Valitse Sivu

Mistä kirkon nykykehityksessä on kyse? 

Mistä kirkon nykykehityksessä on kyse? 

Kirkossa tapahtuu tällä hetkellä paljon, liikettä on. Onko nykykatolisuus konservatiivista vai liberaalia? Pikemminkin liminaalista.

Katolisessa kirkossa nyt meneillään oleva erityinen synodaalinen prosessi tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden astua sisään maailmanlaajuisen kirkon nykyiseen uudistumiskehitykseen yleisemminkin. Kirkossa tapahtuu tällä hetkellä paljon, liikettä on. Jotta pääsisi mukaan tähän liikkeeseen, olisi tärkeää ylittää poliittisperäinen vastakkainasettelu ja ymmärtää, mistä kirkon nykykehityksessä perimmiltään on kyse: aikojen merkkien innoittamasta hengellisestä uudistumisprosessista.

Katolisuus, konservatismi ja liberalismi

Nykyisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa katolisuus ilmenee helposti yhtenä harvoista konservatiivisista voimista liberaaleissa länsimaissa. Voidaan jopa ajatella, että katolinen kirkko on ainut suurempi instituutio, joka vielä puolustaa ns. perinteisiä arvoja liberaalien demokratioiden keskellä. Tällainen näkökanta nostaa tietyt yksittäiset moraaliset kysymykset julkisen keskustelun keskiöön ja jakaa yhteiskunnan sen mukaan kahtia: ”liberaalit” puolustavat aborttia, sukupuolineutraalia avioliittoa ja eutanasiaa, joita ”konservatiivit” puolestaan vastustavat. Koska oikeus elämään ja oikeus perheeseen ovat katolisen opetusviran mukaan ”periaatteita, joista ei keskustella” (principi che non sono negoziabili, kuten paavi Benedictus asian jämäkästi ilmaisi), näyttäytyy katolisuus näin melkein itsestään selvästi konservatiiviseen siipeen kuuluvana.

Kuten viime vuosikymmenien merkittävin konservatiiviajattelija Sir Roger Scruton selittää valaisevassa kirjassaan Conservatism: An Invitation to the Great Tradition (All Points Books, 2017), filosofisessa ja kulttuurisessa konservatismissa on kuitenkin kyse paljon muustakin kuin vain tiettyjen moraalisten kantojen puolustamisesta. Itse asiassa liberalismi ja konservatismi ovat yhtä lailla eurooppalaisen moderniteetin perillisiä: molemmille yksilönvapaus on korkein arvo politiikassa. Liberalismin ja konservatismin välinen kiista ei siis koske vapautta sinänsä vaan sitä, miten vapaus ymmärretään tai paremmin sanottuna toteutetaan.

Liberaali perinne näkee vapauden ennen kaikkea valinnanvapautena. Ihminen on silloin todella vapaa, kun häntä ei hallitse mikään ulkopuolinen voima vaan hän saa itse päättää, kuka hän on ja miten hän elää elämänsä. Liberalismin mukaan valinnanvapaus on jopa koko yhteiskunnan taustalla, koska inhimillisen yhteiselämän katsotaan perustuvan siihen osallistuvien yhteiselle sopimukselle. Yhteiskuntasopimus ei tietenkään ole historiallinen tosiasia vaan avoin projekti yhä vapaamman ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan rakentamiselle. Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, miksi esim. juuri mainitut ”oikeudet” aborttiin, sukupuolineutraaliin avioliittoon ja eutanasiaan näyttävät (tai ainakin vielä vähän aika sitten näyttivät) etenevän lähes vastustamattomalla voimalla kaikissa liberaaleissa demokratioissa: Jos yksilön vapaudella valita on aina viimeinen sana kaikissa asioissa, niin millä perusteilla sitä voisi ylipäänsä rajoittaa yksilön omaa elämää koskevissa asioissa (kuten naisen oikeudessa omaan kehoonsa tai kahden ihmisen oikeudessa elää yhdessä, liberaalin näkemyksen mukaan).

Juuri tässä konservatismi tunnistaa kuitenkin liberalismin perustavanlaatuisen heikkouden. Inhimillinen vapaus ei perimmiltään ole pelkkää valinnanvapautta. Päinvastoin pelkkä valinnanvapaus ”tasa-arvon” tai ”suvaitsevaisuuden” nimissä uhkaa romuttaa koko inhimillisen yhteiselämän mahdollisuuden. Scrutonin edustaman konservatismin mukaan yksilönvapaus nousee osallisuudesta yhteiseen perinteeseen, maan tapoihin ja instituutioihin. Ei ole niin, että yksilöt omilla valinnoillaan loisivat yhteiskunnan kuin tyhjästä. Konservatiivisen näkökannan mukaan yhteiskunta pikemminkin luo meidät liittämällä meidät vähitellen osaksi yhteistä traditiotamme, jonka puitteissa voimme kasvaa todella vapaiksi ja vastuullisiksi kansalaisiksi.

