Jumalan kaitselmus ja korona
Pandemia-aikanakin elämän tulee jatkua, myös akateemisen elämän. Alkaneena lukuvuotena Rooman paavilliset yliopistot ovat toistaiseksi pyrkineet kaikin tavoin seuraamaan Katolisen opetuksen kongregaation kehotusta pitää lähiopetuskin käynnissä, niin pitkälle kuin mahdollista. Toki ennen kaikkea on ajateltava koko yhteiskunnan yhteistä hyvää, ja suuri osa opinnoista suoritetaan jo nyt etänä internetin välityksellä. Varsinkaan teologiassa mikään ei kuitenkaan korvaa opettajan ja opiskelijoiden henkilökohtaisia tapaamisia, joista ei toivottavasti täydy ainakaan kokonaan luopua jatkuvasti kasvavista tartuntaluvuista huolimatta.
Aikaisempiin vuosiin verrattuna tieteellisten konferenssien tarjonta Roomassa on vähäistä, mutta joitakin akateemisia opintopäiviä kaikesta huolimatta järjestetään, online, jos ei muuten. Useammassa konferenssissa on silmiinpistävästi ollut aiheena ”kaitselmus” (Provvidenza). Kirkonhan tulee elää ajan hermolla, pyrkiä lukemaan ajan merkkejä ja ottamaan niistä vaari julistuksessaan, joten ei ole mikään ihme, että maailmanlaaja epidemia saa miettimään kaitselmusta. Ainakin Pohjois- ja Länsi-Euroopassa olemme jo pitkään saaneet elää varsin rauhassa, pitkälti omissa oloissamme, omien suunnitelmiemme mukaan. Ja sitten yhtäkkiä koko maailmaan leviää useita kertoja kausi-influenssaa tappavampi virus, joka ei vain monella tapaa rajoita elämäämme vaan myös monen riskiryhmäläisen kohdalla asettaa sen todelliseen vaaraan. Uskova kysyy väkisinkin: Mikä on Jumalan rooli tässä kaikessa, missä hän on?
Angelicum-yliopiston mainio Tomistinen instituutti (https://angelicum.it/thomistic-institute/) isännöi lokakuun lopulla Paavillisen pyhän Tuomas Akvinolaisen akatemian opintopäivää, jossa käsiteltiin myös koronapandemian herättämiä kysymyksiä tomistisen perinteen valossa. Akvinolais-akatemian presidentti ja Kansainvälisen teologisen komission sihteeri Serge-Thomas Bonino OP puhui omassa luennossaan hyvin mielenkiintoisesti koronakriisin esiin nostamista tendensseistä nykyisissä kaitselmuksen teologioissa, ja siten ehkä myös nykykristittyjen uskonelämässä. Bonino oli havaitsevinaan nykyteologiassa taipumusta rajoittaa Jumalan toiminta vain ihmisen oman subjektiviteetin (tietoisuuden ja vapauden) piiriin. Jumala olisi kyllä luonut alun perin kaiken tyhjästä, mutta sitten hänen toimintansa maailmassa rajoittuisi vuoropuheluun ihmisten kanssa, heidän auttamiseensa ja johdattamiseensa kohti Taivasten valtakuntaa. Ikään kuin gnostilaisittain pelättäisiin Jumalan tahraavan kätensä aineellisen maailman parissa. Tai tulevan jotenkin vastuulliseksi maailmassa olevaan pahaan. Eihän hyvä Jumala voisi sallia koronan kaltaista pandemiaa, saati sitten käyttää sitä tietoisesti ihmiskunnan kasvattamiseen? Turvallisempaa pitää Jumala ja maailma selvästi erossa toisistaan…
Kirkon uskon mukaan Jumala on kuitenkin koko luomakunnan Herra, eikä ole mitään, mikä ei kuuluisi hänen suunnitelmansa piiriin; kaikelle, mikä on olemassa, on oma tarkoituksensa ja lopullinen päämääränsä, ja juuri sitä ”johdatusta, jolla Jumala ohjaa kaikkia luotuja viisaasti ja rakastaen niiden lopullista päämäärää kohti” kutsutaan kaitselmukseksi (Katolisen kirkon katekismus, 321). On kyse suuresta uskomme salaisuudesta, jota suomen kielelläkin ilmaisemme usealla eri sanalla: puhumme Jumalan ”kaitselmuksesta”, hänen ”johdatuksestaan” ja ”sallimuksestaan”. Latinan providentia ja sen johdannaiset nykykielissä (myös ruotsin försyn) viittaavat puolestaan Jumalan ”ennalta näkemiseen”. Kaikki nämä eri sanat tarkoittavat kuitenkin samaa asiaa eli sitä, että koko maailmankaikkeus kaikissa yksityiskohdissaan on Jumalan luoma ja hallitsema; mitään ei tapahdu hänen tietämättään tai tahtomattaan, kaikki on hänen käsissään.
