Valitse Sivu

Kaksi uutta diakonia

Kaksi uutta diakonia

Helsingin emerituspiispa Teemu Sippo SCJ vihki Pyhän Henrikin katedraalissa lauantaina 5.6.2021 klo 12 alkaneessa messussa diakoneiksi kaksi hiippakunnallisen lähetysseminaarin Redemptoris Materin pappiskandidaattia, Daniele Giacchetton ja Pedro Perezin. Koronarajoitusten takia osallistuminen messuun oli rajattu vihittävien omaisiin ja muuhun lähipiiriin.

Vihkimysmessu oli neokatekumenaaliseen tyyliin elävä ensimmäisistä hetkistä alkaen, kun alkukulkueen aikana jo laulettiin ja taputettiin rytmikkäästi. Sama tiivis tunnelma ja riemullinen juhlatunne säilyi koko messun ajan. Messuun osallistui kymmenen pappia ja heitä avusti kuusi messupalvelijaa.

Ordinaatiomessuissa on aina jotenkin poikkeuksellisen vaikuttava henki. Kun itse vihkimysriitti alkaa evankeliumin jälkeen kandidaattien esittelyllä ja valinnalla ja piispan saarnalla ja kun sitten siirrytään alttarin eteen varsinaiseen vihkimykseen, jossa kandidaatit antavat lupauksensa ja heittäytyvät sen jälkeen maahan alttarin eteen koko kirkkoväen laulaessa Kaikkien pyhien litaniaa, ollaan kirkon suurten salaisuuksien äärellä. Lopulta kandidaatit nousevat ja polvistuvat piispan eteen kätten päällepanemista varten, joka tapahtuu hiljaisuuden vallitessa. Tämän jälkeen seuraa itse vihkimisrukous. Pitkän rukouksen päätteeksi uudet diakonit puetaan stolaan ja dalmatikaan. Puetut diakonit polvistuvat sitten vielä piispan eteen ja saavat häneltä symbolisesti evankeliumikirjan näiden sanojen kannustamana: ”Ota vastaan Kristuksen evankeliumi, jonka julistajaksi olet tullut. Katso, että minkä luet, sen uskot, mihin uskot, sitä opetat, ja sen, mitä opetat, toteutat myös omassa elämässäsi.” Riitti päättyy vielä rauhantervehdykseen ja juhla on valmis alkamaan. Taputustuokion jälkeen uudet diakonit auttoivat papistoa taitavasti alttarin valmistamisessa ja muissa eukaristian liturgian tehtävissä.

Koronaepidemia on jo toista vuotta tukahduttanut seurakuntien elämää. Silloinkin, kun messuun on mahtunut ja päässyt, kaikki on tuntunut jotenkin puolinaiselta. Tavanomainen yhteisyys ja yhteenkuuluvuus on vähentynyt, eikä seurakuntasaleissa ole enää tavattu toisia seurakuntalaisia ja vaihdettu kuulumisia. Kun sain mahdollisuuden osallistua tähän messuun, on kuin mustavalkoisen television sijaan olisi vihdoin avattu väritelevisio. Kiitollisuus ja riemu siitä, että kirkko elää ja viettää sakramentteja yhtä juhlallisesti ja voimallisesti kuin aina, että me täällä ”raukoilla rajoillakin” olemme osa jostakin pyhästä ja ikiaikaisesta, antaa voimaa odottaa sitä päivää, jolloin me kaikki voimme rajoituksetta jälleen palata kirkonpenkkiin ja osallistua pyhään messuun sen kaikessa täyteydessä ja liturgisessa loistossa.

Sain mahdollisuuden haastatella uusia diakoneja pari päivää ennen heidän vihkimystään. Minua ilahduttaa suuresti heidän avoimuutensa, pastoraalinen intonsa ja suuri luottamuksensa Jumalan kaitselmukseen.

