissa ilmapiirissä esimerkiksi vastaukset tiettyihin moraalikysymyksiin ovat ikään kuin annettuja, eikä niitä voi juurikaan kyseenalaistaa joutumatta jopa naurunalaiseksi. Arkkipiispan mukaan ”näin voi käydä jopa sellaisilla alueilla, joissa ennen oli suuria katolisia yhteisöjä. Yhteiskunnan yleinen ilmapiiri ei ole enää samalla tavalla positiivinen.” Tämä on ongelma, koska ”pohjimmiltaan ihmiset kuitenkin tahtovat tulla hyväksytyiksi, tulla osaksi ryhmää. Eivät he halua olla erilaisia kuin ystävänsä.” 

Todistus

Julkiseen keskusteluun osallistuminen Suomen kaltaisessa maassa voi myös olla ongelmallista. Katolilaisia on vähän ja heidän äänensä harvoin kuuluu. ”Tämän ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa, että katolilaisten olisi oltava ylenpalttisen vähäpuheisia. Uskon nimittäin, että on olemassa hyvin paljon ihmisiä, jotka oikeasti kyseenalaistavat enemmistön mielipiteitä ja kysyvät, onko se todella heidän omansa vai matkustavatko he vain julkisen mielipiteen aallonharjalla.” 

Yhteiskunnassa on monia liikkeitä, joissa korostetaan esimerkiksi seksuaalioikeuksia, lisääntymisterveyttä ja aborttioikeutta. ”On kuitenkin paljon todistusaineistoa siitä, etteivät ollenkaan kaikki ihmiset ole tulleet onnellisiksi niiden avulla. Monet katuvat nuorempana tekemiään ratkaisuja, esimerkiksi silloin kun aikaisemmin tehty abortti on tehnyt lapsen saamisen myöhemmin vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi.”

Mutta miten me sitten onnistuisimme todistamaan? Ainakin ”on vältettävä toisella tavalla ajattelevien mustamaalaamista. Tätä samaa viestiä puhuin jo käydessäni ulkoministeriössä: Meidän on oikeasti nähtävä vaivaa, jotta olisimme vuoropuhelussa toisten kanssa vilpittömiä ja rehellisiä, ei vain poliittisesti korrekteja. Se on erityisen tärkeää juuri nyt koronan jälkeistä aikaa, maailman monia haasteita ja kaikkia kriisejä ajatellen. Ihmisten on sanottava totuus toisilleen, niin kuin he sen näkevät, ja sitten kiinnittää huomiota siihen, miten kuulijat reagoivat.”

Eikä Euroopallakaan ole aihetta itsetyytyväisyyteen. ”Ei Eurooppa voi olla luottaa siihen, että se se olisi tehnyt kaiken oikein ja että meillä harvoilla ’onnellisilla’ olisi kaikki vastaukset. Ikään kuin jos vain kaikki olisivat niin kuin me, maailmassa ei olisi enää ongelmia.” Kyllä muualla maailmassa ongelmia on, mutta ”siellä on myös paljon optimismia, toivoa ja iloa, asioita, jotka joskus näyttävät karkaavan meiltä vanhan Euroopan asukkailta. Meidän on hyvä tutkiskella itseämme tämän ymmärryksen valossa.”

Uskonto ja politiikka

Monesti ajatellaan, että uskonnollisuus vähenee maailmassa, mutta niin ei kuitenkaan ole, kun katsotaan vähänkään länsimaita pidemmälle. ”Oikeasti 80 prosentille maailman väestöstä uskonnolla on hyvin tärkeä paikka heidän elämässään. Se, että niin ei ole Euroopassa, ei tee tätä tosiasiaa epätodeksi eikä tarkoita, ettei uskontoa tarvitsisi ottaa huomioon täällä.” 

”Jos me todella uskomme globalisoituvaan maailmaan, jos me uskomme, että menestyksemme ja rauhamme riippuvat siitä, että lähestytään toisia, yritetään ymmärtää heitä ja oppia heiltä, me emme voi olla lukutaidottomia uskontojen suhteen.” Monissa ulkoministeriöissä pidetäänkin nykyään kursseja eri uskonnoista. ”Kaikki eivät enää välttämättä tiedä, mitä eroa on muslimilla ja kristityllä tai ortodoksilla ja katolilaisella!”

