Valitse Sivu

Ratzingerin haastava ja innostava johdatus kristinuskoon  

Ratzingerin haastava ja innostava johdatus kristinuskoon  

Viime vuoden teologisia merkkitapauksia oli se, kun Katolinen tiedotuskeskus julkaisi Joseph Ratzingerin (paavi Benedictus XVI) klassikkoteoksen Johdatus kristinuskoon (KATT, 2018). Ajoitus oli osuva, sillä se julkaistiin juuri 50 vuotta alkuperäisteoksen ilmestymisen jälkeen.

Johdatus kristinuskoon on johdatus suunnilleen samassa mielessä kuin pyhän Tuomas Akvinolaisen Summa theologiae oli tekijänsä mukaan tarkoitettu oppaaksi teologian perusopintoja varten. Teoksen luonnetta selittää sen syntytausta: Tübingenin nuori professori Ratzinger sai tehtäväkseen pitää avoimen luentosarjan teologiasta kaikkien tiedekuntien opiskelijoille.

Ratzinger tarttui härkää sarvista ja näytti, että näille luennoille ei tultu aikaa tuhlaamaan tai somea selaamaan. Nuori professori sukelsi välittömästi syviin ja vaikeisiin kysymyksiin sellaisella tarmolla, että heikkohermoista hirvittää. Johdatuksessa tuleekin hienosti esille Ratzingerin/Benedictuksen myöhempi tavaramerkki: hän ottaa vaikeudet mahdollisimman vakavasti, ja sitten tarjoaa ulospääsyn niistä, tai ainakin osoittaa mihin suuntaan kulkemalla se voi onnistua.

Näkymättömän haaste aikamme todellisuuskäsitykselle

Teoksen alaotsikko on Luentoja Apostolisesta uskontunnustuksesta. Kirja on jaettu neljään jaksoon. Johdanto-osa käsittelee uskon merkitystä ja olemusta sekä uskon tunnustamisen haasteita nykymaailmassa. Kolme pääosaa puolestaan seuraavat uskontunnustuksen rakennetta: aihepiirit ovat Jumala, Jeesus Kristus sekä Henki ja kirkko.

Olisi mahdotonta tehdä synteesiä kirjan mitä monipuolisimmasta sisällöstä, joten mainitsen vain muutamia teemoja, jotka kiinnittivät oman huomioni. Uskoa koskevassa jaksossa Ratzinger asettaa kysymyksen taitavasti historialliseen kontekstiin, joka valaisee aikamme haasteita kiehtovalla tavalla. Hän analysoi modernin todellisuuskäsityksen – etenkin historiallista faktaa koskevan historismin ja myöhemmin teknisen ajattelun – suhdetta näkymättömän Jumalan mahdollisuuteen.

Ratkaisun polku liittyy sen ymmärtämiseen, että näkymätön on näkymätöntä tärkeämpi, ja näin uskossa on kyse perusasenteesta, joka ilmaisee kapinaa modernin todellisuuskäsityksen positivismia ja fenomenalismia vastaan. Tämä kapina on välttämätöntä jo ihmisen itsensä säilymisen ja suojelemisen kannalta. Tässä yhteydessä kirja alkaa tuoda esiin tiettyjä Ratzingerin teologian kestoteemoja, kuten uskon persoonallinen ulottuvuus, lahjan ja vastaanottamisen periaate sekä rakkauden rooli totuuden hahmottamisessa ja todellisuuden rakentumisessa.

Kirkollinen usko ja yhteen liittäminen

Persoonallisuuden ohella Ratzinger korostaa uskon kirkollista ulottuvuutta. Hän selittää, miten historiallisesti uskontunnustuksella oli kaksi eri muotoa. Toisaalta varhaisempi dialogimuoto, jossa kolme kertaa kysyttiin Jumalasta, Jeesuksesta ja Pyhästä Hengestä: ”Uskotko…?” – ”Minä uskon!” Uskontunnustuksen dialogimuoto on yhteydessä kasteen sakramenttiin, joka määrittää sen teologisen merkityksen: kolminkertainen upotus ja vedestä nouseminen symbolisoi kuolemaa ja ylösnousemusta, jossa kolme kertaa luovutaan paholaisesta, hänen palveluksestaan ja töistään, ja kolme kertaa noustaan ylös uskossa kolmiyhteiseen Jumalaan. Tässä mielessä usko ei ole teoriaa, vaan olemisen liikettä.

