Valitse Sivu

Piispa Hemmingin kanonisaation terminologiasta ja lähteistä

Piispa Hemmingin kanonisaation terminologiasta ja lähteistä

Piispa Hemmingin kanonisaatiotapausta eli causaa seuranneet ovat varmasti panneet merkille sekä koko aihepiiriin liittyvän suomenkielisen terminologian puutteen, että käytetyn sanaston tietynlaisen harhaanjohtavuuden. Jälkimmäinen ongelma johtuu paljolti siitä, että useilla prosessissa käytetyillä teknisillä termeillä on myös toinen, yleiskielinen merkityksensä ja käyttönsä. Suomenkielisen sanaston puutteeseen törmäsin taas jo ensimmäistä kanonisaatiota käsittelevää artikkelia kirjoittaessani (ks. “Uusi väylä[1] autuaaksijulistamiseen”, Fides 3/2018), ja vielä enemmän toista, koko prosessia lyhyesti kuvaavaa, tekstiä laatiessani (ks. “Kanonisaatio ja sen vaiheet”, Fides 7/2018). Alla esitän muutamia piispa Hemmingin causan yhteydessä tekemiäni havaintoja.

Ensimmäinen esiin nouseva seikka liittyy termeihin “sanctus” (pyhä) ja “beatus” (autuas). Näitä käytettiin alkukirkon ajoista lukien synonyymeinä viitatessa pyhien joukkoon lukeutuviin, kirkon kanonisoimiin, edesmenneisiin ihmisiin (vrt. esim. “Beata Maria semper virgo”, “Beati Apostoli”, jne). Nykyinen käyttö ja siihen liittyvä sekaannuksen mahdollisuus johtuu itse kanonisaatioon johtavan roomalaisen prosessin historiallisesta kehityksestä. 

Prosessin historia voidaan ajallisesti jakaa eri jaksoihin riippuen siitä, mitä aspektia halutaan korostaa. Yksinkertaistaen voidaan kuitenkin todeta, että alunperin marttyyrien ja sittemmin myös tunnustajien kultin pohjalta alettiin hiippakuntatasolla kanonisoida pyhyyden mainetta nauttivia vainajia, joilta pyydettiin esirukouksia. Ajan mittaan yhä useammin paikalliset piispat pyysivät paavilta neuvoa ja mahdollisesti vahvistusta yksittäisten henkilöiden kanonisaatiolle, mikä johti siihen, että sellaista alettiin myöhemmin jopa edellyttää. Tämä “roomalaistuminen” oli tapahtunut asteittain 1000-luvulle mennessä.

Toinen merkittävä historiallinen kehityskulku liittyy prosessia koskevaan kirkolliseen lainsäädäntöön. Katolisen kulttuurin kattaessa koko Euroopan esiintyi yhä enemmän pyhien kultteja, joiden maantieteellinen levinneisyys oli kuitenkin paikallisesti rajatumpaa kuin kaikille tunnettujen varhaisempien pyhien. 1500-luvulta lähtien käytännöksi muodostui, että paavi salli tietyn pyhimyksen kultin jollakin alueella ennen kuin määräsi sen koko kirkolle. Tämä käytäntö johti beatifikaation (“autuaaksijulistamisen”) ja kanonisaation (“pyhäksijulistamisen”) käsitteiden syntyyn ja juridiseen eriytymiseen. On huomattavaa, että kyseessä on juridinen, ei sisältöä eli pyhyyttä koskeva ero. Lyhyesti todettakoon, että kirkollisen organisaation ja sen juridisten kompetenssien kehitys johti kanonisaatioprosessin monimutkaistumiseen ja siinä käytettävän terminologian eriytymiseen.

Käsitykseni piispa Hemmingin tapauksesta on alusta pitäen ollut, että Hemming kanonisoitiin vuonna 1514. Kanonisaatioprosessissa ei vielä 1514 ollut erillistä beatifikaatiota, joten vaikka Hemmingistä on joskus käytettykin epiteettiä “autuas” sanan “pyhä” synonyyminä, sen käyttö ei mielestäni ole perusteltua. Katolisessa maailmassa beatifikaation muodostuminen osaksi prosessia huomioitiin siten, että vanhemmalla ajalla kanonisoiduista ei enää käytetty nimeä autuas vaan pyhä. Nykykäytäntö siis eroaa aiemmasta ja ihmiset usein mieltävät sanan vain sen modernissa (teknisessä) merkityksessä. Hemming esiintyy muodossa “Sanctus Hemmingus” myös nykyisessä Martyrologium romanumissa.

Näkemystäni tukevat mm. Johannes Messeniuksen[2] kirjoitukset 1600-luvun alussa. Hän kertoo, että Hemmingin paikallinen kultti sallittiin n. 1499, jolloin reliikit nostettiin haudasta ja juhlallisesti siirrettiin pyhäinjäännösarkkuun. Kanonisaatiota vastaavasti Messeniuksen mukaan vietettiin paavin luvalla 1513 suurin juhlallisuuksin Turussa (“Circa 1499 exhumatio, translatio et honoratio B. Hemingi cum pompa primum celebrantur [et] 1513 venia Romani Pontifices non modica consummatur festivitate”).    

