Paavin saarna vainajienpäivänä: Odotus ja yllätys
Paavi Franciscuksen saarna 2. marraskuuta 2022, kaikkien poisnukkuneiden uskovien muistopäivänä.
Kuuntelemamme lukukappaleet herättävät meissä, minussa, kaksi sanaa: odotus ja yllätys.
Odotus ilmaisee elämän merkityksen, koska elämme odottaen kohtaamista: kohtaamista Jumalan kanssa. Se on esirukousaiheemme tänään erityisesti viimeisen vuoden aikana kuolleiden kardinaalien ja piispojen puolesta; heidän puolestaan vietämme tämän eukaristisen uhrin.
Me kaikki elämme odotuksessa toivoen kerran kuulevamme nämä Jeesuksen sanat: ”Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat” (Matt. 25:34). Olemme maailman odotushuoneessa päästäksemme paratiisiin, ottaaksemme osaa niihin “pitoihin kaikille kansoille”, joista profeetta Jesaja meille puhui (vrt. 25:6). Hän sanoo jotakin joka lämmittää sydäntämme, koska se tuo täyttymykseen suurimmat odotuksemme: Herra ”hävittää kuoleman ainiaaksi” ja ”pyyhkii kaikkien kasvoilta kyyneleet” (j. 8). Kuinka kaunista, kun Herra tulee pyyhkimään kyyneleet! Mutta kuinka rumaa, jos toivomme, että joku muu kuin Herra kuivaa ne. Ja vielä rumempaa, jos kyyneliä ei ole. Voisimme siis sanoa: ”Tämä on Herra, häneen me kiinnitämme toivomme – häneen joka pyyhkii kyyneleet – iloitkaamme ja riemuitkaamme! Hän pelastaa meidät” (j. 9). Elämme odottaen niin suuria ja kauniita aarteita, ettemme voi edes kuvitella niitä, sillä kuten apostoli Paavali muistutti, olemme ”perillisiä, Jumalan perillisiä yhdessä Kristuksen kanssa” (Room. 8:17) ja odotamme ikuista elämää, “ruumiimme lunastamista vapaaksi” (vrt. j. 23).
Veljet ja sisaret, pitäkäämme elävänä Taivaan odotus, kilvoitelkaamme kaivaten paratiisia. Meidän on hyvä tänään kysyä itseltämme, liittyvätkö kaipauksemme Taivaaseen. On vaara, että jatkuvasti kaipaamme ohimeneviä asioita, sekoitamme toiveet ja tarpeet, asetamme maailman odotukset Jumalan odottamisen edelle. Mutta se, että kadotamme näkyvistä tärkeimmän voidaksemme tavoitella tuulta, olisi elämän suurin virhe. Katsokaamme ylös, koska olemme matkalla kohti Korkeutta, kun taas täällä olevia asioita emme voi sinne viedä: paras ura, suurin menestys, maineikkaimmat arvonimet ja tunnustukset, kootut rikkaudet ja maalliset ansiot, kaikki häviää hetkessä, kaikki. Niihin pannut odotukset pettyvät. Kuinka paljon aikaa, vaivaa ja energiaa silti käytämme huolehtien ja murehtien noista asioista, antaen kaipauksen kohti kotia heiketä, kadottaen näkyvistä tien merkityksen, matkan päämäärän, äärettömän johon pyrimme, ilon jota kaipaamme! Kysykäämme itseltämme: elänkö sen mitä sanon uskontunnustuksessa: ”odotan kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää”? Ja millaista odotukseni on? Pystynkö menemään olennaiseen vai eksynkö pinnallisiin asioihin? Vaalinko toivoa vai kuljenko eteenpäin valittaen, koska annan liikaa arvoa asioille, jotka eivät ole tärkeitä ja menevät ohi?
Huomisen odotuksessa meitä auttaa tämän päivän evankeliumi. Siitä nousee esiin toinen sana, jonka haluan jakaa kanssanne: yllätys. Sillä yllätys on suuri joka kerta kuullessamme Matteuksen 25. luvun. Sama yllätys kuin evankeliumin henkilöillä, jotka sanovat: ”Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?” (jj. 37-39). Milloin? Niin ilmenee kaikkien yllätys, vanhurskaiden ihmetys ja väärintekijöiden tyrmistys.
Milloin? Mekin voimme sanoa niin: odottaisimme, että elämän ja maailman tuomio tapahtuisi oikeudenmukaisuuden nimessä, ratkaisevan tuomioistuimen edessä, punniten kaikki elementit, tehden pysyvästi selkoa tilanteista ja aikeista. Jumalan tuomioistuimessa kuitenkin ainoa ansion ja syytöksen aihe on laupeus köyhiä ja hylättyjä kohtaan: ”Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle”, toteaa Jeesus (j. 40). Korkein näyttää olevan pienimmissä. Taivaissa asuva asuu maailman silmissä merkityksettömimpien keskellä. Mikä yllätys! Mutta tuomio tapahtuu näin, koska sen antaa Jeesus, nöyrän rakkauden Jumala, hän joka syntyi ja kuoli köyhänä ja eli palvelijana. Hänen mittapuunsa on rakkaus joka ylittää mittapuumme, ja hänen tuomitsemismittapuunsa on pyyteettömyys. Valmistautuaksemme tiedämme siis mitä tehdä: on rakastettava pyyteettömästi ja maksutta, odottamatta vastalahjaa, niitä jotka hänen luettelossaan ovat etusijalla, niitä jotka eivät voi antaa meille mitään, niitä jotka eivät vedä meitä puoleensa, niitä jotka palvelevat pienimpiä.
