Valitse Sivu

Paavi Franciscuksen viesti Maailman lähetyspäivää varten 2021

Paavi Franciscuksen viesti Maailman lähetyspäivää varten 2021

”Me emme voi olla puhumatta siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet” (Ap.t. 4:20)

Rakkaat veljet ja sisaret,

kun koemme Jumalan rakkauden voiman, kun tunnemme hänen isällisen läsnäolonsa henkilökohtaisessa ja yhteisöllisessä elämässämme, emme voi olla julistamatta ja jakamatta sitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet. Jeesuksen suhde opetuslapsiinsa ja hänen ihmisyytensä, joka paljastuu meille inkarnaation salaisuudessa, hänen evankeliumissaan ja pääsiäisessään, näyttävät meille, mihin saakka Jumala rakastaa ihmisyyttämme ja ottaa omakseen ilomme ja kärsimyksemme, toivomme ja ahdinkomme (vrt. Vatikaanin II kirkolliskokous, pastoraalikonstituutio Gaudium et spes, 22). Kaikki Kristuksessa muistuttaa meille, että maailmamme ja sen lunastuksen tarve ei ole hänelle vieras. Hän kutsuu meitä osallistumaan aktiivisesti tähän lähetystehtävään: ”Menkää nyt teille ja toreille ja kutsukaa… keitä vain tapaatte” (Matt. 22:9). Kukaan ei ole vieras, kukaan ei voi tuntea olevansa muukalainen tai kaukana tästä myötätuntoisesta rakkaudesta.

Apostolien kokemus

Evankeliumin julistamisen historia alkaa siitä, että Herra itse tahtoo palavasti kutsua jokaisen ihmisen ja aloittaa ystävällisen vuoropuhelun hänen kanssaan, missä hän onkin (vrt. Joh. 15:12-17). Apostolit ovat ensimmäisiä, jotka kertovat meille tästä. He muistavat jopa päivän ja hetken, jona kohtasivat Herran: ”oli noin kymmenes tunti” (Joh. 1:39). Ystävyys Herran kanssa, nähden hänen parantavan sairaita, syövän syntisten kanssa, ruokkivan nälkäisiä, lähestyvän syrjittyjä, koskettavan epäpuhtaita, samaistuvan hädänalaisiin, julistavan autuaaksi ja opettavan uudella ja arvovaltaisella tavalla, jättää lähtemättömän leiman. Se herättää imetyksen ja laajenevan, pyyteettömän ilon, jota ei voi hillitä. Kuten profeetta Jeremia sanoi, tämä kokemus on hänen aktiivisen läsnäolonsa palava tuli sydämessämme ja pakottaa meitä lähetystyöhön, vaikka se joskus merkitsee uhrauksia ja väärinymmärryksiä (vrt. 20:7-9). Rakkaus on aina liikkeessä ja saa meidät liikkeelle jakaaksemme kauneimman sanoman ja toivomme lähteen: ”Me olemme löytäneet Messiaan!” (Joh. 1:41).

Jeesuksen kanssa olemme nähneet, kuulleet ja kokeneet, että asiat voivat olla toisin. Hän on jo nyt avannut tulevan ajan muistuttaen meille olennaisen ja usein unohdetun piirteen ihmisyydestämme: ”meidät on luotu täyteyttä varten, joka saavutetaan vain rakkaudessa” (kiertokirje Fratelli tutti, 68). Uuden ajan, joka herättää aloitekykyisen uskon, uskon, joka muovaa yhteisöä lähtien miehistä ja naisista, jotka ottavat omakseen toisten heikkouden ja edistävät veljeyttä ja sosiaalista ystävyyttä (vrt. sama, 67). Kirkollinen yhteisö näyttää kauneutensa muistaessaan kiitollisena, että Herra rakasti meitä ensin (vrt. 1. Joh. 4:19). ”Herran rakastava mieltymys yllättää meidät, ja tuo ihmetys on luonnoltaan sellaista, että emme voi omia emmekä pakottaa sitä. […] Vain tällä tavalla voi kukoistaa pyyteettömyyden ihme, itsensä antamisen ihme. Myöskään lähetysintoa ei voi koskaan saavuttaa järkeilyn eikä laskelmoinnin seurauksena. Lähetystyöhön lähteminen heijastaa kiitollisuutta” (viesti paavillisille lähetysseuroille, 21. toukokuuta 2020).

Ajat eivät aina olleet helppoja. Ensimmäiset kristityt aloittivat uskonelämänsä vihamielisessä ja hankalassa ympäristössä. Kokemukset syrjinnästä ja vankeudesta liittyivät sisäisiin ja ulkoisiin taisteluihin, jotka näyttivät olevan ristiriidassa ja jopa kieltävän sen, mitä he olivat nähneet ja kuulleet. Mutta ne eivät niinkään olleet heille vaikeus tai este, joka olisi ajanut heitä vetäytymään tai sulkeutumaan, vaan pikemminkin innoittivat heitä muuttamaan kaikki hankaluudet, vastukset ja vaikeudet tilaisuudeksi lähetystyöhön. Rajoitukset ja esteet olivat etuoikeutettu mahdollisuus voidella kaiken ja kaikki Herran Hengellä. Ei mitään eikä ketään voinut jättää vapautuksen sanoman ulkopuolelle.

