Valitse Sivu

Paavi Franciscus: Nuoret ja vanhat yhdessä

Paavi Franciscus: Nuoret ja vanhat yhdessä

Ensimmäistä Maailman isovanhempien ja vanhusten päivää vietettiin 25.7.2021. Alun perin paavi Franciscuksen oli itse määrä viettää tuon päivän messu Pietarinkirkossa. Koska paavi kuitenkin oli edelleen toipilaana 4. heinäkuuta tehdyn leikkauksen jälkeen, messun vietti arkkipiispa Rino Fisichella; hän luki messussa tämän saarnan, jonka paavi Franciscus oli valmistanut.

Istuessaan opettamaan ”Jeesus kohotti katseensa ja näki, että suuri ihmisjoukko oli tulossa. Hän kysyi Filippukselta: ’Mistä voisimme ostaa leipää, että he saisivat syödäkseen?’” (Joh. 6:5).

Jeesus ei tyydy vain opettamaan, vaan huomioi ihmisjoukon nälän. Hän ruokkii väkijoukon jakaen eräältä pojalta saamansa viisi ohraleipää ja kaksi kalaa. Lopuksi hän käskee opetuslapsia kokoamaan jäljelle jääneet leivänpalat, ”ettei mitään menisi hukkaan” (j. 12).

Tänä isovanhemmille ja vanhuksille omistettuna päivänä haluan keskittyä näihin kolmeen hetkeen: Jeesus näkee väkijoukon nälän; Jeesus jakaa leipää; Jeesus käskee koota jäljellejääneet palaset. Nämä kolme hetkeä voidaan tiivistää kolmeen sanaan: näkeminen, jakaminen, huolenpito.

Ensinnäkin näkeminen. Kertomuksen alussa evankelista Johannes korostaa tätä yksityiskohtaa: Jeesus kohotti katseensa ja näki nälkäisen ihmisjoukon, joka oli kulkenut kauan kohdatakseen hänet. Näin alkaa ihme: Jeesuksen katseella. Hän ei ole välinpitämätön eikä liian kiireinen huomaamaan uupuneen ihmiskunnan nälkää. Hän huolehtii meistä, on huolissaan meistä ja haluaa tyydyttää elämän, rakkauden ja onnellisuuden nälkämme. Jeesuksen silmissä näemme Jumalan katseen: tarkkaavaisen katseen, joka huomioi meidät ja sydämemme toiveet ja näkee vaivan, väsymyksen ja toivon, jolla kuljemme eteenpäin. Tuo katse käsittää jokaisen ihmisen tarpeet: Jumalan silmissä ei ole nimetöntä väkijoukkoa, vaan jokainen ihminen ja hänen nälkänsä. Jeesuksen katse on kontemplatiivinen. Hän pysähtyy elämämme eteen ja osaa lukea sitä.

Tällainen on myös se katse, jolla isovanhemmat ja vanhukset ovat katsoneet elämäämme. Se on tapa, jolla he lapsuudestamme asti ovat pitäneet meistä huolta. Vaikka he ovat joutuneet elämässään uhrautumaan paljon, meitä kohtaan he eivät ole olleet välinpitämättömiä eivätkä liian kiireisiä. Heidän silmänsä ovat olleet valppaat ja hellät. Kun kasvaessamme tunsimme, ettei kukaan ymmärrä meitä, tai pelkäsimme elämän haasteita, he pitivät meitä silmällä, tiesivät mitä tunsimme, näkivät kätketyn itkumme ja salaiset unelmamme. Olemme kaikki istuneet isovanhempiemme polvella ja he ovat pitäneet meitä sylissään. Myös tämän rakkauden ansiosta olemme tulleet aikuisiksi.

Entä me, miten katsomme isovanhempia ja vanhuksia? Milloin viimeksi olemme pitäneet seuraa tai soittaneet vanhukselle, jotta hän saa tuntea läheisyytemme ja itse saamme hyötyä hänen sanoistaan? Kärsin nähdessäni yhteiskunnan, joka ryntäilee välinpitämättömänä ja kiireisenä, omiin puuhiinsa keskittyneenä, kykenemättä pysähtymään, katsomaan, tervehtimään ja halaamaan. Pelkään yhteiskuntaa, jossa olemme kaikki nimetöntä väenpaljoutta emmekä enää pysty kohottamaan katsettamme ja tuntemaan toisiamme. Isovanhemmilla, jotka ovat ravinneet elämäämme, on tänään nälkä meitä kohtaan: he kaipaavat huomiotamme ja hellyyttämme. Sitä, että olemme heidän rinnallaan. Kohottakaamme katseemme heitä kohtaan, kuten Jeesus toimii meitä kohtaan.

Toiseksi jakaminen. Nähtyään ihmisjoukon nälän Jeesus päättää ruokkia heidät. Mutta se tapahtuu nuoren pojan lahjan ansiosta, kun tämä tarjoaa viisi leipäänsä ja kaksi kalaansa. On kaunista, kuinka tämänkin ihmeen keskellä, jonka suuri joukko aikuisia saa kokea – heitä oli noin viisituhatta – oli nuorukainen, poika, joka jakaa sen mitä hänellä on.

