Valitse Sivu

Pyhä Maximilian Kolbe (1894-1941) ja itsensä uhraava rakkaus

Pyhä Maximilian Kolbe (1894-1941) ja itsensä uhraava rakkaus

Tämä teksti on muokattu Viljami Salon alunperin Kyyhkysessä (2/2021) julkaistusta artikkelista ”Elävät ikonit – Maximilian Kolbe (1894-1941)”. Toimitus: Aino Salmi.

”Rakkaat lapset, muistakaamme, että rakkaus elää uhrauksista… Rakkauden huippu on se tila, josta Jeesus ristinpuulla löysi itsensä huutaessaan: ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” Rakkautta ei ole ilman uhrauksia.”[1]  

Pyhä Maximilian Kolbe Shanghaissa, 9.4.1933.

Elokuun 14. päivänä vietetään pyhän Maximiliam Kolben muistopäivää.  Pappina ja marttyyrina pyhä Maximiliam Kolbe todisti koko elämällään Jumalan pohjattomasta rakkaudesta.

Pyhä Maximilian Kolbe (kuva: Emmy-Lee Nykvist).

Rajmund Kolbe syntyi 8.1.1894 Puolan Zduńska Wolassa katoliseen perheeseen. Hän oli Julius Kolben ja Maria Dąbrowskan viides lapsi. Kun Rajmund oli kymmenvuotias, hän kertoi äidilleen pyhän Neitsyt Marian ilmestyneen hänelle. Pyhä Neitsyt oli näyttänyt hänelle kahta seppelettä – lumenvalkoista ja verenpunaista. Valkoinen merkitsi tahrattomuutta ja punainen marttyyrikuolemaa. ”Kumman tahdot?”, oli pyhä Neitsyt kysynyt. 

”Otan molemmat”, vastasi nuori Rajmund. Tähän vastauksena pyhä Neitsyt hymyili ja katosi. 

Vuonna 1907, Rajmundin ollessa 13-vuotias, hän aloitti isoveljensä kanssa opiskelut Lwowin seminaarissa. Kolbe kävi 16-vuotiaana sisäistä kamppailua pappiskutsumuksensa kanssa ja ehtikin jo tulla siihen tulokseen, ettei hänestä tulisi pappia. Sattui kuitenkin, että hänen äitinsä saapui juuri tuolloin hänen luokseen seminaariin ja ilmoitti Rajmundille, että tämän nuorempikin veli oli päättänyt valita uskonnollisen elämäntavan. Tämä tapahtuma sai Kolben mielen muuttumaan ja hän pyysi välittömästi saada liittyä fransiskaaniveljeskuntaan. Näin Rajmundista tuli Maximilian Maria. 

Mariologi

Maximilian Kolbesta kehittyi harras pyhän Neitsyen palvelija ja vankka mariologi. Fransiskaanisessa traditiossa, jonka kontekstissa Kolbe työsti omaa mariologiaansa – korostuvat juuri uskon mystiset ja kontemplatiiviset piirteet sekä elävä rakkaus, joka vie uskovaa lähemmäksi Kristuksen mystistä ruumista.[2] Kolben erottaa teologisesti pyhästä Bonaventurasta (Doctor Seraphicus) ja autuaasta Duns Scotuksesta (Doctor Subtilis) ajatus täydellisestä vihkiytymisestä Neitsyt Marialle: ” […] on tultava instrumentiksi hänelle, ja toimittava hänen tahdolleen alistuen. Pyhä kuuliaisuus on ainoa tapa, jonka kautta voimme tunnistaa hänen pyhän tahtonsa.”[3] Tämä äärimmäinen alistuminen Pyhän Neitsyen ”orjaksi”, kuten Kolbe itse tapasi sanoa, on ymmärrettävä Neitsyt Marian erityisen pelastushistoriallisen aseman valossa. Maria, joka ”ensimmäisestä hetkestä lähtien […] varustettiin ainutlaatuisella pyhyyden loistolla”[4], ja joka on ”Jumalan erityisen armon ja etuoikeuden kautta Kristuksen Jeesuksen, ihmiskunnan Vapahtajan ansioiden tähden tullut varjelluksi kaikesta perisynnin tahrasta.”[5] Koska pyhäksi tullaan nimenomaan tulemalla Kristuksen kaltaiseksi, on kristityn tultava kuuliaiseksi Jumalan äidille, Marialle, sillä hänen ohjauksessaan kasvoi itse jumal-mies: ”Tulemme olemaan siunattuja jos annamme pyhän Neitsyt Marian kasvattaa meitä, kuten hän kasvatti Herramme Jeesuksen”.[6] Kolbe kuvaileekin Neitsyt Marialle vihittyä rukouselämää ”nopeimmaksi reitiksi” pyhitykseen: ”Hän [Neitsyt Maria] hankkii meille voiman seurata Kristusta ja pysyä lujana matkalla täydellisyyteen.”[7]