”Jos joku olisi ehdokkaana jossakin vaalissa vaikkapa Intiassa tai jossakin päin Afrikkaa ja hän sanoisi, ettei usko Jumalaan, hänen ehdokkuutensa tyssäisi siihen. Paikalliset asukkaat miettisivät, voiko sellaisen ehdokkaan käsiin luovuttaa valtaa, joka ei edes usko Jumalaan.” Euroopassa tilanne on toinen. Täällä hartaan uskovan ehdokkaan luottamus olisi koetuksella, koska epäiltäisiin, että hän varmaankin suosisi uskontoa, eikä ”sellaiselle voi antaa poliittista valtaa”.

Lännen liberaaleissa demokratioissa uskontoon suhtaudutaan hyvin ongelmallisella tavalla. Toisenlaisiakin esimerkkejä kuitenkin löytyy. Kun brittiläinen parlamentaarikko Sir David Amess murhattiin lokakuussa, media kiinnitti huomiota siihen, että hän oli harras katolilainen ja että hän varmaankin juuri sen takia nautti niin suurta arvostusta äänestäjien ja edustamansa alueen väestön keskuudessa. ”Tässä uskonto olikin sitten positiivinen asia, mutta yleensä näin ei ole. Näkisinkin, että ihmisten olisi hyvä olla vähän realistisempia ja tukea sitoutumista poliittiseen, julkiseen elämään”, sitoutumista, joka ei perustu vain johonkin helppoon ideologiaan, vaan esimerkiksi juuri uskon varaan.

Mutta oman poliittisen kodin löytäminen voi olla vaikeaa. ”Kirkossa käyvän vakaumuksellisen katolilaisen voi olla todella vaikeaa löytää itselleen sopivaa poliittista kotia. Ehkä ne periaatteet, joiden takia isämme ja isoisämme aikoinaan äänestivät jotakin puoluetta, ovat muuttuneet, tai sitten jonkun puolueen ohjelma sinänsä on mahdoton hyväksyä.” Joka tapauksessa ”tarvitaan tietty määrä ymmärrystä poliitikkoja kohtaan, jotka joutuvat välttämättä tekemään kompromisseja poliittisessa elämässään, muussa tapauksessa ei politiikassa olisi mukana kovin montaa katolilaista”. Vaikka katolisella poliitikolla olisikin joitakin periaatteita, joita monet äänestäjät eivät tukisi, niin ”toivottavasti ihmiset osaisivat arvostaa heidän sitoutumistaan ja palvelualttiuttaan”. 

”En pidä hyvänä sitä, että poliitikkoja mustamaalataan ja pidetään yhteiskunnan kaikkien ongelmien syntipukkeina. Me tarvitsemme hyviä poliitikkoja, mutta käännymme jatkuvasti heitä vastaan. Ehkä he ansaitsevat kritiikkiä, mutta samaan aikaan on kysyttävä, mitä minä itse teen. Mitä olen valmis tekemään korvatakseni nuo ihmiset, joille naureskelen ja joita halveksin? Ehkä löytyy korruptiota, puutteita, virheitä. Mielestäni olen kuitenkin oikeutettu rankkaan kritiikkiin vain, jos olen valmis ottamaan itse lisää vastuuta. Muuten olemme vaarassa antaa häikäilemättömien ihmisten päästä valtaan.”