”Nykyään tarvitaan uutta liittoa nuorten ja vanhojen kesken. Meidän on jaettava elämän aarre, unelmoitava yhdessä, voitettava sukupolvien väliset ristiriidat valmistaaksemme tulevaisuutta kaikille.”

Nykyään tarvitaan uutta liittoa nuorten ja vanhojen kesken. Meidän on jaettava elämän aarre, unelmoitava yhdessä, voitettava sukupolvien väliset ristiriidat valmistaaksemme tulevaisuutta kaikille. Ilman tällaista elämän, unelmien ja tulevaisuuden liittoa olemme vaarassa kuolla nälkään, kun rikkoutuneet suhteet, yksinäisyys, itsekkyys ja hajottavat voimat vain lisääntyvät. Usein yhteiskunnissamme olemme alistuneet ajatukseen “kukin huolehtikoon itsestään”. Mutta se tappaa! Evankeliumi kehottaa meitä jakamaan sen mitä olemme ja sen mitä meillä on: vain siten voimme tulla kylläisiksi. Monta kertaa olen muistuttanut profeetta Joelin sanoista (vrt. Joel 3:1): nuoret ja vanhat yhdessä. Nuoret, tulevaisuuden profeetat, jotka eivät unohda historiaansa; vanhat, jotka jatkuvasti unelmoivat ja välittävät kokemuksensa nuorille asettumatta esteeksi heidän tielleen. Nuoret ja vanhat, tradition aarre ja Hengen raikkaus. Nuoret ja vanhat yhdessä. Yhteiskunnassa ja kirkossa: yhdessä.

Kolmanneksi huolenpito. Evankeliumi kertoo, että heidän syötyään tähteeksi jäi paljon leivänpaloja. Jeesus kehottaa: ”Kerätkää tähteeksi jääneet palaset, ettei mitään menisi hukkaan” (Joh. 6:12). Tällainen on Jumalan sydän: hän ei vain anna meille enemmän kuin tarvitsemme, vaan huolehtii jopa siitäkin, ettei mitään, ei murustakaan mene hukkaan. Pieni leivänpala voi näyttää vähäiseltä, mutta Jumalan silmissä mitään ei saa heittää hukkaan. Vielä suuremmalla syyllä ketään ei saa heittää hukkaan. Tämän profeetallisen kutsun täytyy nyt kaikua meissä ja maailmassa: kerätkää, säilyttäkää huolella, vaalikaa. Isovanhemmat ja vanhukset eivät ole elämässä jäljelle jääneitä, poisheitettäviä tähteitä. He ovat niitä kallisarvoisia leipiä, jotka ovat jääneet elämämme pöydälle ja voivat yhä ravita meitä tuoksulla, jonka olemme kadottaneet, “laupeuden ja muiston tuoksulla”. Älkäämme menettäkö muistia, jonka kantajia vanhukset ovat, sillä olemme tämän historian lapsia ja vailla juuria kuihdumme. He huolehtivat meistä kasvun tiellä. Nyt meidän on huolehdittava heistä, autettava heitä vaikeuksissa, kuunneltava heidän tarpeitaan ja varmistettava, että he saavat apua jokapäiväisessä elämässään eivätkä ole yksin. Kysykäämme: “Olenko käynyt isovanhempieni luona? Entä perheeni tai naapurustoni vanhusten luona? Olenko kuunnellut heitä? Olenko antanut heille aikaani?” Huolehtikaamme heistä, jotta mitään ei mene hukkaan: mitään heidän elämästään ja unelmistaan. Meidän on tänään toimittava niin, ettemme huomenna joudu katumaan sitä, että emme tarpeeksi huomioineet niitä, jotka rakastivat meitä ja antoivat meille elämän.

Veljet ja sisaret, isovanhemmat ja vanhukset ovat leipää, joka ravitsee elämäämme. Olemme kiitollisia tarkkaavaisista silmistä, joilla he ovat huomioineet meidät, siitä, että he ovat pitäneet meitä sylissään, ohjanneet ja kantaneet meitä käsillään, leikkineet kanssamme ja halanneet meitä lohduttaen. Emme saa unohtaa heitä. Liittykäämme heihin. Oppikaamme pysähtymään, huomaamaan heidät, kuuntelemaan heitä. Älkäämme koskaan hylätkö heitä, vaan huolehtikaamme heistä rakkaudella. Oppikaamme jakamaan aikamme heidän kanssaan. Me hyödymme siitä. Yhdessä, nuoret ja vanhat, tulemme kylläisiksi jakamisen pöydästä, jonka Jumala on siunannut.

Franciscus

Tietoja kirjoittajasta

Fides

Katolinen hiippakuntalehti Fides on Helsingin katolisen hiippakunnan viestintäosaston julkaisu. Se ilmestyy osin paperisena ja osin pelkästään nettiversiona. ISSN 0356-5262.

Aihevalikko

Paavin twiitit

Paavin twiitit

Uusimpia videoita

Ladataan...

Arkistot

Tilaa tiedotteemme