Kirkon synodaalisuus Suomen katolilaisten silmin

Helsingin hiippakunnassa ja sen seurakunnissa käytyjen synodikeskustelujen yhteenveto.

Helsingin hiippakunnassa käynnistettiin hiippakunnallinen synodiprosessi vuoden 2021 toisella puoliskolla, kun hiippakunnan synodiyhdyshenkilöiksi nimitettiin 1.9.2021 hiippakunnan asiainhoitaja isä Marco Pasinato ja viestintäjohtaja Marko Tervaportti. Asiainhoitaja vieraili syksyllä 2021 kaikissa seurakunnissa kannustamassa seurakuntalaisia muodostamaan omia keskusteluryhmiä ja pyytämässä heiltä raportteja keskusteluistaan synodin teemoista.

Ensimmäisiä osaraportteja valmistui jo ennen vuoden 2021 loppua, ja talven ja kevään kuluessa saatiin tusinan verran laajempia raportteja, joiden laatijat edustivat vähän yli puolta Suomen kahdeksasta seurakunnasta ja myös Jerusalemin pyhän haudan ritarikuntaa. Alkuvaiheessa tietenkin koronarajoitukset vaikeuttivat ryhmien kokoontumista fyysisesti samaan paikkaan.

Toinen reitti ajatusten ja näkemysten esittämiseen avattiin loppukeväällä 2022, jolloin hiippakunnan nettisivuille avattiin kyselykaavake. Kaavakkeessa kysyttiin pari taustakysymystä ja esitettiin sitten synodidokumenteissa annetut kymmenen kysymystä. Kaavakkeen täytti 20 eri ihmistä kuudesta eri seurakunnasta (puolet katedraaliseurakunnasta), tasaisesti eri ikäryhmistä (eniten 40-59-vuotiaita) ja neljästä eri kieliryhmästä (suomenkielisiä 80%).

Seuraava yhteenveto on kooste tyypillisimmistä näkemyksistä, huomioista, kritiikin tai kiitoksen aiheista ja kehittämisideoista, joita Helsingin hiippakunnan piiristä saaduissa vastauksissa on esitetty. 

Huom. Tätä lehteä varten jätettiin pois yksittäisten keskusteluteemojen yhteenveto-osuus. Niihin voi kuitenkin tutustua hiippakunnan kotisivuilla osoitteessa katolinen.fi/synodi-21-23. Siellä on luettavissa englanniksi myös yhteenveto Pohjoismaiden hiippakuntien vastauksista. 

Yleistä

Katolinen kirkko Suomessa on pieni vähemmistökirkko. Monissa vastauksissa tämä asetelma näkyi selvästi. Niinpä seurakunnassa koettiin yhteisöllisyyden kannalta tärkeäksi katolilaisuus sinänsä. Monille se on lapsuuden perintöä, toisille aikuisena tapahtuneen harkinnan tulosta. Vastauksissa ei mitenkään tullut esiin ajatus, että nämä kaksi ryhmää olisivat jotenkin eriarvoisia, niin kuin joskus tunnutaan ajattelevan. 

Toisaalta Suomen katolilaisten monikielisyys ja -kulttuurisuus sekä erilaiset hengelliset suuntaukset rajoittavat mahdollisuuksia käydä sujuvaa keskustelua ja se puolestaan lisää riskiä jakautua omiin ryhmiin, joissa painotetaan eri asioita ja joskus myös suhtaudutaan toisiin ryhmiin varauksellisesti, jopa kielteisesti.

Ilahduttavasti tärkeässä asemassa on pyhän messun viettäminen ja siihen osallistuminen. Usein toistettiin toivetta siitä, että messu voisi olla jotenkin yhteisöllisempi, niin että kaikki – niin papisto kuin maallikotkin – voisivat osallistua omiin osuuksiinsa ja tehtäviinsä entistä tietoisempina.

Lähes kaikissa vastauksissa toivottiin, että seurakunnissa pidettäisiin säännöllisesti jonkinlaisia seurakuntakokouksia, tapaamisia, joissa maallikot ja papisto voisivat vapaamuotoisesti keskustella ajankohtaisista asioista, joita eivät ole pelkät teologiset ja moraaliset kysymykset vaan seurakunnan hoitamiseen ja kehittämiseen liittyvät – maalliset – asiat. 