Kaikesta tästä meillä on elävä todistus Apostolien teoissa, kirjassa joka lähetysopetuslapsilla on aina käden ulottuvilla. Tuo kirja kertoo, kuinka evankeliumin tuoksu julistettaessa levisi ja herätti ilon, jonka vain Henki voi meille antaa. Apostolien teot opettaa meitä kestämään koettelemukset pitäen kiinni Kristuksesta, kypsyttäen ”vakaumusta, että Jumala voi toimia missä tahansa olosuhteissa, myös näennäisten epäonnistumisten keskellä” ja varmuutta, ”että se, joka antaa itsensä Jumalalle rakkaudesta, tuottaa varmasti hedelmää (vrt. Joh. 15:5)” (apostolinen kehotuskirje Evangelii gaudium, 279).

Se pätee meihinkin: ei tämäkään historian hetki ole helppo. Pandemiatilanne on osoittanut ja moninkertaistanut tuskan, yksinäisyyden, köyhyyden ja epäoikeudenmukaisuuden, joista niin monet kärsivät. Se on paljastanut väärän turvallisuudentunteemme, hajanaisuuden ja polarisaation, joka vaivihkaa repii meitä. Heikoimmat ja haavoittuvimmat ovat kokeneet yhä enemmän heikkoutta ja haurautta. Olemme kokeneet lannistumista, pettymystä ja uupumusta, jopa kasvavaa katkeruutta, joka vie toivomme. Mutta ”emmehän me julista sanomaa itsestämme vaan Jeesuksesta Kristuksesta: Jeesus on Herra, ja hän on lähettänyt meidät palvelemaan teitä” (2. Kor. 4:5). Siksi voimme kuulla yhteisöissämme ja perheissämme elämän Sanan, joka kaikuu sydämissämme ja sanoo: ”Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista” (Luuk. 24:6). Toivon Sana romahduttaa kaikenlaisen determinismin. Se tuo niille, jotka antavat sen koskettaa itseään, vapauden ja rohkeuden nousta ylös ja etsiä luovasti kaikkia mahdollisia tapoja osoittaa myötätuntoa, joka on meille Jumalan läheisyyden ”sakramentaali”: hän ei hylkää ketään tienvarteen. Tänä pandemian aikana, kun on kiusaus naamioida ja oikeuttaa välinpitämättömyyttä ja apatiaa terveen sosiaalisen etäisyyden pitämisen nimissä, tarvitaan kiireesti myötätunnon missiota, joka tekee tuosta välttämättömästä etäisyydestä kohtaamisen, huolenpidon ja edistämisen paikan. ”Mitä olemme nähneet ja kuulleet” (Ap.t. 4:20): laupeudesta, jonka olemme kokeneet, tulee lähtökohta, luotettavuuden lähde, jonka ansiosta voimme taas löytää yhteisen innon ”yhteenkuuluvan ja solidaarisen yhteisön luomiseen, antaen sille aikamme, sitoumuksemme ja resurssimme” (kiertokirje Fratelli tutti, 36). Herran sana lunastaa ja vapauttaa meidät joka päivä kaikenlaisista verukkeista, jotka johtavat pahimmanlaatuiseen skeptisyyteen: ”kaikki on samaa, mikään ei muutu”. Kysymykseen ”miksi luopuisin varmuuksistani, mukavuuksistani ja mielihaluistani, kun en voi nähdä mitään merkittäviä tuloksia?”, vastaus on aina sama: ”Jeesus Kristus on voittanut synnin ja kuoleman ja hän on täynnä voimaa. Jeesus Kristus elää todella” (apostolinen kehotuskirje Evangelii gaudium, 275). Jeesus haluaa, että mekin elämme, osoitamme veljeyttä ja vaalimme ja jaamme tätä toivoa. Nykytilanteessa tarvitaan kiireesti toivon lähettiläitä, jotka Herran voitelemina antavat profeetallisen muistutuksen siitä, että kukaan ei pelastu yksin.

Kuten apostolit ja ensimmäiset kristityt, mekin sanomme kaikin voimin: ”Me emme voi olla puhumatta siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet” (Ap.t. 4:20). Kaiken minkä olemme saaneet, kaiken minkä Herra on meille lahjoittanut, hän on antanut siksi, että panisimme sen peliin ja antaisimme sen pyyteettömästi toisille. Kuten apostolit, jotka näkivät, kuulivat ja koskettivat Jeesuksen pelastavaa voimaa (vrt. 1. Joh. 1:1-4), mekin voimme koskettaa Kristuksen kärsivää ja kunniakasta lihaa jokapäiväisessä elämässä. Niin löydämme rohkeuden jakaa kaikkien kanssa toivon päämäärän, varman tiedon, että Herra kulkee kanssamme. Kristittyinä emme voi pitää Herraa itsellämme: kirkon evankelioimistehtävän kokonaisvaltainen ja julkinen merkitys ilmenee maailman muuttamisessa ja luomakunnan varjelemisessa.

