Rakkaudesta kirkkoon

Carmen Hernández (1930-2016)

neokatekumenaalisella tiellä

.

Jokainen kristitty on kutsuttu pyhyyteen. Kaikille tie ei kuitenkaan ole niin julkinen kuin Kirkon kanonisoitavilla ihmisillä. Viime joulukuun alussa Madridissa aloitettiin Carmen Hernàndezin kanonisaatioprosessi. Hän elämä tutkitaan tarkoin ja tuodaan julkisuuteen, jotta me voisimme saada rohkaisua, esirukouksia ja lohdutusta Herran pyhittämän elämän kautta. Tiedämme, että Helsingin hiippakunnalla on yhä vireillä autuaan Hemmingin (1290-1366) pyhäksi julistamisprosessi. Tampereen Jeesuksen pikkusisarien sääntökunnan perustajan sisar Magdeleine Hutinin (k.1989) kanonisaatio on niin ikään vireillä. Nämä prosessit voivat olla hyvin pitkäkestoisia.

Seminaristi Emmanuele antoi minulle lainaan kirjan Carmen Hernándezista. Kyseessä on elämäkerta, jonka on kirjoittanut espanjalainen Berliinissä vaikuttava filosofian ja kasvatustieteiden professori Aquilino Cayuela. Carmen Hernándezin elämäkertaan tutustumisen myötä eteeni on avautunut mietiskeltäväkseni erityinen elämäntaival, jota hän on saanut kulkea. Sen edessä voi vain syvään huokaista ja todeta miten ihmeellistä onkaan Jumalan johdatus ja kaitselmus. Herra kuljettaa meitä aina varjosta valoon, kivusta toipumiseen, riutumisesta parantumiseen, häviöstä voittoon, kärsimyksestä ylösnousemuksen kirkkauteen.

Carmen Hernández kuuluu niiden kristittyjen joukkoon, jotka ovat vaeltaneet Herran tietä kaksittain. Yhdessä Kiko Argüellon kanssa he muodostivat parivaljakon. Neokatekumenaaliselle tielle he astuivat yhdessä vuonna 1964 Espanjan Palomerasin köyhälistön keskellä. 

Vastaavia työpareja on varmasti lukematon määrä Jumalan valtakunnan työssä. Nainen ja mies voivat olla työpareja muullakin lailla kuin vain avioliiton yhteensitomina. Katolisessa maailmassa ovat tunnettuja parivaljakkona esim. pyhä Franciscus Assisilainen ja pyhä Clara Assisilainen, pyhä Benedictus ja pyhä Scolastica ja pyhän Charles Foulcauldin innoittamat Jeesuksen pikkusisarten ja -veljien perustajat sisar Magdeleine Hutin ja isä Voillaume. Suomalaisesta kristillisyydestä tällaisena parina nousee mieleeni Margareta Högman ja Salomon Häkkänen. Todennäköistä on, että tämänkaltaisia pareja ovat myös monet suomalaiset kirkkoherrat ruustinnojensa kanssa.

Carmen Hernández syntyi yhdeksän lapsisen sisarussarjan keskimmäisenä lapsena Espanjan Ólvegassa 1930. Hän sai katolisen kasvatuksen ja tunsi kutsumusta lähetystyöntekijäksi jo teini-ikäisenä. Hän valmistui kemistiksi Madridin yliopistosta 20 vuotiaana. Isänsä vastustuksesta huolimatta hän liittyi Jeesuksen Kristuksen lähetystyöntekijöiden sisarkuntaan toiveenaan lähteä lähetystyöhön Intiaan.  Sisarkunnassa hän suoritti teologian tutkinnon. Hän sai opetusta monilta vaikutusvaltaisilta aikaansa seuraavilta teologeilta ja hengellistä ohjausta vakailta papeilta ja piispaltaan Valencian arkkipiispa mons. M. Olaechealta.  Lähetystyösisaristo kävi kuitenkin hänelle ahtaaksi ja hän joutui jättämään sen 1962. Rohkeana nuorena hän lähti Israeliin etsimään uutta suuntaa elämälleen. Pyhällä maalla hänen raamattutuntemuksensa syveni ja hän sai vaikutteita orastavasta konsiilihenkisestä kristityn elämästä mm. tutustumalla isä Paul Gauthieriin. Carmen palasi Espanjaan 1964 ja tutustui pian sisarensa välityksellä Kiko Argüelloon ja he ryhtyivät yhteistyöhön Palomerasin köyhälistökorteleissa. Täältä katsotaan Neokatekumenaalisen tien alkaneen.