Toisaalta on uskontunnustuksen kollektiivimuoto, kirkolliskokousten määrittämä ”me uskomme”, joka on askel kohti dogmaa. Siinä ei ole kyse kääntymyksestä, vaan yhteisen uskon määrittämisestä. Tämäkin on tärkeää, sillä usko on yhteen liittämistä, toisaalta muiden kanssa (uskovien yhteisö eli kirkko), toisaalta Jumalan kanssa. Dogma eli yhteinen usko luo yhteisön, jota ilman oma, yksityinen tunnustus olisi rikkinäinen ja vajaa. Yksilön usko tarvitsee vastaparia, joka vahvistaa sitä ja antaa sen syvimmän merkityksen.

Ratzinger kuitenkin tähdentää, että usko aina syntyy kuulemisesta (Room. 10:17), Sanan vastaanottamisesta eikä yksinään ajattelemisesta. Tässä avautuu tärkeä teema, joka myöhemmin oli keskeinen periaate Ratzingerille Uskonopin kongregaation johtajana: kirkon usko ei ole akateemisen teologian käsissä (Luojan kiitos!), vaan teologian tehtävä on palvella, ei komentaa. Kirkon opetusvirka on olemassa ennen kaikkea yksinkertaisia uskovia varten, ja jokaisen teologin on ensin osattava tulla lapseksi ja luottavaksi Jumalan edessä, jotta hän voisi aidosti ymmärtää.

Mitä väliä on Pyhällä Kolminaisuudella?

Jumalaa käsittelevässä toisessa jaksossa huomioni kiinnittyi erityisesti kysymykseen ”kolmiyhteisestä” Jumalasta sekä uskon Jumalan ja ”filosofien Jumalan” erosta. Ratzinger osoittaa historiallisessa tarkastelussa, että kristinusko näki alusta lähtien syvän yhteyden uskon ja filosofian välillä, koska Kristus sanoi olevansa Totuus. Mutta Jeesuksessa kasvonsa näyttänyt Jumala muutti ratkaisevasti myös filosofisen ajattelutavan. Korkein olemisen muoto ei ole ajatus, vaan rakkaus.

Tällä tavoin Ratzinger tuo esille, miten äärimmäisen tärkeä on kirkon usko Pyhään Kolminaisuuteen. Hän selittää, että ihminen ei olisi koskaan voinut itse keksiä tätä oppia; se on seurasta siitä, miten Jumala on itse näyttänyt Jeesuksessa, hänen sanoissaan ja teoissaan. Mutta kolminaisuusopilla on positiivinen merkitys, jonka laajuutta emme usein ole tajunneet. Ratzinger kiteyttää sen seuraaviin periaatteisiin: (1) monen ykseys on todellisempaa kuin atomin jakamaton ykseys; (2) persoonaa ei voi olla ilman suhdetta; (3) suhteella eli relaatiolla on olemisen rakentumisessa suurempi merkitys kuin antiikin filosofiassa.

Näistä periaatteista ja Raamatun teksteistä käsin Ratzinger osoittaa, että koko kristittynä oleminen määrittyy Kolminaisuudesta käsin. Se ei ole yksin uskomista, vaan samastusta Poikaan, joka ”ei voi tehdä mitään omin neuvoin” (Joh. 5:19) vaan aina Isän kanssa. Toisaalta samoin kuin Poika ja Isä ovat yhtä (Joh. 10:30), samoin ihmiset on kutsuttu olemaan yhtä (Joh. 17:11). Pojalla ja kristityllä ei tule olla mitään omaa, riippumatonta, ehdotonta yksityisaluetta. Kaikki on olemista jostakin ja jotakin varten.