Lähivastuu ja luottamus

Olisi hyvä, että poliittisia päätöksiä tehtäisiin mahdollisimman lähellä niitä ihmisiä, joita ne koskevat. ”Vaarana nykyään kuitenkin on, että lähivastuuperiaatteen, eli subsidiariteetin, noudattamisen sijaan etsitään enemmänkin ’kuuluisuutta (celebrity)’. Ehkä ihmiset eivät jaksa juurikaan ottaa osaa poliittiseen prosessiin. He luovuttavat tulevaisuutensa, perheensä ja maansa asioiden – valtansa ja oikeuksiensa – hoitamisen demokraattiselle prosessille.” Mutta tämä ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi sitten vetäytyä. Päinvastoin, prosessia on seurattava silloinkin, kun ei ole kriisejä. ”Poliittisessa prosessissa on toimittava johdonmukaisesti. Pitäisi saada ihmiset osallistumaan. Heidän olisi hyvä tuntea olevansa jollakin tavalla yhteydessä poliittisiin edustajiinsa. Silloin he ymmärtävät, että heidän mielipiteillään on merkitystä. Se muodostaa perustan, jonka varassa yhteiskunta voi toimia.”

Paikalliset ongelmat tarvitsevat paikallisia ratkaisuja, kansalliset ja kansainväliset ongelmat tarvitsevat jo toisenlaista lähestymistapaa. ”Yksi maailmanpolitiikan ongelmakohta on ihmisten vähäinen kiinnostus. Mutta pelkästä omasta maasta huolen pitäminen on oikeastaan mahdotonta, koska me kaikki olemme kuitenkin yhteydessä toisiimme, niin kuin pyhä isäkin on sanonut. Se on totta! Kaupankäynti, esimerkiksi, on yksi modernin sivilisaation vanhimmista ilmauksista. Siinä tarvitaan diplomatiaa, politiikkaa, ymmärrystä ja taitoa.” Harvoin kauppaa käydään vain oman maan rajojen sisällä.

”Nykyajan kompleksisuus korostaa sitä, ettei presidentti tai pääministeri voi yksin olla vastuussa kaikista päätöksistä. Tarvitaan paikallista hallintoa ja paikallisen tason ihmisiä, jotka osallistuvat aktiivisesti yhteiskunnan elämään. Tarvitaan kansalaisjärjestöjä, paikallisia ja kansallisia toimijoita. Mikään yhteiskunta ei voi menestyä, jos jätetään ottamatta vastuuta ja todetaan, että muut kyllä hoitavat asian. Sama pätee muuten myös kirkkoon.”

”Hybridisodassa” on kysymys ihmisistä

Tilanne Valko-Venäjän Puolan vastaisella rajalla oli varmasti ollut esillä arkkipiispa Gallagherin ja niin Venäjän kuin Suomenkin ulkoministerin välisissä keskusteluissa. Arkkipiispa oli kuitenkin vaitonainen. Hän keskittyi uhreihin. ”Tilanne on huolestuttava, eikä kenelläkään ole sellaista ’taikaluotia’, jolla ongelma saataisiin nopeasti ratkeamaan. On kuitenkin yritettävä. Eri osapuolten velvoitteet ovat melko selvät, mutta keskeistä on kuitenkin muistaa, että rajalla ei ole vain jokin asia, vaan siellä on oikeita ihmisiä.” Varmasti siellä on erilaista hyväksikäyttöä ja manipulaatiota, mutta ”nämä ihmiset ovat uhreja”. Arkkipiispan mukaan on ”kiistämätöntä, että poliittisten johtajien on suojeltava maan rajojen koskemattomuutta, jopa sotilaallisesti, mutta jos joku maa käyttää ihmisiä melkein kuin aseina, on muistettava, että tuo ase on ihminen”.

Paljon on kiinni poliittisesta tahdosta. Jotkut maat ottivat aikanaan Afganistanista tuhansia siirtolaisia, toiset eivät. ”Olisi hyvä, että voisimme määrittää poliittisen tahtomme terveiden humanitaaristen periaatteiden mukaisesti. Lopulta tulemme vanhaan prinsiippiin: Älä tee kenellekään sellaista, mitä et haluaisi itsellesikään tehtävän. Miltä sinusta tuntuisi, jos itse olisit tuolla rajalla tänä yönä, kun lämpötila laskee pakkasen puolelle, ja istuisit paikallasi pelkkä viltti lämmittämässä sinua ja toivottavasti edes pieni ruoka-annos edessäsi?”