Usko kaitselmukseen tulee esiin myös kirkon liturgiassa. Roomalaisen messukirjan mukaan voidaan esim. viettää messu sateen pyytämiseksi (ad petendam pluviam), missä ei olisi mitään järkeä, jos emme uskoisi Jumalan voivan vaikuttaa myös suoraan luonnon kulkuun. Pitkäperjantain juhlallisissa esirukouksissa Jumalaa, Isää Kaikkivaltiasta, pyydetään myös poistamaan sairaudet (morbos auferat). Viime paastonaikana, ensimmäisen korona-aallon pahimpaan aikaan, paavi Franciscus rukoili San Marcellon krusifiksin edessä pandemian päättymisen puolesta. Roomassa muistellaan, miten juuri tuon krusifiksin kautta Jumala säästi roomalaiset ”suurelta rutolta” vuonna 1522. Lex orandi, lex credendi: kirkon rukous vakuuttaa meidät siitä, ettemme elä absurdissa, jumalattomassa maailmankaikkeudessa, jossa ”asioita vain tapahtuu”, vaan hyvän ja kaikkivaltiaan Jumalan luomakunnassa, jossa kaikki on hänen vallassaan ja johdatuksessaan.
Miten siis maailmassa leviävä korona liittyy Jumalan kaitselmukseen? Onko nykyinen, ja ties vielä kuinka kauan jatkuva, pandemia sitten jonkinlainen Jumalan ”rangaistus” ihmiskuntaa kohtaan? Isä Bonino kehotti äärimmäiseen varovaisuuteen jumalallisesta rangaistuksesta puhuttaessa. Ylipäänsä on muistettava, että Jumalan kaitselmus on suuri mysteeri, jonka lopullista merkitystä voimme tässä ajassa vain hämärästi aavistella (KKK 314). Joka tapauksessa täydellisen hyvä Jumala ei koskaan tee mitään itsessään pahaa rakastamiaan ihmisiä kohtaan. Vielä mielettömämpää ja enemmän kristillisen uskon vastaista olisi kohdistaa Jumalan rangaistus jotain tiettyä kansakuntaa tai ihmisryhmää kohtaan. Päinvastoin maailmanlaajan epidemian tulisi herättää meidät entistä todellisempaan solidaarisuuteen kaikkien maailman ihmisten kanssa, niin kuin paavi Franciscus esittääkin tuoreessa Fratelli tutti -kiertokirjeessään. Kaikesta huolimatta voi olla syytä pohtia, miksi vierastamme niin kovasti pienintä viittaustakin Jumalan ”rangaistukseen” tai kasvattavaan toimintaan ihmisiä kohtaan. Eikö Raamatussa ole lukuisia kohtia, joissa Jumala toimii luonnonilmiöiden kautta, myös opettaakseen ja ojentaakseen hänestä pois kääntyneitä ihmisiä (ks. esim. 2. Sam. 24)? Eikö oikeudenmukaisuuteen ja rakkauteen kuulu ehdottomasti myös rankaisun mahdollisuus? Miten ymmärrämme sitten Herramme Jeesuksen ristinuhrin merkityksen, jos hän ei ottanut meidän puolestamme päälleen Jumalan oikeutettua rangaistusta? Olemmeko me nykyihmiset todella tehneet kaiken niin mallikelpoisesti, että odotamme Jumalan vain loputtomassa laupeudessaan hymyilevän meille hyväksyvästi? Varsinkin kun maailmassa jo jyllää vaikutuksiltaan koronaa paljon vakavampi, pitkälti meidän itsemme aiheuttama ympäristökatastrofi?
Ehkä on lopulta kuitenkin toissijaista pohtia, mikä erityinen tarkoitus koronalla Jumalan kaitselmuksessa voisi olla; onko koronapandemia Jumalan ”rangaistus” vai ei (kyllä ja ei, oli isä Boninon vastaus, mutta kyllä vain siinä mielessä kuin kylmänkyhmyt tai aftat ovat Jumalan ”rangaistuksia” perisynnin haavoittamassa maailmassa). Tärkeämpää olisi varmastikin elvyttää rukouksen ja hengellisen mietiskelyn kautta uskoamme Jumalan todelliseen kaitselmukseen eli siihen, että kaikki niin luonnollisen kuin inhimillisen maailmankin tapahtumat ovat hänen johdatuksessaan eikä mitään tapahdu ilman hänen sallimustaan. Näin maailmanlaajasta epidemiasta voi tulla kutsu kääntymykseen Jumalan puoleen, asettamaan elämämme keskiöön hänet, joka vain voi kääntää kaiken hyväksi (vrt. Jer. 15:11). Ei varmasti ole parempaa tapaa valmistautua vielä muihin meitä odottaviin, koko ”yhteistä kotiamme” koskeviin haasteisiin: ”Meidän apumme on Herran nimessä, hänen, joka on luonut taivaan ja maan” (Ps. 124:8).
Alpo Penttinen
Rooma
