Valitse Sivu

Luonnon kirja meidän keskellämme

Luonnon kirja meidän keskellämme

Isä Oskari Juurikkala väitteli syksyllä tohtoriksi Roomassa. Julkaisemme nyt hänen vastauksensa kysymyksiin, jotka liittyvät hänen väitöskirjansa aiheeseen, ”luonnon kirjaan”.

Vuonna 1981 syntynyt isä Oskari Juurikkala vihittiin papiksi kolmisen vuotta sitten. Hän palvelee Opus Dein opiskelijatoiminnassa sekä auttaa etenkin Pyhän Marian seurakunnan nuorisotyössä.

Hän on aiemmin opiskellut oikeus- ja taloustieteitä Suomessa ja Englannissa ja myös väitellyt siltä saralta. Hän on oikeustaloustieteen dosentti Helsingin yliopistossa. Isä Oskari kastettiin katolisessa kirkossa vuonna 2002. Hän liittyi Opus Deihin maallikkojäsenenä vuonna 2004.

Väittelit tänä syksyksi tohtoriksi Rooman Paavillisessa Santa Croce -yliopistossa. Mikä oli aiheesi?

Väitöskirjani käsittelee ajatusta luomakunnasta Jumalan ensimmäisenä kirjana kirkkoisillä ja keskiaikaisessa teologiassa. ”Luonnon kirja” on varsin suosittu metafora, jota on käytetty halki vuosisatojen, ja myös tänä päivänä sitä on käytetty aika paljon eri kristillisissä tunnustuksissa ja etenkin katolisessa teologiassa. Paaveista kaikki kolme viimeistä (pyhä Johannes Paavali II, Benedictus XVI ja Franciscus) ovat käyttäneet sitä – varsinkin Benedictus, jolle ajatus oli selvästi läheinen. Samoin sitä ovat viljelleet 1900-luvun suuret teologit kuten Henri de Lubac ja Jean Daniélou.

Tutkimuksessani pureuduin metaforan varhaisempaan historiaan, joka on jäänyt tutkimuksessa lähes täysin huomiotta. Samalla pyrin historiallisen tutkimuksen kautta valottamaan teologisempaa kysymystä koskien koko ajatuksen alkuperää ja juuria. Miten jonkun mieleen tuli kutsua luontoa kirjaksi, kun eihän se sitä kirjaimellisesti ole? Millaisessa kontekstissa ja millä tavoin tätä metaforaa käytettiin ensimmäisinä vuosisatoina?

Tutkimus paljasti huikeita näköaloja patristiseen eli kirkkoisien ajatteluun. Tuli ilmi, että ajatus luonnosta Jumalan kirjana on peräisin kirkkoisiltä. Luonnon kirjan metafora ei ole vain satunnainen ”heitto”, vaan sen taustalta paljastuu luomisteologian, ilmoitusteologian ja kristologian kudelma. Metafora kiteyttää kielikuvalla ajatuksen siitä, että Jumala on luonut kaiken puheella (1. Moos. 1), ja nimenomaan Sanallaan, joka on Isän ikuinen Poika, ja tuon Sanan kautta kaikki on tehty (Joh. 1 prologi). Kaikki luotu todellisuus on suhteessa Sanaan, joka itsessään on Jumalan ilmoituksen alkuperä ja täyteys. Niinpä tuo Sana on myös raamatullisen ilmoituksen alkuperä ja täyteys, joten Raamattu ja luomakunta ovat tiiviissä yhteydessä toisiinsa. Ne on tarkoitettu nähtäväksi keskinäisessä suhteessa, niin että voidaan puhua hermeneuttisesta kehästä, tulkintakehästä. Raamattua ja luontoa tulisi lukea yhdessä niin, että molemmat osoittavat kohti Kristusta, joka paljastaa niiden täyden merkityksen.

Löytyykö väitöskirjasi sisällöstä – tai kirkkoisiltä – jotakin lohdutusta meidän aikamme ympäristöpaniikkiin?

Kirkkoisien näkökulma on osittain erilainen, vaikka heidänkin ajattelustaan voidaan ammentaa ajatuksia ekologiseen suuntaan.

Meidän aikamme on korostuneen ihmiskeskeinen. Uskomme, että ihminen on kaiken kriteeri, keskipiste ja päämäärä. Toisaalta saatamme myös liiaksi korostaa ihmisen pahuutta. Kirkkoisien luontoajattelu on syvästi Jumala- ja Kristus-keskeistä. Koko luomakunta on olemassa Jumalan kunniaksi, ei omakseen. Ihminen on luotu Jumala-yhteyttä varten, ei etsiäkseen vain hetkellistä onnea tästä maailmasta. Tämä elämä on matka kohti todellista kotiamme, ja todellista ihmisyyttä. Kristuksessa on paljastettu, mitä ihminen on todella on – mitä ihminen on kutsuttu olemaan. Meidän on tarkoitus muuttua syvästi ja radikaalisti, tulla Kristuksen kaltaisiksi Pyhän Hengen voimalla, rukouksen ja itsensä kuolettamisen tietä.