Lähes kaikissa vastauksissa kiinnitettiin huomiota myös siihen, että kirkkoherrojen vastuulle jää tai jätetään liian paljon sellaisia asioita, joita maallikot aivan hyvin voisivat hoitaa omatoimisestikin. Tämä rasittaa kirkkoherroja turhan paljon, vie heiltä paljon aikaa ja aiheuttaa välillä myös turhautumista seurakuntalaisissa. Selvästi tarvitaan lisää keskustelua, yhteisöllisyyttä ja myös vapaaehtoisten panosta ja pitkäjänteistä vastuunkantoa. Samoin tiedonkulun tehostamista ja päätöksenteon avoimuutta toivottiin useissa vastauksissa. Useissa vastauksissa mainittiin, että kirkon päätöksenteko ja edustaminen tuntuvat olevan vain pienen sisäpiirin käsissä.

Seuraavassa on poimittu useimmin esiintyneitä huomioita synodikyselyn eri teemoista.

Yhteenkuuluvuus

Helsingin hiippakunta on haastava nimenomaan sen takia, että sen seurakunnat sijaitsevat etäällä toisistaan ja koostuvat hyvin monista erilaisista pienistä ryhmistä. Yksi tärkeimmistä tehtävistä lieneekin löytää keinoja seurakuntien jäsenten yhteenkuuluvuuden tunteen vahvistamiseen, koska se on edellytys monille muille toimille, joilla kirkon synodaalisuutta voidaan vahvistaa. 

Yhteenkuuluvuuden vahvistamiseksi tarvitaan yhteisiä tilaisuuksia ja tilaa avoimelle keskustelulle, jossa erilaisia tarpeita ja toiveita voidaan esittää – puolin ja toisin – ja myös ongelmia voidaan nostaa esille. Samoin jollakin tavalla on opittava näkemään, että me kaikki kuulumme samaan paikalliskirkkoon, Helsingin hiippakuntaan, joka toimii tässä maassa ja jolla on yhteisiä tavoitteita ja toimintamalleja (toivottavasti jo pian) yhden piispan johdolla. Me emme kuulu vain omaan ryhmäämme, vaan olemme myös osa seurakuntaamme, hiippakuntaamme ja koko yleismaailmallista katolista kirkkoa. Oman seurakuntamme ja hiippakuntamme hyvinvointi on meidän kaikkien vastuulla.

Vaikka ymmärretään eri kieli- ja kulttuuriryhmien oman yhteisöllisyyden tarve, korostettiin vastauksissa silti selvästi sitä, että on opittava rakentamaan tätä Suomessa toimivaa paikalliskirkkoa nimenomaan suomalaisena kirkkona, jonka (liturgiset) pääkielet ovat suomi, ruotsi ja latina. Mainitsemisen arvoinen on huomio siitä, että vieraalla kielellä on vaikea keskustella uskonnollisista asioista.

Kuunteleminen, oppiminen ja tiedonkulku

On löydettävä lisää tapoja ja tilaisuuksia, joissa aidosti kerrotaan ja keskustellaan, kuunnellaan ja otetaan vastaan opetusta, kyseenalaistetaan mutta myös vahvistetaan omaa katolista identiteettiä. Meidän on opittava alati lisää omasta katolisesta uskostamme ja saatava vahvistusta elää tämän uskon mukaisesti. 

Toisaalta silloinkin, kun emme siihen pysty tai emme siitä välitä, kirkon on pysyttävä lähellämme. On mietittävä, miten puhutaan, miten välitetään Jumalan rakkautta silloinkin, kun esimerkiksi sakramenttien vastaanottaminen on mahdotonta. Ei saa päästää irti niistäkään katolilaisista, jotka eivät käy kirkossa.

Tiedonjano on suurta. Erilaisia kursseja ja koulutuksia halutaan lisää. Erilaisia tapoja välittää tietoa ja antaa opetusta tarvitaan lisää. Tarvitaan lisää tarjontaa ja parempaa tiedonkulkua. Tässä mielessä koetaan, että seurakuntien ja hiippakunnan nettisivut ja Fides-lehti ovat hyvänä apuna, mutta niitä pitäisi päivittää merkittävästi useammin ja kattavammin. Tiedonkulun kehittäminen on tärkeää ei vain tapahtumien ilmoittamisen vaan myös päätösten selittämisen ja mielipiteiden kuulemisen kannalta. Lisäksi varsinkin tiedottamisessa on otettava huomioon myös ne katolilaiset, jotka eivät (vielä) ymmärrä riittävästi suomea. Unohtaa ei saa myöskään suomenruotsalaisia katolilaisia.