Teologi, evankelista ja journalisti

Lokakuussa 1914 Kolbe antoi ikuiset lupauksensa Roomassa ja hänet vihittiin papiksi. Muutaman vuoden päästä Kolbe keräsi ympärilleen pienen joukon nuoria seminaristeja ja perusti Militia Immaculatae -liikkeen, suomeksi ”Tahrattoman Neitsyen ritarit”. Liikkeen tavoitteeksi asetettiin koko maailman käännyttäminen kristinuskoon, ja ihmisten pyhittäminen Neitsyt Marian välittämän armon kautta. Edellytyksiksi liittymiselle määriteltiin täydellinen vihkiytyminen Neitsyt Marialle, vapaasta tahdosta hänen työkalukseen nöyrtyminen ja ihmeellisen medaljongin (Numisma Miraculorum) kantaminen kaulassa. Keinot liikkeen tavoitteiden saavuttamiseksi olivat rukous (erityisesti Neitsyt Marialle osoitettu päivittäinen rukous: ”Oi Maria, siinnyt ilman syntiä, rukoile meidän Sinuun turvautuvien puolesta”), katumustyöt, päivittäisten työtehtävien ja kärsimysten uhraaminen Jumalalle, sekä käännyttämiseen ja pyhitykseen tähtäävä tehokas viestintä.

Kolbe koki vahvasti toista maailmansotaa edeltävänä aikana, että Eurooppa oli kääntymässä pois Jumalan tieltä, mikä näkyi erityisesti laajamittaisena moraalisena rappeutuneisuutena. Tänä päivänä meille on selvää, että tämän rappeuman juuret ulottuivat erittäin syvälle. Tiedämme, miten monet ihmiset joutuivat lopulta kärsimään haavoittuneen ihmisluonnon kieroutuneisuuden ja pimeyden vaikutukset. Neitsyt Maria, äidillisen rakkauden ja tahrattomuuden symboli, toimi Kolben ajattelussa täydellisenä antiteesinä tälle pimeydelle. Tätä eetosta Kolbe koki kutsun lähteä levittämään ja näin syntyi Militia Immaculatae -lehti, jonka ensimmäinen numero julkaistiin tammikuussa 1922. Sisältö oli Kolben akateemisesta taustasta huolimatta helppolukuista – suunniteltu ennen kaikkea kouluja käymättömille, pyhän Franciscus Assisilaisen hengen mukaisesti. Operaation päämajana toimi vuodesta 1927 asti Kolben perustama luostari ja uskonnollinen keskus Niepokalanow, suomeksi ”Tahrattoman Neitsyen kaupunki”.

Tavattuaan vuonna 1930 muutaman japanilaisen opiskelijan, Kolbe päätti lähteä Japanin Nagasakiin perustamaan uutta Niepokalonowia. Operaatio saatiin käyntiin, vaikka japanin kielen opettelu, huonot sääolosuhteet ja köyhyys asettivat merkittäviä haasteita Pyhän Marian rakkauden viestin leviämiselle. Kolben oma terveys oli myös heikko vuosia sitten sairastetun keuhkotuberkuloosin takia, joka oli jättänyt Kolben toisen keuhkon lähes toimintakyvyttömäksi. Kaksi veljeä saivat kannatella Kolbea messunvieton ajan. Nagasakiin rakennettiin Kolben toimesta ”Tahrattoman Neitsyen puutarha”, joka kesti jopa Yhdysvaltain vuoden 1945 ydiniskun. Japanista Kolbe palasi takaisin Krakovaan vuonna 1936, jossa hänestä tuli alkuperäisen Niepokalonowin johtaja.

