Valitse Sivu

 Kahdelta suunnalta yhteen hiileen

 Kahdelta suunnalta yhteen hiileen

Dogmatiikan emeritusprofessori Miikka Ruokanen kirjoittaa Kotimaa24-blogipalstalla luterilaisen kirkon suhteesta evankelioimiseen. Hän toteaa, että Euroopan kirkot, myös katolinen kirkko, ovat 1970-luvulta lähtien joutuneet uuteen muuttuneeseen tilanteeseen. Niiden on yhä enemmän evankelioitava paitsi uskosta osattomia myös omia vieraantuneita jäseniään.

Kirjoitukseensa liittämässään historiallisessa katsauksessa Ruokanen oikoo keskiajan katoliseen kirkkoon liitettyjä virhekäsityksiä. Ex opere operato– periaate ei suinkaan merkinnyt sitä, että kaste olisi ymmärretty jonkinlaisena pelastusautomaattina, vaan ”keskiajan ihanteena oli elävä usko ja elämä aitona kristittynä”. Kasteen armo on suunnaton, mutta väärällä elämällä sen voi myös menettää. Siksi kristityn pitää käydä ahkerasti messussa, ripittäytyä ja pyrkiä elämään Jumalan tahdon mukaista elämää.

On mielenkiintoista, että rippi nousee Ruokasen kirjoituksessa niin näkyvälle sijalle. Kirjoituksensa loppupäätelmissä, uudistusehdotuksissaan luterilaiselle kirkolle hän suosittelee yksityisen ripin elvyttämistä ”ripin ottamista pakasteesta uskossaan riutuvien ravinnoksi ja vahvistukseksi”. Ripillä on vahvat juurensa luterilaisissa tunnustuskirjoissa, jotka tässä suhteessa liittyvät kiinteästi keskiaikaiseen hurskausihanteeseen.

Myöhemmin ripin merkitys luterilaisuudessa oheni, ja erityisesti yksityinen rippi kävi perin harvinaiseksi. Professori Pentti Lempiäinen sanoo eräässä kirjoituksessaan, että Ruotsi-Suomessa ripin mainetta tahrasi se, että sitä eräissä tapauksissa ryhdyttiin käyttämään maallisen rangaistuksen vaihtoehtona. Tuomittu saattoi sovittaa rikoksensa kirkossa suoritetulla ”julkiripillä”. Rippi sai huonon maineen. Ei ole sattuma, että puhekielessä ripittäminen vieläkin merkitsee syyttämistä ja haukkumista.

Syitä ripin häviämiseen oli muitakin. Suomalaisessa pietismissä – lestadiolaista herätysliikettä lukuun ottamatta – vierastettiin ajatusta, että syntiselle julistettaisiin synnintunnustuksen jälkeen ehdoton absoluutio. Tyydyttiin ”armonvakuutuksen”, jottei vahvistettaisi ”väärää varmuutta”. Tämä tuntuu vähintään hätävarjelun liioittelemiselta. Kun syntinen käy kamppailua Jumalansa edessä, varmuus on tuskin hänen ensimmäinen ongelmansa.

Ruokanen rohkaisee kirkkoaan siihen, että rippi palautettaisiin sille kuuluvaan arvoon ja asemaan. Katolisen kirkon puolella parannuksen sakramentin tärkeydestä muistuttaa puolestaan, osittain samoin äänenpainoin, Mariendorkin abbedissa Christiana Reemets hiljattain julkaisemassaan kirjoituksessa (kath.net). Reemets on huolissaan siitä, että ajatus henkilökohtaisesta syyllisyydestä on kulttuurissamme katoamassa. Myös parannuksen sakramenttiin osallistutaan yhä harvemmin, mikä on huolestuttavaa. Jotain olisi asialle tehtävä, muuten uhkaa hengellinen näivettyminen.

Kahdelta suunnalta puhalletaan siis samaan hiileen. Se tuntuu rohkaisevalta. Tällaiset kirjoitukset eivät jää vaille vaikutusta.

Heikki Hakamies

Tietoja kirjoittajasta

Aihevalikko

LUE FIDES (pdf)

Uusin lehti || Arkisto (2001–)

KATOLINEN VARTTI (audio)

Kaikki lähetykset 2020-

Paavin twiitit

Paavin twiitit

Uusimpia videoita

Ladataan...

Arkistot

Tilaa tiedotteemme