Jeesus-puheen kliseistä Pojan mysteeriin

Jeesusta koskeva kirjan kolmas jakso on ehkä sen syvällisin ja antoisin. Etenkin tässä osassa paljastuu, että Ratzingerin tarkan analyyttisen pinnan alle kätkeytyy intohimoinen rakkaus Jumalaa, Jeesusta ja ennen kaikkea totuutta kohtaan. Hillitty tyyli muuttuu hetkittäin rohkeaksi ja suorapuheiseksi kritiikiksi eräitä aikansa teologisia näkemyksiä kohtaan. Tämä voi kuulostaa liioittelulta, mutta en voinut välttyä ajatukselta, että Ratzingerissa on jotain samaa kuin itse Jeesuksessa: hän suhtautuu laupiaan ymmärtäväisesti ihmisiin, jotka ovat kaukana kristinuskon ytimestä, mutta hän ei pelkää arvostella oman aikansa teologeja, jotka ylimielisessä itseriittoisuudessaan ovat sotkeneet uskon perusasioita tai levittäneet suorastaan naurettavia väittämiä.

Tässä osassa Ratzinger osoittaa tarkkanäköisen ymmärryksensä historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen rajoista ja ongelmista, mikä myöhemmin oli keskeinen teema hänen Jeesus Nasaretilainen –trilogiassaan. Hän ruotii roimasti ”historian Jeesuksen” ja ”uskon Kristuksen” erottamisen keinotekoisuutta, kutsuen sitä ”moderniksi kliseeksi”. Ratzinger kuvailee lyhyesti ajatusrakennelman, jonka mukaan pelkästä ihmis-Jeesuksesta tuli hellenistisen vaikutteen seurauksena ”jumalihminen” (θεῖος ἀνήρ), minkä vuoksi häneen liimattiin päälle ihmeiden tekemistä ja syntymä neitseestä. Nuori professori toteaa tuimasti: ”Tämä kaikki on historiallisesti ajattelevalle absurdi kuva, vaikka siihen uskovia nykyään joukoittain onkin. Omalta osaltani myönnän, että kristinuskoa lukuun ottamattakin, puhtaasti historian kanssa tekemisissä olostani käsin, voin paljon mieluummin ja helpommin uskoa siihen, että Jumala tuli ihmiseksi, kuin siihen, että tuollainen hypoteesirakennelma olisi totta.”

Mutta vauhtiin päästään toden teolla silloin, kun Ratzinger alkaa selittää, mitä Raamatun termit Jumalan Poika ja (Isän) Poika oikeastaan tarkoittavat. Hän osoittaa, että niillä ei ole yhtään mitään tekemistä antiikin ”jumalallisen ihmisen” käsitteen kanssa, jota Uusi testamentti ei milloinkaan käytä. Kyse on eri asioista: ne kumpuavat eri konteksteista ja niiden merkitys on aivan toinen. ”Jumalan Poika” on nimitys, joka kumpuaa Vanhan testamentin kuninkuusteologiasta ja jonka merkitys Uudessa testamentissa on messianologinen eli se on tapa ilmaista, että Jeesus on odotettu Messias, Jumalan voideltu. Jeesuksen messiaanisuuden olemus on tietysti aivan toinen kuin mitä useimmat odottivat, koska hän ei tullut keräämään poliittisia voittoja vaan kuolemaan ristillä ja voittamaan kuoleman ylösnousemuksellaan. Mutta ”Jumalan Poika” -termi ei millään tavoin viittaa Jeesuksen jumalalliseen luontoon eli siihen, että hän on ”samaa olemusta kuin Isä”, niin kuin kirkon usko asian myöhemmin ilmaisi.