Daniele Giacchetto: Sisiliasta Suomeen

32-vuotias Daniele Antonio Giacchetto kasvoi kristillisessä kodissa Caltanissetta-nimisessä kaupungissa keskellä Sisiliaa. Daniele on toinen neljästä veljeksestä. Nuorena hän harrasti yleisurheilua ja uskoi jonakin päätyvänsä naimisiin, mutta kun hän tutustui neokatekumenaaliseen yhteisöön, tulevaisuus pappina alkoi kiinnostaa häntä. Daniele tuli Suomeen kymmenen vuotta sitten aloittaakseen Luganon yliopiston opinnot hiippakuntamme Redemptoris Mater -lähetysseminaarissa eläen.

Diakoni Daniele Giacchetto ja Kuopion kirkkoherra Matthew Azzopardi.

”Olen nähnyt Suomessa pikku hiljaa, kuinka Jumala on vahvistanut kutsumustani tulla papiksi ja palvella häntä. Vaikka kirkko täällä on pieni, se on elävä ja tarvitsee paimenia”, Daniele sanoo ja jatkaa: ”Olen myös huomannut, että kirkko rakastaa minua, se on ottanut minut vastaan äitinä.”

Pastoraalista harjoittelua Daniele on tehnyt Oulussa, Kuopiossa, Ruotsissa ja välillä parikin vuotta Meksikossa. ”Kaikki se on auttanut minua kasvamaan uskossa ja luottamaan Herraan yhä enemmän.”

”Vihkimyksen edellä olen tietenkin ollut peloissani, mutta luotan siihen, että Jumala auttaa minua. Enkä ole täällä yksin, minulla on täällä yhteisö, veljiä seminaarissa, pappeja, seurakuntalaisia.” 

Opintoja varten piti pari kertaa vuodessa käydä Luganossa yliopistolla paikan päällä tenttejä suorittamassa. Alussa seminaarin rehtori oli monsignore Marino Trevisini, sitten isä Cristiano Magagna ja nyt isä Marco Pasinato. Nykyään tentitkin voi tehdä etäyhteyksillä. 

”Maisterin tutkinnon jälkeen olen jatkanut opintoja lisensiaatintutkintoa varten Pyhän Johannes Paavali II:n perheinstituutissa Espanjan Valenciassa, aiheenani on perhettä ja avioliittoa koskeva moraaliteologia.” Ajankohtainen aihe myös tänä Amoris laetitia -perhevuonna.

”Vihkimyksen jälkeen lähden Kuopion seurakuntaan isä Matthew Azzopardin avuksi. Olen ollut siellä jo aiemmin kuusi kuukautta ja nyt, kun on Pyhän Joosefin juhlavuosi, tuntuu hienolta päästä olemaan juuri Pyhän Joosefin seurakunnassa”, Daniele iloitsee ja toteaa: ”En tosin tiedä, kuinka pitkään olen siellä nyt, kun ei ole piispaakaan. Pitää vain katsoa päivä kerrallaan.”

Daniele toivoo voivansa aina rakastaa kirkkoa, ei yksin vaan yhdessä muiden kanssa. ”Yhteys kirkossa on tosi tärkeä, yhteys Pietarin kanssa”, hän sanoo pohdiskellen. ”Elämäni ei kuulu vain minulle vaan haluan antaa sen Jumalalle ja ihmisille siellä missä olenkin. Julistamassa en ole yksin minä Daniele diakonina ja toivottavasti jonakin päivänä pappina”, hän miettii, ”vaan olen siellä yhdessä kirkon kanssa, Pietarin ja piispan kanssa. On aina olemassa joku, joka odottaa, että Jumala rakastaa häntä”, Daniele päättää.

Pedro Perez: Oulun kasvatti

30-vuotias Pedro Perez on syntyjään barcelonalainen, mutta hän muutti lähetysperheensä kanssa Ouluun jo kymmenvuotiaana ja on siis oikeastaan ihan oikea oululainen. ”Oma uskonkokemukseni syntypaikka ja kutsumukseni lähde on Oulun Pyhän Perheen seurakunta, jossa toimin messupalvelijana ja sain tutustua seurakunnan pappeihin, isä Marino Trevisiniin ja isä Paolo Bertiin, myöhemmin isä Melvin Llabanesiin ja viimeksi isä Donbosco Thomasiin.

Diakoni Pedro Perez ja Oulun kirkkoherra Donbosco Thomas.

