Pyhiinvaelluksista ja vähän muustakin

Sanoilla on merkitystä. On väliä sillä, mitä nimitystä mistäkin ilmiöstä käyttää.

Kun on vanha, muisti ulottuu pitkälle menneeseen. Olin kovasti mukana, kun ekumeniasta ruvettiin puhumaan opiskeluvuosinani, jotka asettuivat 1940—1950-lukujen vaihteen kahdelle puolin. Sen jälkeen on pikku hiljaa tapahtunut lähentymistä erityisesti meidän ja Suomen evankelisluterilaisen kirkon välillä ja päästy siihen, että etualalla on se, mikä meitä yhdistää, ja jätetty vähemmälle puhuminen erottavista tekijöistä.

Luterilainen jumalanpalvelus tänään poikkeaa paljossa siitä, millainen se oli silloin ennen. Kun pitkästä aikaa olin luterilaisessa jumalanpalveluksessa v. 1960, se oli Hetassa (Enontekiön kirkonkylä). Hiihtolomallani sattui olemaan Marianpäivä, saamelaisten suuri juhla, ja se alkoi kirkossa. Pappeja oli kaksi, ja ensi kerran näin luterilaisen papin yllä kasukan. Päättelin, että siinä oli seurakunnan koko paramenttivarasto, sillä toinen kasukka oli musta. Liturgiset värit kai tulivat käyttöön myöhemmin.

En pystynyt seuraamaan kehitystä, kun olin sunnuntaisin omassa kirkossa eikä silloin ollut televisiojumalanpalveluksia eikä 60-luvun alussa paljon televisioitakaan.

Kesti pitkään, ennen kuin sukulaisvierailulla olin luterilaisessa ehtoollispalveluksessa, ja silloin olivat muutokset jo harpanneet pitkän askelen. Liturgiaan, ennen niin vähäiseen, oli lisätty yhtä ja toista tuttua, ja tilaisuuden nimikin oli nyt messu.

Pyhiinvaellus ja toivioretki

Tällä vuosituhannella on tapahtunut paljon muutakin. Meillä katolisilla maallikoilla on eräitä hengelliseen elämään liittyviä toimintoja, joista luterilaiset veljemme ja sisaremme ovat ottaneet mallia. Sellaisia ovat mm. pyhiinvaellukset.

Uskoisin että alkuinnoituksena on ollut espanjalainen El camino, pitkä kävellen tehtävä vaellus Santiago de Compostelaan (kuvassa). Euroopassa on paljon ikivanhoja pyhiinvaellusreittejä ajoilta, jolloin kansalla, ainakin hevosettomilla, ei ollut muuta keinoa matkata kuin apostolinhevoset. Ne matkat olivat paitsi hitaita ja rasittavia myös vaarallisia.

Niillä oli muuten eräs seuraus, joka nykypäivänä on yhteiskunnassamme keskeinen: Ne panivat alulle nykyaikaisen pankkitoiminnan keskiaikana. Se oli Pyhän Hengen pankki. Jätit suurimman osan rahoistasi kuittia vastaan levähdyspaikkaasi ja saatoit nostaa sitä vastaan rahaa seuraavassa. Nämä paikat olivat luostareita ja siis luotettavia.

Pyhiinvaellus on vaellus pyhiin, pyhään paikkaan. Espanjan Santiagossa kohde on hauta, kuten esim. myös Roomassa, joka lienee kristikunnan ensimmäinen pyhiinvaelluksen kohde. Ajan mittaan kohteita tuli lisää, ja erityisesti on mainittava ne monet, jotka liittyvät Neitsyt Mariaan. Euroopan kuuluisimmat ovat Lourdes ja Fatima, mutta voiton pyhiinvaeltajien lukumäärässä vie Meksikon Guadalupe.

Luterilaisisssa seurakunnissa järjestetään nykyisin patikkaretkiä, joita nimitetään pyhiinvaelluksiksi, koska niihin liittyy vahva hengellinen aspekti. Nimitys on kovin väärä. Se pyhä puuttuu, siis konkreettinen päämäärä, joka on liikkeelle paneva voima. Hartaudenharjoitus kuuluu toki matkan ohjelmaan, mutta se ei riitä tekemään retkestä pyhiinvaellusta.

Miten olisi toinen nimitys, toivioretki?

Vielä vähemmän Santiagoon patikoitsijoista ovat pyhiinvaeltajia ne, jotka ilman hengellisyy-den häivääkään ovat vaelluspolulla siksi, että se on kivaa kuntoilua ja siinä tapaa kansainvälistä porukkaa.

Meillä on Suomessakin pyhiinvaellusreittejä, ja tunnetuin niiden päätepisteistä on tietysti Köyliönjärvi, pyhän Henrikin marttyyrikuoleman paikka. Katolilaisten pyhiinvaellukset ovat jo vuosikymmeniä toistuneet ”kesä-Heikin” aikaan, ja niitä on tehty patikallakin Turusta käsin. Olin mukana, kun ensimmäinen bussilastillinen v. 1951 lähti Köyliöön. Se tapahtui Paraisilta käsin Pohjoismaiden Academicum Catholicum –yhdistysten kesäkokouksen päätteeksi.

Mutta sitä mukaa kuin luterilaisten pyhiinvellusinto on kasvanut, katolilaisten on laimentunut. Miksi? Herätys! Tässä olisi seurakuntaneuvostoille työmaata.

Retretti ja retriitti

Toinen katolisten maallikoiden hengennostotie on retretti. Sekin on nyt ajankohtainen luterilaisessa seurakuntaelämässä, tosin toisella nimellä, retriittinä — ja hyvä niin.

Meillä on ollut retrettejä 1950-luvulta alkaen. Sana retretti on ollut suomalaisessa sivistyssanastossa kauan ennen kuin maallikoiden retrettejä meillä alettiin järjestää. Ennen se tunnettiin sotilasterminä — mutta vetäytyminen kuin vetäytyminen, sitähän on monenlaista. Sana tulee tosiaan ranskan ’vetäytymistä’ merkitsevästä sanasta retraite, joka sitten on englantilaisena lainana saanut muodon retreat. Retretistä mitään tietämättömät ottivatkin sitten käyttöön englantilaisen mutkan kautta muodon retriitti. Ja niinhän se nykyisin on: Va t’en, Gaule, English rules! (Painu suohon, Gallia, englannin kieli jyllää!) 

Olen noista luterilaisten retriittikuvauksista havainnut, etteivät ne mitään retrettejä ole, ainoastaan ne, joita sanotaan ”hiljaisuuden retriiteiksi”.

Mutta tärkeintä toki on aktiivinen toiminta kristillisen hengellisyyden saralla. Se menestyköön ja kukoistakoon.

Rauni Vornanen