Vapauden ja orjuuden välillä

Pääkirjoitus 24.1.2020, Fides 01/2020

Tässä epätäydellisessä maailmassa yksi yhteiskunnan vakauden perusedellytys on oikeus harjoittaa uskoa ja olla asioista omaa mieltä. Kaikki eivät usko samalla tavalla, jotkut eivät usko ollenkaan. Mielipiteemme, aatteemme ja uskomuksemme voivat rakentua erilaisten periaatteiden varaan, ja silti meidän on voitava tulla toimeen keskenämme, toistemme erilaisia arvoja kunnioittaen. 

Meidän ei tarvitse luopua omasta maailmankuvastamme voidaksemme antaa toisten pitää omansa. Jos omamme on parempi, meidän pitäisi viime kädessä uskoa, että sen sisältämät hyvät asiat puhuvat vääjäämättömästi sen puolesta. Emme me voi pakottaa omaamme toisille, aivan niin kuin toisetkaan eivät voi pakottaa omaansa meille.

On kuitenkin oltava tarkkana: ei voi eikä saa käydä niin, että oman maailmankuvan, oman vakaumuksen takana seisominen ja sen arvojen tunnustaminen tehtäisiin yleisesti kielletyksi tai annettaisiin julkisesti ymmärtää, että se on yhteisiin normeihin aivan sopimaton. Tällöin astutaan sen rajan yli, joka erottaa toisistaan vapautta kunnioittavan ja orjuuteen johtavan yhteiskunnan.

Kysymys ei ole rajattomasta oikeudesta tehdä ja ajatella mitä tahansa. On tietenkin selvää, että kukin maa, kukin yhteiskunta tai kansakunta toimii jonkinlaisen yhteisen normiston puitteissa. Jotkut ajatusrakennelmat tai vakaumukset voivat olla vaikeasti yhteensovitettavissa tämän normiston kanssa – ajatellaanpa vaikka eurooppalaista ihmisoikeusperinnettä ja sharia-lakia. Mutta yhtä lailla on niin, ettei mikään yhteiskunta kehity parempaan suuntaan ilman, että sen vallassa olevaa normistoa voisi asettaa kyseenalaiseksi, jos ei kokonaisuudessaan, niin ainakin yksi pieni asia kerrallaan. Ei vain voi, vaan pitäisi. Ei Suomikaan ole vielä valmis.

Aikamme ongelma, niin kuin vaikuttajat yksi toisensa jälkeen nyt vakuuttavat, on se, että kaikenlainen vihanpito on lisääntynyt ja ihmisryhmät ovat siirtyneet yhä kauemmas toisistaan. Uskaltaisin väittää, että joskus etsitään tämän kehityksen syitä aika pinnallisesti. Mielestäni varsinainen ongelma ei ole mielipiteen ilmaiseminen vaan toisen ihmisen arvokkuuden ja yhtäläisen ilmaisunvapauden kunnioituksen puute. On opittava paremmin kuuntelemaan myös selkeästi erilaisia mielipiteitä ja näkemyksiä. On tultava alas omasta norsunluutornista, jalkauduttava kaikenlaisten ihmisten keskelle ja uskottava, että minäkin olen vain yksi heistä, en yhtään sen parempi tai huonompi. Ne vapaudet ja oikeudet, jotka kuuluvat minulle, kuuluvat myös jokaiselle heistä. 

Meistä ihmisistä on tullut minäkeskeisiä. Erimielisyyden edessä ei keskustella näkemyseroista, vaan syyllistetään. Kun joku ei jaa minun näkemystäni, minä loukkaannun. Mielipiteet muokataan otsikoiden perusteella eikä niitä enää vaihdeta, vaikka keskustelu ja todisteet antaisivatkin aihetta. Muodostetaan ehdottomia ryhmiä jotakin vastaan. Vastapuolen hyviäkään ajatuksia ei kannateta.

Seis. Tuntuu siltä, kuin olisimme itse tekemässä itsestämme narreja ja orjia, mitättömiä heittopusseja (sosiaalisen) median jakamien ja voimistamien mielipiteiden uskollisina alamaisina. Ei niin pitäisi olla. Ihmisen pitäisi seistä omilla jaloillaan ja pitää kiinni omasta vakaumuksestaan, jonka periaatteet hän todella tuntee ja jota hän on valmis puolustamaan. Silloin emme ole orjia vaan vapaita.

Marko Tervaportti