”Koulun jälkeen aloitin yliopistolla konetekniikan opinnot kesällä 2010, mutta pian ymmärsin, että Herra kutsui minua eri tielle.” Pedro kutsuu tapahtumaa ”suunnanmuutokseksi ja kriisiksi”. ”En ollut selvästikään antanut tilaa kutsumukselle pappeuteen. Kun tulin tästä tietoiseksi, puhuin pappien ja katekeettojen kanssa ja niin minut ohjattiin seminaariin.”

”Kaikki alkaa kuitenkin vähitellen, kokeillen.” Ei varmuus ja vihkimys heti tule. ”Samoin kuin Danielen kohdalla minunkin kutsumukseni kasvoi ja kypsyi vähitellen, erityisesti lähetystyötä ja pastoraalista työtä tehden ja varsinkin, kun saa auttaa pappeja. Minäkin näin, että kyllä tätä työtä voisi tehdä vaikka koko elämänsä.”

”Kesäisin olen ollut seurakunnissa, ja ulkomailla olen viettänyt puolitoista vuotta Brasiliassa ja toiset puolitoista vuotta Baskimaassa. Maisterintutkinto valmistui 2015 ja sen jälkeen olen jatkanut opintoja Luganon yliopistossa. Lisensiaatintyössäni keskityin dogmatiikan sisällä ekumeenisiin kysymyksiin, lähinnä Yhteiseen julistukseen vanhurskaudesta, ja nyt teen väitöskirjaa kasteopista, tarkemmin sanottuna uskon ja kasteen suhteesta 1500-luvun teologiassa kuuluisan professori Manfred Hauken johdolla.”

”Vihkimyksen jälkeen palaan kotikaupunkiini Ouluun. Se on jännittävää ja mietin, tunnistavatko vanhat koulukaverini minut vielä. Eikä kukaan ole profeetta omalla maallaan, vai onko?” Käytännössä kysymys on tietysti siitä, että ”lähden auttamaan isä Donboscoa, jota pidän ystävänäni ja jota mielelläni autan ja tuen kaikessa, mitä diakonina voin tehdä”. ”Ehkä välillä voidaan vähän vitsaillakin.”

Pedro toivoo kovasti sitä, että Suomeen saataisiin uusi piispa. Hänen silmissään Suomi yhtenä  Pohjoismaana on edelläkävijä, jossa kaikki tapahtuu lähes sukupolvi aikaisemmin kuin vaikkapa Espanjassa. ”Suomessa voidaan jo kysyä, tarvitseeko postmoderni ihminen Jumalaa, mutta Espanjassa ja muualla eletään vielä ehkä viimeisiä aikoja perinteistä, traditionaalista vanhemmista lapsiin siirtyvää uskonnollisuutta”, Pedro toteaa ja kysyy: ”Mitä sen jälkeen?”

Pedro on ehtinyt valmistautua diakonaattiin ja pappeuteen jo 11 vuoden ajan. ”On suuri ilo ja kaipaus päästä olemaan ihmisten parissa, päästä välillä eroon kirjoistakin”, hän naurahtaa. ”Olen kokenut, että on ihmisiä, jotka odottavat evankeliumia. Minunkin ikätovereilleni on kertynyt paljon kysymyksiä ja epäonnistumisia.” Koulukavereiden ensimmäiset avosuhteet ovat päättyneet, jollakin on lapsi, mutta ei perhettä. ”Vähän kun juttelee, esiin tulee kärsimystä, kipua ja surua. Se satuttaa ihmisiä tosi paljon.” Ei ihme, että Pedro haluaakin tehdä työtä juuri perheiden parissa. 

Kiitos Jumalalle näistä uusista diakoneista!

Marko Tervaportti

Tietoja kirjoittajasta

Marko Tervaportti

Marko Tervaportti on Katolisen hiippakuntalehti Fideksen päätoimittaja ja Helsingin hiippakunnan viestintäjohtaja. Hän on koulutukseltaan filosofian maisteri (teoreettinen filosofia, Helsingin yliopisto). Hän on opiskellut myös Paavillisessa Angelicum-yliopistossa Roomassa.

Aihevalikko

Paavin twiitit

Paavin twiitit

Uusimpia videoita

Ladataan...

Arkistot

Tilaa tiedotteemme