Liberalismi hyväksyy ehkä liiankin kritiikittömästi laajenevan globalismin, kun taas konservatismi painottaa kansakunnan pysyvää merkitystä. Jos ihminen ei ole juurtunut omaan kulttuuriperinteeseensä, hän joutuu helposti ylikansallisten voimien heittopussiksi. Tämä on nykyään sitäkin petollisempaa, koska monet ylikansalliset toimijat esittäytyvät yksilönvapauden puolustajina, vaikka niitä todellisuudessa ajaa vain taloudellisen voiton tavoittelu. Tämän vuoksi Sir Roger esim. kannatti brexitiä, koska hän näki sen edulliseksi Britannian oman kulttuurin ja hyvinvoinnin kannalta. Britannian tapaoikeudelle perustuva yhteiskuntajärjestys oli hänen mukaansa kasvavassa jännitteessä säädösoikeudelliselle Manner-Euroopalle. Lisäksi hallitsematon maahanmuutto uhkasi murentaa sellaista luottamuksen ilmapiiriä, joka on välttämätön toimivalle yhteiskunnalle, Scruton uskoi.

Liminaalinen nykykatolisuus

Konservatismin kansakuntakeskeisyys ja sen myötä tuleva varautuneisuus kansainvälistä yhteistyötä kohtaan on kuitenkin itse selkeässä jännitteessä nykykatolisuuden yleisprofiilin kanssa, sellaisena kuin etenkin istuva paavi Franciscus sitä edustaa. Italialais-yhdysvaltalaisen tutkijan Massimo Faggiolin teos The Liminal Papacy of Pope Francis: Moving toward Global Catholicity (Orbis Books, 2020) on selkeä esitys kirkon ”fransiskaanisesta” hetkestä ja yleisemminkin nykykatolisuuden uudistumiskehityksestä. Faggiolin kirja antaa arvokkaita ja oppineita virikkeitä jokaiselle, joka haluaa päästä älyllisesti mukaan tähän Vatikaanin toisesta kirkolliskokouksesta alkaneeseen historialliseen liikkeeseen.

Brittiläisen kulttuuriantropologi Victor Turnerin tunnetuksi tekemä termi liminaalisuus viittaa ”kynnyksellä” (latinaksi limen) tai jonkinlaisessa ”välitilassa” oloon. Jokin vanha on katoamassa tai jo kadonnut ja jotakin uutta on syntymässä. Ihmiselämän luontaiset siirtymävaiheet ovat perinteisiä esimerkkejä liminaalisuudesta, mutta niin ovat myös hotellissa tai lentokentällä olo tai hämärä. Mutta onko hämärä ilta- vai aamuhämärää? Liminaalisuuden dynaaminen siirtymävaihe kutsuukin tulkitsemaan ja arvioimaan tilannetta, ”lukemaan aikojen merkkejä” ja ”erottamaan henkiä”, niin kuin raamatullisesti sanotaan (vrt. Matt. 16:1-4; 1. Kor. 12:10).

Faggioli näkee Franciscuksen paaviuden liminaalisena kahdessa mielessä. Paikallisesti paavi Franciscus muistuttaa meitä siitä tosiasiasta, että ihmiskunta on jo käytännössä siirtynyt eri ihmisryhmien paikallishistorioista globaaliin todellisuuteen, missä kaikki on yhteydessä kaikkeen. Samaan aikaan globalisaatio on synnyttänyt uuden köyhälistön, joka köyhtyy entisestään suhteessa rikastuvaan (ja hallitsevaan) hyvinvointiluokkaan. Franciscus johdattaakin maailmanlaajaa kirkkoa vahvempaan tietoisuuteen sen tehtävästä kaikkien ihmisten sisaruuden ja veljeyden puolestapuhujana. Ennen kaikkea globaalin kirkon tulee kuitenkin pitää esillä niitä lukemattomia ihmisiä, jotka kärsivät meneillään olevassa ”kolmannessa maailmansodassa”, jota taistellaan eri puolilla maailmaa eri kriisipesäkkeissä.

Ajallisesti Franciscuksen paavius on Faggiolin mukaan liminaalinen siinä mielessä, että hän pyrkii yhdistämään nykykirkkoa ja sen traditiota ei-traditionalistisella tavalla. Franciscus puhuu usein siitä, että kolmannen vuosituhannen alun ihmiset eivät elä ainoastaan aikakautta, jossa monet asiat muuttuvat, vaan itse koko aikakauden muutosta (cambiamento d’epoca). Globaali katolisuus ei voi enää mitenkään samaistua sen eurooppalaiseen haaraan. Evankeliumi tulee aina lihaksi tietyssä kulttuurissa ja ottaa erilaisia muotoja eri puolilla maailmaa. Latinalaisesta Amerikasta tuleva paavi puhuu erilaista kieltä kuin mihin Euroopassa vanhastaan on totuttu. Ennen kaikkea hän elää evankeliumia todeksi erilaisella tyylillä. Entä sitten, kun saamme afrikkalaisia ja aasialaisia paaveja? Kirkko moninaistuu entisestään ja ”inkarnaation periaate” kulkee eteenpäin.

