Paavin saarna hautajaisissa: Jumalan kansa saattaa ja uskoo nyt Isälle entisen paimenensa elämän
Paavi Franciscuksen saarna emerituspaavi Benedictus XVI:n hautajaismessussa
Pietarinkirkon aukiolla 5. tammikuuta 2023
”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni” (Luuk. 23:46). Nämä ovat viimeiset sanat, jotka Herra lausui ristillä; voisimme sanoa hänen viimeinen henkäyksensä, joka vahvisti sen mikä luonnehti koko hänen elämäänsä: jatkuva itsensä antaminen Isänsä käsiin. Anteeksiannon ja myötätunnon, parantamisen ja laupeuden käsiin, voitelemisen ja siunauksen käsiin, jotka saivat hänet myös antamaan itsensä veljiensä käsiin. Herra oli avoin tiellään kohtaamiaan elämäntarinoita kohtaan ja antoi itsensä Jumalan tahdon muokattavaksi, otti kantaakseen kaikki evankeliumin seuraukset ja vaikeudet aina siihen saakka, että näki kätensä rakkauden haavoittamina. ”Tässä ovat käteni”, hän sanoi Tuomakselle (Joh. 20:27), ja sanoo sen myös meille jokaiselle: “Tässä ovat käteni”. Haavoitetut kädet, jotka hän lakkaamatta ojentaa meille, jotta tuntisimme Jumalan rakkauden meitä kohtaan ja uskoisimme siihen (vrt. 1. Joh. 4:16). [1]
”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni” on kutsu ja elämänohjelma, joka innoittaa ja savenvalajan (vrt. Jes. 29:16) tavoin muovaa paimenen sydäntä, jotta se sykkisi kuin Jeesuksen Kristuksen sydän (vrt. Fil. 2:5). Pyyteetön omistautuminen Herran ja hänen kansansa palvelukseen, mikä syntyy täysin armosta annetun lahjan vastaanottamisesta: “Sinä kuulut minulle… sinä kuulut heille”, kuiskaa Herra; “olet kätteni suojeluksessa, sydämeni suojeluksessa. Pysy käsissäni ja anna minulle omat kätesi”.[2] Siinä näemme Jumalan itsensä alentamisen ja läheisyyden, kun hän antaa itsensä opetuslasten heikkoihin käsiin, jotta he voivat ruokkia hänen kansaansa ja sanoa hänen kanssaan: ottakaa ja syökää, ottakaa ja juokaa, tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne (vrt. Luuk. 22:19). Jumalan totaalinen synkatabasis.
Rukoileva omistautuminen muotoutuu ja hioutuu hiljaisesti keskellä haasteita ja vastarintaa, jotka paimenen on kohdattava (vrt. 1. Piet. 1:6-7), luottaen Herran kutsuun kaitsea laumaa (vrt. Joh. 21:17). Opettajan lailla hän kantaa puoltorukouksen kuormaa ja kansan voitelemisen rasitusta varsinkin siellä, missä hyvyyden puolesta on taisteltava ja veljien ja sisarten arvokkuus on uhattuna (vrt. Hepr. 5:7-9). Tuon puoltorukouksen kuluessa Herra antaa lempeyttä, joka osaa ymmärtää, hyväksyä, toivoa ja ottaa riskejä huolimatta mahdollisesti syntyvistä väärinymmärryksistä. Näkymätön ja käsittämätön hedelmällisyys syntyy siitä, että tietää kenen käsiin on pannut toivonsa (vrt. 2. Tim. 1:12). Rukouksesta ja palvonnasta syntyvä luottamus pystyy tunnistamaan, mitä paimenen on tehtävä, ja muovaa hänen sydäntään ja päätöksiään sen mukaan kuin Jumalalle otollinen aika on (vrt. Joh. 21:18): ”Kaitseminen tarkoittaa rakastamista, ja rakastaminen tarkoittaa valmiutta myös kärsiä. Rakastaminen tarkoittaa, että antaa lampaille todellisen hyvän, Jumalan totuuden ja sanan ravinnon, Jumalan läsnäolon ravinnon.” [3]
Se on myös Hengen lohdutuksen tukemaa omistautumista, sillä Henki kulkee aina paimenen edellä hänen tehtävässään: intohimoisessa pyrkimyksessä välittää evankeliumin kauneutta ja iloa (vrt. apostolinen kehotuskirje Gaudete et exsultate 57), niiden hedelmällisessä todistuksessa, jotka Marian lailla pysyvät monin tavoin ristin juurella, tuskallisessa mutta voimakkaassa rauhassa, joka ei hyökkää eikä alista; sinnikkäässä ja kärsivällisessä toivossa, että Herra täyttää lupauksensa, niin kuin hän isillemme ja heidän jälkeläisilleen ikuisesti lupasi (vrt. Luuk. 1:54-55).
Mekin pidämme lujasti kiinni Herran viimeisistä sanoista ja hänen elämänsä todistuksesta, ja tahdomme kirkollisena yhteisönä seurata hänen jälkiään ja uskoa veljemme Isän käsiin: saakoot ne havaita hänen lamppunsa sytytettynä evankeliumin öljyllä, jota hän vuodatti ja todisti elämänsä aikana (vrt. Matt. 25:6-7).
Pyhä Gregorius Suuri kehotti paimensääntönsä lopussa ystäväänsä antamaan hänelle tätä hengellistä tukea: ”Elämäni myrskyjen keskellä minua lohduttaa luottamus siihen, että rukouksillasi pidät minut pinnalla, ja jos rikkomusten paino minut upottaa ja nöyryyttää, sinun ansioidesi apu nostaa minut ylös.” Paimen on tietoinen siitä, ettei hän yksin voi kantaa sitä, mitä todellisuudessa ei koskaan pystyisikään kantamaan yksin, ja siksi hän tukeutuu hänelle uskotun lauman rukouksiin ja huolenpitoon.[4] Tänne kokoontunut uskollinen Jumalan kansa saattaa ja uskoo nyt Isälle entisen paimenensa elämän. Kuten evankeliumin naiset haudalla, mekin olemme täällä mukanamme kiitollisuuden tuoksuöljy ja toivon balsami osoittaaksemme hänelle vielä kerran, että rakkaus ei katoa. Tahdomme tehdä niin samalla voitelulla, viisaudella, hienotunteisuudella ja omistautumisella, jota hän osoitti vuosien kuluessa. Haluamme sanoa yhdessä: “Isä, sinun käsiisi uskomme hänen henkensä.”
Benedictus, Sulhasen uskollinen ystävä, olkoon ilosi täydellinen saadessasi kuulla lopullisesti ja ikuisesti hänen äänensä!
Franciscus
_________________________________________________
[1] Vrt. Benedictus XVI, kiertokirje Deus caritas est, 1.
[2] Vrt. Benedictus XVI, saarna krismamessussa 13. huhtikuuta 2006.
[3] Benedictus XVI, saarna messussa pontifikaatin alussa 24. huhtikuuta 2005.
[4] Vrt. sama.