Sen sijaan Jeesuksen kuvaus itsestään Poikana tarkoittaa juuri sitä. Näin ollen kyse on kahdesta termistä, jotka kuulostavat melkein samalta mutta jotka vastaavat aivan eri kysymyksiin. Jumalan Poika tarkoittaa Messiasta; Poika taas kuvaa Jeesuksen suhdetta Isään, ja Jeesuksen puhe ja rukous (”Abba!” joka on suomeksi pikemminkin isi kuin isä) paljastavat hänen syvimmän identiteettinsä ja olemuksensa Isän ikuisena Poikana.

Tätä seuraa Ratzinger pohdinta kristologisen dogmin kehityksestä ja merkityksestä. Tässä jaksossa on viimeistään pidettävä hatusta kiinni, sillä nuori professori vie kuulijansa sellaisen teologisen spekulaation lentomatkalle, että harvoin sellaista näkee. Tässä heijastuu Ratzinger intohimoinen suhde dogmatiikkaa kohtaan: se ei ole kuivaa analyysiä itsensä tähden, vaan siitä riippuu kaikki, meidän käsityksemme ihmisestä ja ihmisen olemisesta ja tarkoituksesta sekä tiestä kohti todellista ihmisyyttä.

Jeesusta koskeva osa sisältää lukuisia muita kiehtova jaksoja, joissa käsitellään muun muassa Neitseestä syntymistä, ristinuhrin merkitystä sekä kristillisen jumalanpalveluksen ja pappeuden roolia ja suhdetta Jeesuksen, ainoan todellisen papin, uhriin. Erityisen vaikutuksen minuun tekivät tänä pääsiäisaikana pohdinnat uskontunnustuksen jaksoista: astui alas tuonelaan, nousi kuolleista jne. Niissä teologiset totuudet yhdistyvät väkevällä tavalla ihmisen olemassaolon haasteisiin, kokemuksiin pelosta, yksinäisyydestä ja haavoittuvaisuudesta. Ratzinger osoittaa, mitä todella tarkoittaa toisaalta synnin ja kuoleman välinen yhteys ja toisaalta se, että rakkaus on kuolemaa voimallisempi.

Pyhä Henki ja pyhä katolinen kirkko

Minulle oli hienoinen pettymys, että Henkeä ja kirkkoa käsittelevä viimeinen osa oli niin lyhyt. Kirkko-opista eli ekklesiologiasta Ratzinger on myöhemmin kirjoittanut runsaasti ja odotin tässäkin syvällistä analyysiä. Ehkä luentosarjaan varattu aika alkoi loppua kesken. Lukija ei kuitenkaan jää tässäkään vaille suuria oivalluksia. Ratzinger aloittaa viimeisen osan selittämällä taitavasti, miten uskontunnustukset viimeiset lauseet ovat yhteydessä Pyhään Henkeen. Pyhän Hengen ansaitsematon lahja on lähtökohta kaikelle muulle: kirkolle, pyhäin yhteydelle, syntien anteeksi antamiselle, ruumiin ylösnousemiselle ja iankaikkiselle elämälle.

Ratzinger analysoi tarkemmin kahta lausetta, jotka aikamme ihmisen on erityisen vaikea hyväksyä: ”pyhää katolista kirkkoa” ja ”lihan ylösnousemusta”. Miten kirkkoa voi pitää pyhänä? Kysymys on tänä päivänä jopa ajankohtaisempi kuin 50 vuotta sitten. Vastauksessaan nuori professori huomauttaa, että tässä yhteydessä pyhyys tarkoittaa ensisijaisesti Jumalan lahjoja: pyhäin yhteys tarkoitti ensin pyhien asioiden eli Jumalan lahjojen – erityisesti kasteen ja eukaristian sakramentin – yhteyttä, joka rakentaa kirkkoa ja josta käsin myös ihmisten pyhyys tulee mahdolliseksi. Jos halutaan ymmärtää, mitä kirkko todella on, on mentävä niiden luokse, jotka elävät kirkon syvimmästä olemuksesta, sen pyhittävästä voimasta ihmisten syntisyyden keskelläkin.