Liminaalisuus tarkoittaa myös kriisiä, miettimisen, Hengen kuuntelemisen ja henkien erottelun tilaa. Franciscuksen paavius jakaa mielipiteitä, ja näin tuleekin olla. Poliittista polarisoitumista tulee kuitenkin viimeiseen asti välttää. Keskeistä nyt, niin kuin aina, on kulkea rohkeasti kohti sitä uutta, mitä Pyhä Henki luo. Italialainen historioitsija, poliitikko ja Sant’Egidio -yhteisön perustaja Andrea Riccardi esittääkin tuoreessa kirjassaan La Chiesa brucia. Crisi e futuro del cristianesimo (Laterza, 2021), että kristinuskon tulevaisuuden kannalta on ratkaisevaa uskaltaa elää nykyisessä kriisissä, ei paeta sitä. Vain näin kristillinen traditio voi ilmaista uusia puolia itsestään ja johdattaa meitä eteenpäin kohti tulevaa. Mitä jos kirkon nykyinen kriisi ei ole niinkään vanhan iltahämärää vaan uuden aamuhämärää?

Liminaalisuus – synodaalisuus

Faggiolin ja Riccardin viisaat analyysit auttavat ymmärtämään, mistä kirkon nykyisessä synodaalisessa prosessissa syvimmiltään on kyse. Synodaalisuus ei ole hetkellinen muotitermi eikä myöskään kirkon hallinnon reformiohjelma. Synodaalinen prosessi on paavi Franciscuksen kutsu koko kirkolle astua mukaan siihen historialliseen uudistumisliikkeeseen, jossa katolisesta kirkosta on nyt myös käytännössä tulossa sitä, mitä se periaatteessa aina on ollut: globaali, moninainen, kaikille avoin, kaikkia syleilevä. Synodaalisuus on kutsu sen uuden kynnykselle, jota Pyhä Henki parhaillaan kirkossa luo. Siihen voi vastata avaamalla rukouksessa sydämensä tälle Hengen toiminnalle ja miettimällä, miten tämä kristillinen ”yhdessä kulkeminen” omassa elämässä toteutuu. Synodaalisen tien tärkein dokumentti onkin Adsumus -rukous, jossa tiellä johdattaminen uskotaan hänelle, jolle se varsinaisesti vain kuuluukin: kolmiyhteiselle Jumalalle, joka toimii historiassa ja juuri sen kautta vie pelastussuunnitelmansa täyttymykseen.

Itse pohdiskelen kirkon nykyistä tilaa ja arvuuttelen sen tulevaisuutta Paavillisella Gregoriana -yliopistolla Roomassa. Sieltä aukenevat mahtavat näköalat kirkon traditioon ja sen yhä monimuotoisempaan nykyisyyteen. Kirkon tulevaisuutta mietiskellessä mieleen nousee kuitenkin yksi nykyään uuden evankelioinnin neuvostoa Vatikaanissa johtavan arkkipiispa Rino Fisichellan toteamus. Opettaessaan aikaisemmin fundamentaaliteologiaa Gregorianassa hänellä oli tapana kehottaa teologian opiskelijoita ajoittain jättämään yliopiston luentosalit ja menemään kävelylle läheiselle Via del Corsolle. Tämän Rooman yhden pääkadun tohinassa tulisi sitten pohtia, miten julistaa evankeliumia näille tavallisille (ja hyvin kiireisille) kaduntallaajille. Akateemisenkin teologian suunta tai päämäärä on aina oman aikamme ja paikkamme ihmisissä, heidän pelastuksessaan.

Synodaalisuuden valossa Fisichellan kehotuksen voisi ymmärtää vielä radikaalimmin. Tarkoituksena ei ole vain ulkonaisesti tutustua aikamme ihmisten lähtökohtiin, jotta sitten osaisimme muotoilla sanamme heille helpommin ymmärrettäviksi. Haasteena on omaksua sellainen tyyli, jolla todella voisimme kulkea yhdessä heidän kanssaan, jopa niin, että erottelut ”meihin” ja ”heihin” alkaisivat menettää mielekkyyttään. Mitä jos Corsolla pujotellessa ajattelisikin, että Herra on jo täällä ja toimii niillä lukemattomilla ja usein näkymättömillä tavoilla, jotka hän vain itse tuntee? Jos minun tehtävänäni olisikin välttää liiallista aktivismia ja suorittamista ja antaa sen sijaan enemmän tilaa hänelle, joka jo toimii ”kaikkialla ja kaikkina aikoina”? Mitä jos kirkko laajemmaltikin päästäisi irti kiusauksestaan ymmärtää ja hallita Jumalan toimintaa ja avautuisi rohkeammin Hengen johdatukselle? Voisiko näin yhä kattavampi ja parantavampi yhdessä kulkeminen tulla mahdolliseksi huolestuttavan jakautuneen ihmiskunnan keskellä?

Alpo Penttinen, Rooma

Tietoja kirjoittajasta

Aihevalikko

LUE FIDES (pdf)

Uusin lehti || Arkisto (2001–)

KATOLINEN VARTTI (audio)

Kaikki lähetykset 2020-

Paavin twiitit

Paavin twiitit

Uusimpia videoita

Ladataan...

Arkistot

Tilaa tiedotteemme