Elämän puolesta
Olin reilu viikko sitten marssimassa meitä kaikkia koskettavan asian, nimittäin elämän, puolesta. Aihe on erityisen ajankohtainen, sillä Eduskunta käsittelee parhaillaan aborttilainsäädännön höl-lentämiseen tähtäävää esitystä. Kesäkuussa Euroopan Parlamentti tunnusti myös seksuaali- ja lisääntymisoikeuksien (mukaanlukien abortin) olevan ihmisoikeus. Tapahtuman kautta järjestäneet tahot, Kouvolan ja Helsingin Elämän puolesta -ryhmät, Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta sekä Patmos Lähetyssäätiö halusivat tuoda julkiseen keskusteluun myös syntymättömien lasten oikeuksia korostavan ja elämää puolustavan näkökulman. Tapahtuma jäi noin kolmisataisesta osallistujajoukosta huolimatta uutispimentoon, joten laajemman keskustelun herätteleminen jäi tavoitteen tasolle.
Katolisen näkemyksen mukaisesti elämää tulee puolustaa ja varjella sen alusta loppuun saakka. Pro life (elämän puolesta) -liike on saanut laajalti näkyvyyttä etenkin Yhdysvalloissa ja kasvattaa aktiivimääriään ilahduttavasti myös Suomessa, mistä järjestetty tapahtuma oli hyvänä esimerkkinä.
Olen paljon pohtinut sitä, miksi elämän puolustamisen usein ajatellaan liittyvän lähinnä syntymättömiin lapsiin ja heidän oikeuksiinsa, vaikka se katolisen näkemyksemme mukaisesti kattaa yhtä lailla ikäspektrin toiselle laidalle sijoittuvat vanhukset ja heidän oikeutensa saada elää ja vanheta arvokkaasti ja turvallisesti, tarvittavan avun ja tuen turvin.
Me kaikki vanhenemme ja meillä kaikilla on kosketuspintaa vanhenemiseen ja vanhuksiin, joko oman itsemme tai ympäristömme kautta. Vaikka kyse ei ole mitenkään vieraasta ilmiöstä jää vanhusten ääni yhteiskunnassamme valitettavan usein kuulumatta ja kuulematta. Ehkäpä sen vuoksi, että heillä ei ole tasavertaisia mahdollisuuksia mielipiteidensä ja tarpeittensa esille tuomiseen, tai niitä ei edes kysellä. Mahdollisuus tuoda tarpeitamme esille, vaikuttaa asioihin, tehdä itseämme koskevia päätöksiä ja tarpeen mukaan saada apua ja tukea on kuitenkin osa perusoikeuksiamme ja arvokkuuttamme.
Elämän Puolesta -marssilla ihastelimme miten tapahtuma oli houkutellut paikalle ”yllättävän monta osallistujaa” ja laskeskelimme vaivihkaa arvioita pääluvusta kylttien ja bannerien takaa. Tapahtumaa seuranneina viikkoina en voinut olla ihmettelemättä, miten ja missä vaiheessa elämän puolustamisesta ja elämän mahdollistavien tukitoimien ja rakenteiden perään kuuluttamisesta on tullut radikaalilta haiskahtavaa toimintaa, joka hiljaisuudessa lakaistaan mediamaton alle. Erilaiset ennakkokäsitykset ja latautuneet stereotypiat vallitsevat ja saavat osakseen helppoja tykkäyksiä ja sympatiaa. Abortin vastustajat usein kuvataan syntymättömien lasten kuvia heiluttavina ja tuomitsevina kiihkomielinä, vaikka totuus on aivan toinen.
Jostain syystä vanhusten oikeuksien puolustajiin liittyviin ennakkoluuloihin harvoin törmää. Harvoin myöskään eduskunnan edessä on nähty rollaattoriparaatia tai pyörätuolitiesulkuja. Ne saattaisivat jopa päätyä iltauutisiin saakka.
Loppujen lopuksi on kummallista, että elämän puo- lustaminen usein nähdään radikaalina toimintana, johon liittyy erilaisia ennakkoluuloja. Emmekö me kaikki kuitenkin ole elämän puolella? Olemmehan elossa, tässä ja nyt. Toisaalta myös ennakkoluulojen poissaolo, kuten esimerkiksi vanhusten oikeuksiin liittyen, kertoo osaltansa jotakin. Ehkäpä sitten sitä, että niiden takana seisovien joukot ovat harvalukuiset. Pohjimmiltaan kyse on elämän edellytysten turvaamisesta myös niille, jotka eivät itse kykene niitä vaatimaan tai ylipäätänsä yksin selviytymään. Ja yksinhän me emme koskaan ole, Kristuksen ruumiin jäsenet. Missään ikäluokassa.
Janina Juuti
