Korona ja kirkko

Pääkirjoitus, Fides 2/2020 (26.2.2021), s. 2.

Koronaepidemia jatkuu eikä loppua vielä näy. Luvatut rokotuksetkaan eivät varmasti ratkaise kaikkea. 

Helmikuun loppupuolella astui voimaan pikaisesti uudistettu tartuntatautilaki, joka antaa viranomaisille aiempaa enemmän mahdollisuuksia asettaa vaatimuksia myös uskontokunnille. Uskonnonvapauslakia se ei kuitenkaan kumoa. Kirkkoja sen avulla ei voi kokonaan sulkea.

Uusi laki ei siis muuta sitä, että messuissa käyminen on edelleen mahdollista, tosin seurakunnissa on nyt ehdottomasti pidettävä huoli siitä, että hygieniasäädöksiä noudatetaan tarkasti ja lakia kunnioitetaan myös siinä, että laissa määriteltyjä lähikontakteja pystytään tosiasiallisesti välttämään. Kahden metrin turvavälien on oltava todellisuutta.

Jokaisessa seurakunnassa ja messunviettopaikassa nämä asiat täytyy ratkaista jollakin tavalla. Olisi varmaankin suotavaa, että me maallikot voisimme ottaa vastuullemme sopivien käytäntöjen löytämisen, jottei kirkkoherrojen ja pappien aika mene istumaetäisyyksien mittaamiseen ja parhaan paikan löytämiseen käsidesipulloille ja maskeille.

Meitä on moneksi. Jotkut meistä ovat koronan takia hyvin peloissaan. Toiset taas vähät välittävät koko epidemiasta. Uskoisin, että kummallakin laidalla on argumentteja, joita pitäisi kuunnella ja kunnioittaa. Keskitie on kultainen, mutta moni asia on meistä itsestämme kiinni: Tungeksinko messuun, vaikkei siellä enää ole “turvallisia” paikkoja? Varaamatta paikkaa ennakkoon? Miksi? Vai enkö suostu enää ollenkaan menemään kirkkoon, vaikka haluaisinkin, koska pelkään liikaa? Siitäkin huolimatta, että turvaväleistä ja hygieniasta pidetään huolta? 

Koronaepidemia edellyttää jokaiselta meistä valppautta, joustavuutta ja toisten ihmisten huomioonottamista. Emme me elä vain itseämme varten, vaan myös toinen toistamme varten. Jos siis haluamme oikeasti lähestyä Jumalaa, tehkäämme se turvallisesti ja ainakin joskus myös omista mieltymyksistämme kieltäytyen. Jos ei paikan päällä, niin sitten etänä.

Marko Tervaportti