Birgit Klockars [3] esittää, että vuonna 1514 järjestetyt juhlallisuudet Turussa olisivat olleet Hemmingin luiden pyhäinjäännöslippaaseen asettamisen (skrinläggning) kunniaksi. Hän perustaa oletuksensa paavin bullaan vuodelta 1499, joka salli Hemmingin ruumiin haudasta nostamisen ja luiden siirtämisen kunnioitettaviksi soveliaaseen paikkaan (“exhumandi et in locum decenciorem transferendi”). Klockars arveli, että tuolloin julkistettiin paikallisen kultin salliminen lisäten, että tässä merkityksessä “keskiajalla [skrinläggning] vastasi [nykyiseen prosessiin kuuluvaa] beatifikaatiota”.

Arvioidessa miksi Klockarsin tulkinta eroaa Messeniuksen esittämästä historiasta, on otettava huomioon, että Klockarsin teos on historian alan väitöskirja. Lähteinä hänellä oli käytettävissään vain 1950-luvulle saakka säilyneitä yksittäisiä asiakirjoja ja niiden fragmentteja. Historioitsijana hän voi tehdä johtopäätöksiä vain säilyneen aineiston perusteella. Klockars kiinnittää tähän itse huomiota ja kirjoittaa “Det är tydligt att det har funnits urkunder som inte har bevarats.” (“On selvää, että on ollut olemassa asiakirjoja, jotka eivät ole säilyneet.”) Eräästä hävinneestä asiakirjasta hän sanoo “[det finns inte] någon anledning betvivla förekomsten av en originalkund. (“[ei ole] mitään syytä epäillä alkuperäisen asiakirjan olemassaoloa.”) Koska säilyneet lähteet ovat alkuperäisten kopioita, myös kopiointivirheet ovat mahdollisia. Mielenkiintoista on, että esittäessään omia johtopäätöksiään Klockars jättää aina oven auki myös muille tulkinnoille. 

Messenius oli aikanaan Ruotsin valtionarkiston johtaja ja hänellä oli käytössään kaikki silloinen dokumentaatio. On siis selvää, että hänellä oli käytettävissään sellaisia asiakirjoja, jotka eivät ole säilyneet. Ei ole mitään prima facie syytä epäillä Messeniuksen kertomaa. Sen sijaan on epäiltävä väitettä, jonka mukaan paavillinen lupa Hemmingin reliikkien kunnioittamiseen annettiin 1499 mutta sen toimeenpanoa olisi viivytelty 15 vuotta. Eritoten huomioon ottaen sen, että Hemmingin pyhyys oli kiistaton ja hänellä oli elävä kultti.

Edellä esittämieni havaintojen tarkoitus on tuoda esiin näkökulma, jota ei monista syistä johtuen ole riittävästi otettu huomioon. Protestantismi ei ollut kiinnostunut pyhien kultista vaan pyrki hävittämään sen uskonnollis-ideologisin motiivein. Myöhempi historiallinen (ei-katolinen) tutkimus taas on korostanut valtiollisia ja kansallisia asioita. Sen vuoksi kun kuulee väitteen “reformaation vuoksi Hemmingin prosessi jäi kesken”, on kohtuullista kysyä, mihin väite perustuu. Huolimatta säilyneiden lähteiden vähäisyydestä perustellumpi on mielestäni näkemys, että prosessi ei jäänyt kesken vaan se vietiin päätökseen 1514. Tämän hypoteesin perusteleminen vaatii vielä tarkempaa lähteisiin perehtymistä (julkaisen lähdekritiikin erikseen) ja paljon työtä, sillä vaikkei reformaatio olisikaan katkaissut itse prosessia, se ainakin epäsuorasti johti kirjallisen dokumentaation katkeamiseen.  

Otto Nyberg, M.Sc.          

[1] ”Uusi väylä” on itsessään esimerkki, sillä se on oma valintani kuvaamaan alkuperäistä latinalaista käsitettä “nova factispecies itineris”, jonka pääsana on siis “iter”.    

[2] Ks. “Scondia illustrata”.

[3] “Biskop Hemming av Åbo” (1960).

Tietoja kirjoittajasta

Fides

Katolinen hiippakuntalehti Fides on Helsingin katolisen hiippakunnan viestintäosaston julkaisu. Se ilmestyy osin paperisena ja osin pelkästään nettiversiona. ISSN 0356-5262.

Uusin lehti ja arkisto

Uusimpia videoita

Ladataan...

Aihevalikko

Paavin twiitit

Paavin twiitit

Arkistot

Tilaa tiedotteemme