Kutsu meille jokaiselle

Tämänvuotinen Maailman lähetyspäivän teema, ”Me emme voi olla puhumatta siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet” (Apt.t. 4:20), on kutsu meille jokaiselle ”ottaa omaksemme” ja tuoda ilmi sitä, mitä kannamme sydämessämme. Tämä lähetystehtävä on ja on aina ollut kirkon identiteetti: ”se on olemassa julistaakseen evankeliumia” (pyhä Paavali VI, kehotuskirje Evangelii nuntiandi, 14). Uskonelämämme heikentyy, menettää profeetallisuutensa ja kyvyn ihmetykseen ja kiitollisuuteen, jos eristäydymme tai sulkeudumme pienryhmiin. Usko vaatii luonnostaan yhä suurempaa avautumista, jotta se saavuttaa kaikki. Ensimmäiset kristityt eivät langenneet kiusaukseen olla pieni eliittiryhmä. Heitä veti puoleensa Herra ja hänen tarjoamansa uusi elämä – mennä kansojen keskuuteen ja todistaa siitä mitä he olivat nähneet ja kuulleet: Jumalan valtakunta on lähellä. He tekivät sen anteliaisuudella, kiitollisuudella ja jaloudella, joka on ominaista niille, jotka kylvävät tietäen, että toiset syövät heidän vaivannäkönsä ja uhrautumisensa hedelmät. Siksi ajattelen mielelläni, että ”myös heikoimmat, rajoittuneimmat ja haavoittuneimmat voivat olla sitä [lähetystyöntekijöitä] tavallaan, sillä hyvää voidaan aina jakaa, vaikka se onkin olemassa monien heikkouksien ohella” (apostolinen kehotuskirje Christus vivit, 239).

Maailman lähetyspäivänä, jota vietetään vuosittain lokakuun toiseksi viimeisenä sunnuntaina, muistamme kiitollisina kaikkia ihmisiä, jotka elämäntodistuksellaan auttavat meitä uudistamaan kasteessa saadun sitoumuksen olla anteliaita ja iloisia evankeliumin apostoleja. Muistamme erityisesti niitä, jotka ovat lähteneet liikkeelle, jättäneet maansa ja perheensä, jotta evankeliumi viivytyksettä ja pelotta saavuttaisi kansat ja kaupungit, joissa monet janoavat siunausta.

Heidän lähetystodistuksensa mietiskeleminen innoittaa meitä olemaan rohkeita ja rukoilemaan sinnikkäästi ”herraa, jolle sato kuuluu, lähettämään väkeä elonkorjuuseen” (Luuk. 10:2). Tiedämme, että kutsumus lähetystyöhön ei ole menneisyyttä eikä romanttinen muiden aikojen muisto. Tänään Jeesus tarvitsee sydämiä, jotka pitävät kutsumusta todellisena rakkaustarinana, joka saa heidät menemään maailman periferioihin ja olemaan myötätunnon julistajia ja välineitä. Hän esittää tuon kutsun kaikille, vaikkakaan ei samalla tavalla. Muistakaamme, että on periferioita myös lähellämme, keskellä kaupunkiamme tai omassa perheessämme. Rakkauden universaalissa avoimuudessa on piirre, joka ei ole maantieteellinen vaan eksistentiaalinen. Aina, mutta erityisesti näinä pandemian aikoina, on tärkeää kasvattaa kykyä avartaa piiriämme, saavuttaa ne, joita spontaanisti emme tuntisi osaksi ”intressimaailmaamme”, vaikka he ovatkin lähellämme (vrt. kiertokirje Fratelli tutti, 97). Lähetystehtävän todeksi eläminen tarkoittaa, että pyrkii ajattelemaan kuin Kristus Jeesus ja uskomaan yhdessä hänen kanssaan, että ympärillämme olevat ihmiset ovat veljiämme ja sisariamme. Herättäköön hänen myötätuntoinen rakkautensa meidänkin sydämemme ja tehköön meistä kaikista lähetysopetuslapsia.

Maria, ensimmäinen lähetysopetuslapsi, kasvattakoon kaikissa kastetuissa halun olla maamme suola ja valo (vrt. Matt. 5:13-14).

Roomassa, Lateraanibasilikassa 

6. tammikuuta 2021, 

Herran ilmestymisen juhlapyhänä.

Franciscus

Tietoja kirjoittajasta

Fides

Katolinen hiippakuntalehti Fides on Helsingin katolisen hiippakunnan viestintäosaston julkaisu. Se ilmestyy osin paperisena ja osin pelkästään nettiversiona. ISSN 0356-5262.

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aihevalikko

Paavin twiitit

Paavin twiitit

Uusimpia videoita

Ladataan...

Arkistot

Tilaa tiedotteemme