Valitse Sivu

Joulukirje isä Fransilta

Joulukirje isä Fransilta

Pohdintaa sekularisaatiosta Alankomaissa ja Suomessa

Olen nyt ollut jo 3 vuotta takaisin kotimaassani. Jokaisena vuotena olen kirjoittanut joulutervehdyksen Fidekseen aiheesta, joka saattaisi kiinnostaa ystäviäni Suomessa. Tällä kertaa haluan kertoa jotakin maallistumisilmiöstä Alankomaissa. Aihe ei ole tyypillinen vain meille, vaan myöskin suomalaisille. Se on myös havaittavissa monissa maissa, erityisesti Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa ja varsinkin niissä maissa, joissa taloudellinen ja yhteiskunnallinen tilanne on voimakkaasti muuttunut kuluneiden vuosien aikana ja joissa tämä kehitys on edistänyt yleistä hyvinvointia. Tämä yhteiskunnallinen kehitys on vaikuttanut myös siihen, kuinka noiden maiden asukkaat suhtautuvat itseensä ja sosiaaliseen, uskonnolliseen ja kirkolliseen elämäänsä. Kun palasin pysyvästi kotimaahani, tämä ilmiö alkoi askarruttaa minua ja haastaa minua tutkimaan sitä.

Vertaillessani Suomea ja Alankomaita toinen toisiinsa näen kehityksessä sekä yhtäläisyyksiä että eroja. Ehkä täällä maallistumisprosessi on alkanut aikaisemmin ja toteutunut radikaalimmin kuin Suomessa. Toisen maailmansodan päätyttyä toukokuussa 1945 syntyi voimakas kaipaus uuteen yhteiskunnalliseen järjestykseen. Haluttiin rakentaa uutta vapaata maailmaa ilman puolueiden diktatuuria, väkivaltaa ja rotusyrjintää, yhteiskuntaa, jossa on sekä yksilönvapautta että solidaarisuutta kansalaisten kesken. Näistä kahdesta tekijästä odotettiin uutta yhteiskuntaa, jossa olisi toisaalta vastuuntuntoa yhteisestä hyvinvoinnista ja toisaalta myös yleistä valmiutta paremman maailman rakentamiseen ja keskinäiseen palvelualttiuteen. Tältä pohjalta syntyivät Yhdistyneet Kansakunnat ja Euroopan Unioni. Alankomaissa syntyi enemmän yhteyksiä ja yhteistyötä eri kansanryhmien, eri elämänkatsomusten ja kristillisten kirkkokuntien ja yhteisöjen välille demokraattisuuden hengessä. Tästä on peräisin maamme kuuluisa konsensus- eli yhteisymmärryspolitiikka.

Samalla nämä muutokset yhteiskuntaelämässä tekivät kansalaiset tietoisemmiksi omasta ihmisarvostaan. Vapauden nimessä he ovat oppineet nyt toisella tavalla suhtautumaan auktoriteettiin ja käskyihin ja perinteisiin ajattelu- ja elämäntapoihin, erityisesti kirkon palvelijoihin. Melkein kaikki kriittisesti kyseenalaistetaan – jopa uskonnon ja kirkon opetukset. On oltava rehellinen itselleen. Jokaisen ihmisen on elettävä oman vakaumuksensa, epäilyksensä ja taipumuksensa mukaan. Tämän sanotaan olevan ratkaiseva tekijä ihmisen elämän onnellisuuden kannalta. Hänen, joka tätä ei ollut, oli hankittava lisää tietoa tavalla tai toisella – vaikka googlaamalla. Sillä tavalla ihminen kokee olevansa oma itsensä, iloitsee vapaudestaan ja kasvaa tosi ihmiseksi. Näemme tämän ongelman pienoiskoossa jo perhe-elämässä. Lapset, jotka on kasvatettu niin sanotun vapaan kasvatuksen mukaan, eivät aina tunne vastuuta perheen yhteiselämästä ja sen pelisäännöistä. He eivät ole oppineet tuntemaan vapauden terveellisiä rajoja. Ehkä näistä näkökulmista käsin on ymmärrettävissä nykyajan maallistumisilmiö, jonka seurauksena ihminen lakkaa välittämästä vanhemmistaan, luopuu uskostaan ja lähtee kirkosta. Kuitenkaan tutkimusten mukaan tämä ei merkitse, että lähteneet eivät uskoisi lainkaan mihinkään korkeampaan voimaan tai Jumalaan. Päinvastoin tilastojen mukaan puolet alankomaalaisista uskoi yhä Jumalaan, mutta ei enää voimakkaasti kirkkoon instituutiona ja kirkon opetuksiin ja ohjeisiin. Luulen, että Suomessa tilanne on aivan sama. Siinä on haaste perinteisen sielunhoidon ja kirkon katekeesin kannalta.

Sanomalehdestä luin äskettäin, että alankomaalaiset kuuluvat maailman onnellisiin ja tyytyväisiin kansoihin. Yksi kaunis merkki tästä voisi olla se, että maassa on noin 4 miljoonaa vapaaehtoistyötä tekevää ihmistä – kolmasosa väestöstä auttaa ilman palkkaa pysyvästi avun tarpeessa olevia omaisiaan, läheisiään tai tuntemattomia. Heillä on erikoinen nimi, ”mantelhoitaja”. Nimitys muistuttanee pyhästä upseeri Martinuksesta, joka ennen luostariin lähtöään leikkasi sotilastakkinsa kahtia ja antoi osan palelevalle köyhälle. Tarvittaessa valtio neuvoo, auttaa ja huolehtii valmennuksesta tehtävään asiantuntevien ammattilaisten ryhmän kanssa. Nämä vapaaehtoiset hoitajat ovat kaikista kirkkokunnista, uskonnollisista yhteisöistä tai elämänkatsomusryhmistä. Tällainen avustustyö on ikään kuin maallistunutta kristillistä diakoniaa tai karitatiivista toimintaa. Tietenkään maallistuminen tällaisessa muodossa ei ole väärää. Eihän ole sopivaa rukoilla Jumalalta apua tilanteessa, jonka pystymme hyvin hoitamaan omin voimin tai toisten avulla. Sitä varten ei varsinaisesti myöskään tarvita kirkon palvelusta. Mutta jos avustajien sydämestä puuttuu Jumalan Pyhän Hengen antama into, kirkon tehtävä on muistuttaa heitä Jumalan ilosanomasta ja vapauttaa heidät ottamaan vastaan ilosanoma. Toivotan kaikille lukijoille siunattua Herran syntymän juhlaa ja onnellista uutta vuotta.

isä Frans Voss SCJ

Tietoja kirjoittajasta

Fides

Katolinen hiippakuntalehti Fides on Helsingin katolisen hiippakunnan viestintäosaston julkaisu. Se ilmestyy osin paperisena ja osin pelkästään nettiversiona. ISSN 0356-5262.

Uusin lehti ja arkisto

Uusimpia videoita

Ladataan...

Aihevalikko

Paavin twiitit

Paavin twiitit

Arkistot

Tilaa tiedotteemme