Ehkä kirkkoisät voisivat opettaa meitä siinä, mikä on tärkeintä myös ympäristön kannalta. Poliittiset toimenpiteet voivat olla tarpeellisia ja jopa välttämättömiä, mutta keskiössä tulee olla oma suhde Jumalaan. Kyse ei ole pelkästään omien elämäntapojen muutoksesta, koska silloin lankeamme helposti siihen, että yritämme vain olla parempia ihmisiä tätä maailmaa varten. Siitä ei koskaan synny kestävää ja tasapainoista ratkaisua. Meidän tulee muuttua vielä syvemmin, luopua itsestämme vielä radikaalimmin, jotta koko elämämme tähtäisi Jumalan kunniaan, pyhyyteen ja lähimmäisenrakkauteen. Tästä seuraa, että vaikeuksien keskellä meillä on aina iloa ja toivoa, sekä syvää, Pyhän Hengen vuodattamaa rauhaa. Sellainen elämäntapa on myös ympäristön eli luomakunnan kannalta paras mahdollinen, koska haluamme huolehtia siitä Jumalan taideteoksena. Mutta se ei ole koskaan ilotonta, niin kuin meidän aikamme poliittinen ympäristöaate joskus taipuu olemaan.

Ympäristöliikkeeseen sisältyy totuutta, mutta sen viitekehys on puutteellinen. Sen on vaikea löytää tasapainoa ja oikeaa syvyyttä. Siitä puuttuu Jumalan ensisijaisuus ihmisen päämääränä, ja siitä puuttuu Kristuksen pelastava ja pyhittävä läsnäolo, joka saa aikaan syvempää muutosta ja samaan aikaan tuo meihin syvää iloa ja rauhaa.

Kävit hiljattain leikkimielisen disputaation dosentti Pauli Annalan kanssa Studium Catholicumissa. Mitä teemoja siellä nousi esiin? Oliko näkemyseroja?

Tilaisuus oli hieno. Kävimme siinä läpi väitöskirjaani niin kuin perinteisessä suomalaisessa väitöstilaisuudessa. Oli hauskaa jutella Annalan kanssa, sillä tutkimuksen kohteena olevat ajattelijat olivat hänelle tuttuja ja rakkaita.

Isä Oskaria voi seurata myös hänen omilla Youtube- tai podcast-kanavillaan.

Suomalaisille elämä luonnon läheisyydessä on vielä melko tuttua; monet viettävät paljon aikaa mökillä, joskus aika alkeellisissakin oloissa. Miten tämän voi tulkita kristillisesti?

Luonnolla oli hyvin tärkeä asema myös varhaisessa ja keskiaikaisessa kristinuskossa. Luontoa kunnioitettiin syvästi. Etenkin erämaaisät pyhästä Antoniuksesta lähtien pitivät luontoa Jumalan kohtaamisen paikkana. Toisaalta luonto vaatii hengellistä puhdistumista pahojen voimien vaikutuksesta, sillä emme ole paratiisissa edes ollessamme luonnon keskellä.

Luomiskertomusta käsittelevissä saarnoissaan kirkkoisät ammensivat luonnosta opetuksia ja vertauksia myös moraalia ja hengellistä elämää varten. Siinä he seurasivat Jeesuksen omaa esimerkkiä, joka opetuksissaan jatkuvasti kommentoi luonnon kirjaa. Jeesus puhui puista, siemenistä, kedon kukista ja taivaan linnuista – antaen näille ihmisten havainnoille syvällisiä ja tarkkanäköisiä hengellisiä merkityksiä.

Luonnossa on helpompi tajuta Jumalan jatkuva läsnäolo, koska ympärillä on Jumalan kätten töitä. Kaupungissa ympärillämme on ennen kaikkea ihmiskätten töitä. Nekin voivat olla kauniita ja arvokkaita, mutta ne eivät samalla tavoin muistuta meitä hänestä, joka meidät on luonut ja joka meitä jatkuvasti ylläpitää.

Toisaalta patristinen ajattelu ei ole luonnon palvontaa tai uskoa siihen, että luonto pelastaa meidät. Se on ensimmäinen, primitiivinen, jumalallisen viestinnän kanava. Sillä on yhä tärkeä rooli, mutta se osoittaa pois itsestään. Se osoittaa kohti Kristusta, joka on kaiken luomistyön päämäärä ja täyttymys. Meillä on kosketus luonnon syvimpään merkitykseen etenkin pyhässä messussa, eukaristiassa.

Eukaristia oikeastaan kiteyttää luonnon todellisen tarkoituksen ja mysteerin. Messussa esiinkannetaan lahjoja, leipää ja viiniä, jotka ovat samaan aikaan luonnon ja ihmisen työn hedelmää. Jumala ottaa vastaan nämä lahjat, jotka itsessään symbolisoivat koko luomakuntaa ja kaikkea ihmisen työtä. Papin kautta – joka toimii in Persona Christi, Kristuksen Persoonassa – Jumala muuttaa nuo lahjat omaksi itsekseen, siis nimenomaan Pojakseen, Kristukseksi, hänen ruumiikseen ja verekseen. Mutta hänen ruumiinsa tarkoittaa myös kirkkoa, joten pyhässä eukaristiassa olemme jollain tavalla läsnä myös me itse, ennakoiden omaa pyhitystämme.