”Oma lähtökohtani on Irlannissa, 1840-luvulla alkaneessa suuressa nälänhädässä. Mitä minun esi-isistäni olisi tullut, jos Liverpoolin asukkaat Englannissa olisivat vain työntäneet heidän veneensä takaisin merelle? Sen sijaan he päästivät irlantilaiset siirtolaiset maahan, jossa nämä kyllä joutuivat kurjiin olosuhteisiin, mutta ainakin he selviytyivät. Sama tapahtui 1900-luvun alussa siirtolaisten pyrkiessä Amerikkoihin. Työvoimaa tarvittiin, ja siksi siirtolaisuuteen suhtauduttiin positiivisesti.” Enää ei niinkään. ”Ehkä me kuitenkin voimme kääntää suhtautumistapaa. Ehkä se voidaan näyttää positiivisemmassa valossa, sen hyödyt ennemminkin kuin haitat.”

Synodi on suuri seikkailu

Kirkossa on tehty paljon työtä, että valmistautuminen synodiin on saatu lähtemään positiivisesti liikkeelle, vaikka varmasti tarvitaan yhä vakuuttelua. ”Minäkin tunnen olevani vähän epätietoinen. Pelkään, että alkuvaiheeseen varatut kaksi vuotta on liian lyhyt aika. Ihmisille saattaa olla vaikeuksia ymmärtää, mitä heiltä odotetaan.” Mutta pieni pinnistys voi olla muutenkin hyväksi. ”Meidän on lähdettävä ulos omalta mukavuusalueeltamme. Pyhä isä on konsultoinut monia ihmisiä ja haluaa mennä eteenpäin. Ajattelen, että meidän on seurattava mukana, vaikka meillä ei vielä olisikaan kovin selvää kuvaa siitä, minne tie vie. Se on seikkailu.”

”Tiedämme hyvin, että viime vuosikymmeninä on ollut niin suuria ongelmia ja pettymyksiä. Me ymmärrämme, että tarvitaan uutta alkua, tai ainakin on käännettävä uusi sivu. Ja mikäli synodi, Jumalan avulla, auttaa meitä siinä, niin silloin meidän kannattaa antaa sille mahdollisuus. Olen siis varovaisen optimistinen. Joka tapauksessa nyt tarvitaan ihmisten avomielistä asennetta ja luottamusta. On oltava valmis kulkemaan eteenpäin ja ehkä jättämään taakse jotakin, mitä monet meistä ovat pitäneet jopa melko tärkeänä osana omaa uskonelämäänsä. Joidenkin asioiden on kehityttävä, paljonkin.”

Vatikaanin 2. kirkolliskokouksen ensimmäisiä vuosikymmeniä leimasi osittain vääränlainen muutoksen ja uudistamisen henki. ”Synodissa on kyse paljolti kuuntelemisesta ja joidenkin kirkolliskokouksen ehdotusten toteuttamisesta vihdoinkin. Se auttaa meitä myös korjaamaan asioita, joissa on menty harhaan.” On varottava pinnallisuutta ja yritettävä katsoa syvemmälle. 

”Jos muutosta tarvitaan, minä ainakin haluaisin, että meistä tulisi rukoilevaisempia, että me rukoilisimme enemmän, että kiinnittyisimme Raamattuun yhä enemmän ja eläisimme sen mukaan. Niin ymmärtäisimme toisiamme paremmin ja pääsisimme eroon vastakkainasetteluista kirkon sisällä. Luulen, että juuri tätä meiltä nyt pyydetään Pyhän Hengen avulla.” Näihin sanoihin on hyvä päättää tämä haastattelu.

Marko Tervaportti

Tietoja kirjoittajasta

Marko Tervaportti

Marko Tervaportti on Katolisen hiippakuntalehti Fideksen päätoimittaja ja Helsingin hiippakunnan viestintäjohtaja. Hän on koulutukseltaan filosofian maisteri (teoreettinen filosofia, Helsingin yliopisto). Hän on opiskellut myös Paavillisessa Angelicum-yliopistossa Roomassa.

Aihevalikko

Paavin twiitit

Paavin twiitit

Uusimpia videoita

Ladataan...

Arkistot

Tilaa tiedotteemme