Tätä seuraavat vuodet toivat mukanaan ennalta arvaamattomia ja järisyttäviä muutoksia. Vuonna 1939 Natsi-Saksa miehitti Puolan. Lähes välittömästi aloitettiin systemaattinen ja laajamittainen kansalaisiin kohdistettu hallinta- ja väkivaltaoperaatio. Kolbe, joka kannatti väkivallatonta vastarintaa, ohjeisti veljiä palaamaan perheidensä luo ja kannusti heitä avustamaan Puolan Punaisen Ristin työssä. Hän myös painotti veljille, ettei heidän tulisi liittyä aseelliseen vastarintaliikkeeseen. Noin viisikymmentä veljeä melkein kahdeksasta sadasta jäivät ”Tahrattoman Neitsyen kaupunkiin” Kolben kanssa. Veljiä tultiin kuitenkin pian hakemaan Lamsdorfin vankileirille, josta heidät siirrettiin Amtitzin leirille 24.9.1939. Siellä Kolbe saarnasi hitlerismin vääjäämättömästä murtumisesta, jonka totuuden voima tulisi mahdollistamaan. Vielä kerran veljet siirrettiin, tällä kertaa Ostrezeszowiin, mutta pian heidät yllättäen vapautettiin ja he pääsivät palaamaan Niepokalonowiin. Samana päivänä yhteensä 4500 pakolaista, joista 1500 oli juutalaisia, saapui Poznanista etsien suojapaikkaa. Kolbe ja muut veljet ottivat pakolaiset vastaan ja tarjosivat heille majapaikan Niepokalonowista.

Vanki numero 16670

Kolbelle tarjottiin Saksan kansalaisuutta, mikä olisi tuonut tullessaan suuremmat ruoka-annokset ja varmemman tulevaisuuden. Kolbe kieltäytyi. Natsien tarve totaalisesti tukahduttaa Puolan intellektuaalinen johtajisto ja kulttuurielämä kiihtyi, ja helmikuussa 1941 SS saapui Niepokalonowiin pidättämään Kolbea ja neljää muuta pappia. Kaksikymmentä veljeä yrittivät antautua natseille Kolben sijasta, mutta tähän ei sortovalta taipunut. Kolbe vangittiin Varsovassa ja pahoinpideltiin. Pian tämän jälkeen hänet lähetettiin Auschwitzin tuhoamisleirille. Maaliskuussa 1941 Maximilian Kolbesta tuli vanki numero 16670.

Leirin alueella johon Kolbe siirrettiin, pidettiin vankina noin 200 000 ihmistä. Työmäärät olivat tappavia ja vangit kärsivät jatkuvasta nälästä ja kidutuksesta. Kolben tehtävä oli kantaa raskaita puutaakkoja, sekä kuljettaa murhattujen ruumiita poltettavaksi – menneiden vuosien sairastelu yhdistettynä raskaaseen työhön oli murtaa Kolben fyysisesti. Tämän lisäksi Kolbe, heikkoudestaan huolimatta, jatkoi pappisvirkansa toimittamista rukoillen muiden vankien kanssa, toimittaen ripin sakramenttia, laulaen hymnejä ja saatuaan käsiinsä leirille salakuljetettua leipää ja viiniä hänen onnistui jopa viettää salaa pyhää messua. 