Tänä aamuna sain kirjeen eräältä lastenkodin kappalaiselta, protestanttiselta, luterilaiselta kappalaiselta lastenkodista Ukrainasta, jossa hoidetaan sotaorpoja, yksin jääneitä ja hylättyjä lapsia. Hän kirjoitti: “Tämä on palvelukseni: tukea noita hylättyjä, koska he ovat menettäneet vanhempansa, julma sota on jättänyt heidät yksin.” Hän tekee mitä Jeesus pyytää häneltä: hoitaa tragedian pienimpiä uhreja. Lukiessani tuon kärsimyksen keskellä kirjoitetun kirjeen liikutuin ja sanoin: “Herra, näkee, että jatkuvasti innoitat toteuttamaan taivasten valtakunnan tosi arvoja”.
Milloin?, sanoo tuo pastori kohdatessaan Herran. Tuo ihmettelevä “milloin”, joka toistuu neljä kertaa ihmiskunnan kysymyksissä Herralle (vrt. jj. 37.38.39.44), tulee myöhemmin, vasta ”kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan” (j. 31). Veljet ja sisaret, älkäämme mekin tulko yllätetyiksi. Varokaamme ettemme pehmennä evankeliumin makua. Usein, tottumuksesta tai mukavuudenhalusta, pyrimme lieventämään Jeesuksen sanomaa, vesittämään hänen sanojaan. Myöntäkäämme: meistä on tullut aika hyviä tekemään kompromisseja evankeliumin suhteen. Aina siihen tai tuohon saakka… kompromisseja. Nälkäisten ruokkiminen on kyllä hyvä, mutta nälänhätäkysymys on monimutkainen, enkä minä sitä voi ratkaista! Köyhien auttaminen on kyllä hyvä asia, mutta epäoikeudenmukaisuudet on kohdattava tietyllä tavalla ja on siis paras odottaa, siksikin että osallistuessa on vaara joutua häirityksi aina ja ehkä huomaa että olisi voinut tehdä paremminkin, parempi odottaa vähän. Sairaiden ja vankien auttaminen on kyllä hyvä, asia, mutta lehtien etusivuilla ja sosiaalisessa mediassa on muita kiireellisempiä ongelmia ja miksi juuri minun pitäisi kiinnostua heistä? Siirtolaisten vastaanottaminen on varmasti hyvä asia, mutta se on yleensä ottaen monimutkainen kysymys ja koskee politiikkaa… en sekaannu niihin asioihin… Aina kompromisseja: “kyllä kyllä…”, mutta “ ei ei”. Tällaisia kompromisseja teemme evankeliumin suhteen. Kaikkeen “kyllä”, mutta lopulta kaikkeen “ei”. Ja niin, ”mutta”-sanojen voimasta – monesti olemme mutta-ihmisiä – teemme elämästä kompromissin evankeliumin kanssa. Yksinkertaisista Opettajan opetuslapsista muutumme monimutkaisuuden mestareiksi, jotka perustelevat paljon ja tekevät vähän, jotka etsivät vastauksia enemmän tietokoneen edestä kuin Ristiinnaulitun edestä, enemmän internetistä kuin veljien ja sisarten silmistä. Muutumme kristityiksi, jotka kommentoivat, väittelevät ja esittävät teorioita, mutta eivät tunne nimeltä yhtäkään köyhää, eivät käy sairaan luona kuukausiin, eivät ole koskaan ruokkineet tai vaatettaneet ketään, eivät koskaan ole ystävystyneet apua tarvitsevan kanssa. Unohdamme, että ”kristityn ohjelma on näkevä sydän” (Benedictus XVI, Deus caritas est, 31).
Milloin? – suuri yllätys niin vanhurskaille kuin väärillekin. – Milloin? Kysyvät yllättyneinä sekä vanhurskaat että väärintekijät. Vastaus on yksi ainoa: milloin on nyt, tänään, tästä eukaristiasta lähtiessä. Nyt, tänään. Se on meidän käsissämme, meidän laupeudenteoissamme: ei selvennyksissä eikä hiotuissa analyyseissä, ei yksilöiden eikä yhteiskunnan verukkeissa. Meidän käsissämme, ja me olemme vastuussa. Tänään Herra muistuttaa, että kuolema tuo ilmi totuuden elämästä ja poistaa yritykset lieventää laupeutta. Veljet ja sisaret, emme voi sanoa ettemme tiedä. Emme voi sekoittaa kauneuden todellisuutta keinotekoiseen maskeeraukseen. Evankeliumi selittää miten eletään odottaen: kulkien kohti Jumalaa rakastaen, koska Hän on rakkaus. Lähtömme päivänä yllätys on oleva suloinen, jos nyt annamme Jumalan läsnäolon yllättää meidät: hän odottaa meitä maailman köyhien ja haavoittuneiden keskellä. Älkäämme pelätkö tuota yllätystä: kulkekaamme eteenpäin siinä mitä evankeliumi meille sanoo, jotta meidät lopussa todettaisiin vanhurskaiksi. Jumala odottaa, että rakkautta ei osoiteta sanoilla, vaan teoilla.
Franciscus