Carmenista välittyy elämäkerran kautta kuva lahjakkaasta, oppineesta ja voimakastahtoisesta naisesta, jonka vahvuuden sisältä paljastuu hauras ja Herran puoleen lakkaamatta rukouksessa kääntyvä, apua huutava ja rakkautta osoittava ihminen. Hän ei epäile ottaa ohjausta, opetusta ja tukea vastaan papeilta, piispoilta ja paavilta. Eikä hän pelkää ohjaajiaan vaan uskaltaa rohkeasti, vilpittömän avoimesti kohdata heidät. Carmen on Kirkon rohkea tytär, joka on kuuliainen Kirkon viranhoitajille.

Millälailla Carmen on sitten kuunnellut tavallista kansaa, ruohonjuuritason kristittyjä, köyhiä? Neokatemukenaalisen tien synnyinsijat ovat köyhissä hökkelikylissä, köyhien paikoissa, jotka eivät julkisuutta kiinnosta. Hiljaiset paikat ovat niitä, joissa virtaa yksinkertaisen Jumalan kansan elävä vesi. Vesi, joka herättää kohtaamaan Herran itsekunkin arkisen elämän keskellä, pienissä tapahtumissa, pienissä askelissa, mutta yhdessä kanssaveljien ja -sisarten kanssa Jumalan sanan ja eukaristian äärellä pienissä yhteisöissä. Neokatekumenaalisen tien kolme tienviittaa ovatkin: Jumalan sana, eukaristia ja yhteisö. 

Yhdessä Kikon, yhteisöjen ja pappien kanssa Carmen sanojensa mukaan palvelee Kirkkoa sen tukirakennelmana, joka auttaa ihmisiä kohtaamaan Jeesuksen päivä päivältä lähemmin. Toisaalta se on Jumalan palvelusta kuuliaisuudessa Herralle Kristukselle yhteistyössä paavin, piispojen ja kirkkoherrojen kanssa ja toisaalta elävän rakkauden, elävän Jumalan sytyttämissä pienissä yhteisöissä, joissa peruskysymyksenä on jatkuvasti: Mitä Jumalan sana puhuu sinulle? tai Kuka Jumala on sinulle?

Carmenin rohkeudesta edustavan näytteen tarjoaa Wienissä 1995 Euroopan piispoille pitämä puhe. Siinä hän rohkeasti piirtää kauniin kuvan Äitikirkosta. Carmen lausuu:

”… armo liittyy sydämeen (misericordia), kun taas hebrean kielessä se liittyy  syliin, kohtuun (rèhem). Sanon näin voidakseni selvemmin ilmaista uudelleensyntymisen suloisuuden, joka sisältyy kasteen sakramenttiin. Tämän vuoksi kasteen allas oli kohdun muotoinen. Miksi heprean sana rahamim [rakkauden täyteinen syli/kohtu] puuttuu Uudesta Testamentista? Koska Neitsyt Maria, joka ei ole vain Jeesuksen Äiti, vaan itse Jumalan Äiti, tulee edustamaan ikonin lailla tätä äitiyttä, tätä äidillistä hellyyttä. Tämä Kirkon äitiys on täydessä suloisuudessaan katumuksen sakramentissa. Kyseessä on siis äitiyden ihmeellinen sakramentti, joka sulkee Kirkon äidilliseen syliin haavoittuneen ihmisen ja joka hoitaa, virvoittaa ja rakastaa. Kirkon Konsiili [Vaticanum II] on uudistanut tämän sakramentin … ja palauttanut sen ihmeelliseen kirkolliseen käyttöön, jossa Kirkko näyttäytyy äitinä, joka kutsuu ihmistä lempeään syliinsä. Missä on tämän päivän julistus, joka kutsuu ihmistä käymään sisään tällaiseen parannuksen tuntemiseen?” (Cayuela, Aquilino: Carmen Hernández, Note biografiche, San Paolo 2021. – s. 337. oma käännös)

Carmen ammensi Vatikaanin II konsiilin opetuksista ja jo nuorena opiskelijana hän kasvoi konsiiliteologien seurassa. Kirkon uudistumisen henki ei ole vain rakenteissa vaan se tavoittaa tavalliset, yksinkertaiset ja köyhät ihmiset Carmenin ja Kikon kaltaisten rohkeiden sananjulistajien avulla. Herran Henki on eläväksi tekevä Henki, joka synnyttää aina uutta elämää ja parantaa.

Kirkko on aina ollut ja on muutoksen virrassa kantaen apostolisia aarteitaan kaiken muuttuvan keskellä. Kirkon uskon ytimessä on muuttumaton kolmiyhteinen Jumala, jota virtaavat vedetkään eivät muuta, niin kuin ei tulikaan kuluttanut palavaa pensasta Mooseksen silmäin alla erämaassa. Mutta Jumalan kansan virta saa jatkuvasti uusia muotoja. 

Eeva Vitikka-Annala