”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta”

Oli heinäkuu 1941. Yksi vanki oli kadonnut parakistaan. Schutzhaftlagerführer Karl Fritzsch oli uhannut, että jokaista karannutta vankia kohden teloitettaisiin kymmenen saman parakin asukasta. Tappavan työmäärän, epäinhimillisten olojen ja kidutuksen uuvuttamat miehet käskettiin seisomaan riviin odottamaan Fritzschin mielivaltaista kuolemantuomiota. Marssien rivin viertä pitkin Fritzsch valikoi kenet tahtoi, marssittaakseen heidät kuolemanselliin. Yksi valituista oli Franciszek Gajowniczek, perheellinen puolalainen sotilas. Kuolemankauhun vallassa hän valitti kohtaloaan – hän ei enää koskaan näkisi perhettään. Kolbe katsoi Gajowniczekia, otti lakin päästään, astui esiin rivistä ja pyysi saada ottaa hänelle tuntemattoman miehen paikan. Kaikki olettivat SS-miehen vetävän Lugerinsa esiin ja ampuvan Kolben siihen paikkaan. Tämän sijaan Fritzsch kysyikin Kolben ammattia. Kolbe vastasi: ”Olen katolinen pappi”. Fritzsch hyväksyi Kolben pyynnön – vanki 16670 otti vangin numero 5659 paikan.

Kolbea ja yhdeksää muuta vankia käskettiin riisuutumaan, ja alastomina heidät marssitettiin ahtaaseen selliin, jossa heidän oli määrä nääntyä kuoliaaksi. Kolbe jatkoi pappisvirkansa toimittamista ja yritti parhaansa mukaan rohkaista muita kuolemaantuomittuja. Bruno Burgowiec, toinen vanki, joka oli määrätty työtehtäviin kuolemansellien läheisyyteen, on kertonut, että sellistä kuului tavallisten epätoivon täyttämien huutojen sijaan hymnilaulua, kunnes sekin päivien edetessä hiljaa hiipui ja muuttui lopulta hiljaisuudeksi. 

Kahden viikon jälkeen enää neljä vankia oli elossa ja vain Kolbe oli tajuissaan. Kuolemanselli täytyi vapauttaa seuraavia uhreja varten ja näin viimeiset neljä päätettiin myrkyttää. 14.8.1941 Kolbe murhattiin käsivarteen annetulla fenoli-injektiolla.

Marian taivaaseen ottamisen juhlapäivänä Kolben ruumis poltettiin, ja tuuli sirotteli hänen kidutetun ja murhatun ruumiinsa tuhkan Auschwitzin ylle.  

Lokakuussa 1982 paavi Johannes Paavali II, Gajowniczekin läsnäollessa julisti Maximilian Kolben pyhimykseksi ja ”rakkauden marttyyriksi” (martire dell’amore), jonka kuolema oli voiton merkki – voiton systemaattisesta halveksunnasta ja vihasta ihmistä kohtaan, voitto ”joka muistutti Kristuksen voittoa Golgatalla.”[8] 

Loppusanat

Gajowniczekin kasvot, kuten jokaisen ihmisen kasvot, kutsuivat suojelemaan elämää. Pyhän Maximilian Kolben vastaus tähän kutsuun oli ihmisen korkeimman kutsumuksen mukainen rakkaudenosoitus ja oikeasuhtainen vastaus Auschwitzin kauhuun – ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.” (Joh. 15:13)

Pyhä Maximiliam Kolbe, rukoile puolestamme!

Viljami Salo / Aino Salmi

Viitteet

1.The Writings of St. Maximilian Maria Kolbe – Volume I, KW 503
2. Ks. Fehlner 2020, 56, 58, 63–67.
3. Maximilian Kolbe, konferenssi 15.11.1919.
4. Vatikaanin II kirk.kok., Lumen gentium, 56.
5. Pius IX, bulla Ineffabilis Deus.
6. Maximilian Kolbe, konferenssi Niepokalanowissa 13.6.1933.
7. Ibid.
8. ” […] vittoria simile a quella che ha riportato il nostro Signore Gesù Cristo sul Calvario.” Johannes Paavali II, saarna pyhän Maximilian Kolben kanonisoinnin yhteydessä, 8.

Lähteet

Tietoja kirjoittajasta

Aihevalikko

LUE FIDES (pdf)

Uusin lehti || Arkisto (2001–)

PODCASTEJA (audio)

Radio Deissä ja Spotifyssa

Tilaa uutiskirjeemme!

Paavin twiitit

Paavin twiitit

Arkistot

Uusimpia videoita

Ladataan...