Tekstistä välittyvät Ratzingerin/Benedictus XVI:n suuret ekklesiologiset teemat, kuten eukaristiakeskeisyys ja kirkon pneumatologinen eli Pyhään Henkeen juurtuva olemus. Hän huomauttaa purevasti, että Pyhän Hengen unohtaminen kirkosta puhuttaessa johtaa käsitykseen, jossa kirkko ymmärretään tämän maailman logiikalla, inhimillisenä organisaationa, joka vain arvojensa ja tavoitteidensa puolesta erottuu hyväntekeväisyysjärjestöistä (eikä usein niistäkään).

Tämä vaara on meidän aikanamme mitä ajankohtaisin, koska tiedostusvälineet pyrkivät jatkuvasti painostamaan kirkkoa tähän visioon. Sitä on vastustettava tietoisesti ja rohkeasti. Ratzinger huomauttaa, että ”kirkkoa ei pidä ajatella organisaatiosta käsin, vaan organisaatio on ymmärrettävä kirkosta [eli Pyhän Hengen lahjasta ja toiminnasta] käsin” (s. 336). Tästä maaperästä kumpuaa myös hänen käsityksensä todellisesta kirkon uudistumisesta: pääpaino ei ole inhimillisellä tehokkuusstrategialla tai asiakaskokemuksen mittauksella, vaan uskolla ja rukouksella, sakramenteilla, liturgialla, eukaristisella hartaudella sekä henkilökohtaisella kääntymyksellä Herran puoleen.

Klassikko ja välttämätön perusteos

Ratzinger uskaltaa haastaa, mutta kirjan keskiössä ei ole kritiikki, vaan rakentava dialogi nykymaailman kanssa. Siihen kai perustuu sen otsikko: Johdatus kristinuskoon. Se pyrkii johdattamaan takaisin kristinuskoon länsimaista nykyihmistä, joka on maallistuneessa järkiuskovaisuudessaan kadottanut ymmärryksen kristinuskon sisäisestä logiikasta sekä sen uskottavuudesta ja puhuttelevuudesta kaikkina aikoina.

Helppo kirja ei se ole, mutta se on erinomainen vastaus esitettyyn haasteeseen. Vuonna 2005 paaviksi valitun Joseph Ratzingerin Johdatus kristinuskoon on nykyteologian ehdoton klassikko. Se osoitti jo julkaisuhetkellään, että sen tekijällä oli poikkeuksellista kykyä laaja-alaiseen synteesiin ja rakentavaan dialogiin eri katsomusten välillä, omasta vakaumuksesta tinkimättä. Teoksesta julkaistiin saksaksi jopa kymmenen painosta vuoden sisällä, ja se sai laajaa vastakaikua tunnustuskuntarajojen yli. Ratzingerin asettamien kysymysten ja hänen hahmottelemiensa ratkaisujen pysyvyydestä kertoo sekin, että teos tuntuu tänä päivänä aivan yhtä ajankohtaiselta kuin alkuperäisellä julkaisuhetkellään.

Suomentaja Katri Tenhunen on tehnyt erinomaista työtä. Kieli on yllättävän sujuvaa, ja lisäksi se on teologisesti tarkkaa. Johdatus kristinuskoon kuuluu ehdottomasti jokaisen itsensä vakavasti ottavan teologin kirjahyllyyn. Se tulee myös lukea kannesta kanteen. Sen haasteista ja vastauksista voivat nauttia kaikki kristityt, jotka ovat opiskelleet katekismuksensa hyvin tai jotka haluavat siihen vihdoin syventyä. Teos ei ole kevyttä iltalukemista, vaan täyttä tavaraa, josta riittää ammennettavaa pitkäksi ajaksi.

isä Oskari Juurikkala

– Johdatus Kristinuskoon Katolisessa kirjakaupassa.

Tietoja kirjoittajasta

Oskari Juurikkala

Isä Oskari Juurikkala on katolinen pappi, joka kuuluu Pyhän Ristin ja Opus Dein prelatuuriin.

Uusin lehti ja arkisto

Uusimpia videoita

Ladataan...

Aihevalikko

Paavin twiitit

Paavin twiitit

Arkistot

Tilaa tiedotteemme