Paljon toivottiin kirkolle lisää näkyvyyttä mediassa ja sosiaalisessa mediassa. Kaikenlaisia tietoiskuja katolisuudesta toivotaan mukaan myös seurakuntien toimintaan.

Opettaminen, perheet ja ryhmät

Yhtenä suurena kehittämiskohteena pidettiin sakramenttiopetuksen kehittämistä niin, että se olisi yhdenmukaista koko hiippakunnassa. Samoin painotettiin koulussa katolista opetusta antavien yhteisen kouluttamisen tarvetta ja toivottiin sitä paljon lisää. Samassa yhteydessä nostettiin esiin myös opetukseen tulevien lasten vanhempien kohtaamisen tarjoamat mahdollisuudet vahvistaa ja päivittää heidän uskoaan ja tarjota mahdollisuuksia vertaistukeen.

Yhtenä kehittämiskohtana mainittiin, että on ilmeisesti kovin vähän yhteisiä toimia tai toimintastrategioita yksittäisiä ryhmiä varten: miten tuetaan lapsia tai nuoria, perheitä, vanhuksia, sairaita, syrjäytyneitä, köyhiä, kirkon elämästä etääntyneitä jne.? Jos hiippakunnalla tai seurakunnilla on jonkinlainen yhtenäinen toimintasuunnitelma tai näkemys, niin ainakaan sitä ei tunneta.

Kaikki mukaan!

Monissa vastauksissa toivottiin, että entistä suurempi joukko katolilaisia osallistuisi hiippakunnan ja seurakuntien elämään ja myös lähetystehtävään. Tässä “työssä” nimenomaan eri ryhmät, kansallisuudet ja myös eri sääntökuntien ja yhteisöjen edustajat voisivat hyvin löytää yhteisen sävelen ja vahvistaa siten seurakuntien yhteenkuuluvuutta, vähentää jännitteitä ja kaataa muureja. Seurakuntien ja hiippakunnan yhteiset tapahtumat, hiippakuntajuhla, pyhiinvaellukset ja retretit mainittiin yhteenkuuluvuuden vahvistamisen kannalta tärkeiksi.

Seurakunnissa tarvitaan ja halutaan toimintaan mukaan kaikenikäisiä ihmisiä, miehiä ja naisia, suomalaisia ja ulkomaalaisia. Koko kirkkoa hyödyttäisi se, että halukkaat ja asiantuntevat maallikot ottaisivat enemmän vastuuta seurakuntien maallisten asioiden hoitamisesta ja papistolle jäisi enemmän aikaa keskittyä hengellisiin tehtäviin. Tiedon siitä, mihin apua tarvitaan ja mistä apua voi saada, on kuljettava nykyistä paremmin.

Lopuksi

Lopuksi on sanottava, että saadut synodiraportit ja -vastaukset olivat monilta osin jopa yksimielisempiä kuin ennakolta saattoi ajatella. Ne nostavat selvästi esiin joitakin kehityskohteita ja tarjoavat monia toteuttamiskelpoisia ideoita. Ennen kaikkea niiden henki on positiivinen ja tulevaisuuteen katsova: se on mahdollista – meidän on mahdollista olla entistä synodaalisempi kirkko, todellinen yhdessä kulkeva yhteisö.

Marko Tervaportti

Rukous synodia varten
Me seisomme edessäsi, Pyhä Henki
(Adsumus, Sancte Spiritus)

Me seisomme edessäsi, Pyhä Henki,
ja kokoonnumme sinun nimessäsi.

Sinä yksin johdat meitä,
tule asumaan sydämiimme.

Opeta meille oikea tie
ja kuinka meidän on sitä kuljettava.

Me olemme heikkoja ja syntisiä,
älä anna meidän eksyä.

Älä anna tietämättömyyden johtaa 
meitä väärille poluille,
älä anna puolueellisuuden vaikuttaa tekoihimme.

Anna meidän löytää sinusta ykseytemme,
niin että kulkisimme yhdessä kohti 
iankaikkista elämää
emmekä joutuisi harhaan totuuden tieltä
ja siitä, mikä on oikein.

Tätä me pyydämme sinulta,
joka toimit kaikkialla ja kaikkina aikoina,
Isän ja Pojan yhteydessä,
iankaikkisesta iankaikkiseen.
Aamen.

[Piispainsynodin rukous 2021-2023]