Kardinaali Ratzinger kirjoitti tästä Liturgian henki -kirjassaan. Leivän ja viinin muuttuminen, transsubstantiaatio, viittaa toisaalta menneisyyteen, eli viimeiseen ateriaan ja Jeesuksen ristinkuolemaan ja ylösnousemukseen. Messu tekee pääsiäisen tapahtumat läsnäoleviksi. Mutta samaan aikaan transsubstantiaatio viittaa tulevaisuuteen, kaiken luodun todellisuuden eskatologiseen päämäärään. Eukaristia ikään kuin ennakoi sitä hetkeä ja todellisuutta, kun Kristus on kaikki kaikessa.

Kaikki on tehty uudeksi, kaikki on muuttunut, kaikki on yhtä Kristuksen kanssa. Tämä on elämämme tarkoitus, mutta se on myös koko luomakunnan tarkoitus ja päämäärä, kuten Paavali selittää Roomalaiskirjeen 8. luvussa: ”Koko luomakunta odottaa hartaasti Jumalan lasten ilmestymistä. Kaiken luodun on täytynyt taipua katoavaisuuden alaisuuteen, ei omasta tahdostaan, vaan hänen, joka sen on alistanut. Luomakunnalla on kuitenkin toivo, että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen” (Room. 8:19-21).

Miten näet, että ”luonnon kirjan” lukemista voisi hyödyntää meidän aikanamme, täällä ja nyt? Miten sitä voidaan soveltaa käytännössä, seurakuntien työssä?

Sitä kannattaa miettiä enemmän, varsinkin meillä Suomessa. Eikä pelkästään seurakuntien työssä, vaan myös vaikkapa koulujen uskonnonopetuksessa. Kyseessä on ekumeeninen näkökulma, jolla on vahvat juuret katolisen teologian laajassa historiassa.

Yksi mahdollisuus olisi luontoretrettien kehittäminen. Sellaisille voisi olla kysyntää. Isoin kysymys on, kuka niitä ehtisi vetää! Se on kuitenkin tärkeää, että sisältö ei jää pinnalliseksi luonnon ihasteluksi. Hengellisyyden tulee johdattaa meitä Kristuksen tuntemiseen ja henkilökohtaiseen kääntymykseen, pyhitykseen.

Tätä kannattaa kyllä miettiä. On aikamme isoimpia haasteita, että laajat kansanjoukot ovat vieraantuneet Jumalasta ja muistavat häntä vain harvoin. Luonto on hyvä paikka rukouksen opettelemiseen. Lisäksi luonnon kirjan mietiskely voisi antaa uutta näkökulmaa moraaliopetuksen havainnollistamista varten. Kirkkoisien ajattelussa luonnon kirja ja luonnollinen moraalilaki ovat yhteydessä toisiinsa. Tätä yhteyttä pitäisi avata ja selittää.

Mitä me tavalliset katolilaiset voimme tehdä? Mitä itse olet ajatellut tehdä seuraavaksi?

Seuraava tavoitteeni on väitöskirjan muokkaaminen julkaistavaksi jonkin hyvän akateemisen kustannustalon toimesta. Sitä pitää vähän karsia ja stilisoida. Minulla on myös väitöskirjani ohjaajan kanssa yhteinen kirjaprojekti, joka käsittelee luonnon kirjan ideaa tähän päivään saakka ja pureutuu tarkemmin idean systemaattisiin seurauksiin teologian kannalta.

Haluaisin lisäksi tehdä valokuvaajaveljeni kanssa teoksen laajemmalle yleisölle. Siinä voisi olla vähemmän tekstiä ja mukana paljon kuvia. Voisimme tehdä myös videoita aiheesta.

”Luonnon kirjan” pohtiminen ei tietenkään ole jokaisen katolilaisen velvollisuus. Mutta jos tykkää luonnosta, tässä voisi olla hyvä ja hauska tapa jakaa omaa uskoa ystävien ja tuttavien kanssa. Tosin ehkä sitä varten tarvitaan vähän tukimateriaalia ensin…

Kiitos vastauksista, isä Oskari!

Marko Tervaportti

Tietoja kirjoittajasta

Marko Tervaportti

Marko Tervaportti on Katolisen hiippakuntalehti Fideksen päätoimittaja ja Helsingin hiippakunnan viestintäjohtaja. Hän on koulutukseltaan filosofian maisteri (teoreettinen filosofia, Helsingin yliopisto). Hän on opiskellut myös Paavillisessa Angelicum-yliopistossa Roomassa.

Uusin lehti ja arkisto

Uusimpia videoita

Ladataan...

Aihevalikko

Paavin twiitit

Paavin twiitit

Arkistot

Tilaa tiedotteemme