Valitse Sivu

Arkistojen kätköistä

Arkistojen kätköistä

Tällä palstalla julkaisemme silloin tällöin tekstejä vuosikymmenten takaisista Fideksistä tai sen edeltäjistä. Aloitamme Uskon Sanoma -lehdessä vuonna 1939 julkaistusta jouluisesta kirjoituksesta.

LIHAANTULLUT SANA

Joulujuhlat kestävät pitkään, talvipäivän seisauksesta tammikuun puoliväliin. Vuoden pimein ja ikävin aika muuttuu riemuisimmaksi. Mielessä asuu Joulu, ja se ajatus voittaa kaikki, pakkasen, pyryt, päivän lyhyyden. Se valtaa odotuksena mielen jo Adventin alusta eikä ota haihtuaksensa Loppiaisen jälkeenkään. Kaihoisina eroamme joulupuusta, kaihoisina panemme talteen kuusemme koristeet.

Joulu, Vapahtajamme ajallisen Syntymisen muistojuhla. Oletteko ajatelleet, mikä suuri salaisuus siihen kätkeytyy? Mikä on Jumala, ja mikä on ihminen? Jumala, Luoja ja Herra, iankaikkinen ja kaikkivaltias, ääretön, vanhurskas ja pyhä. Ihminen, luotu olento, orja, syntymäänsä asti olematon, heikko ja vajavainen, lisäksi syntinen ja saastainen. Mikä on ihminen, ettäs häntä muistat, tai ihmisen lapsi, ettäs häntä etsiskelet? (Ps. 8: 5) Ihminen on enkeliä vajavaisempi, heikompi, mitättömämpi. Eikä enkelikään ole kuin luotu olento, Jumalan palvelija, Hänen kaikkivaltaansa sidottu.

Me ihmiset olemme arvostamme arkoja. Mielellämme emme mene ”alempiemme” seuraan, päin vastoin pyrimme aina ylemmäksi. Merkkihenkilön näkeminen ja puhuttelu on meille mairittelevaa, ylhäiset kutsut ovat suurin onnemme. Sellaisia olemme, koska etsimme väärää kunniata, ihmisiltä osaksemme tulevaa.

Jumala, joka on täydellinen eikä ketään toista tarvitse, ei voi arvostaan mitään menettää, vaikka alentuu ja nöyrtyykin. Iankaikkinen Sana, Isän ainokainen Poika, lähtee luotujensa pariin, syntisten ihmisten seuraan. Me jos säätyämme huonompaan seuraan alennumme, annamme kyllä tuntua, keitä olemme. Muistakaa, että seurassanne istuu lehtori, professori, kenraali . . . Niin ei tee Jumala. Hän alentuu ihmiseksi, valitsee itsellensä äidin ja kasvatusisän, eikä anna jumaluutensa millään tavoin häiritä ihmisen luonnollisen kehityksen kulkua. Kaikkivaltias on heikko, kaikkien ruokkija tarvitsee ravintoa ja unta, kaikkitietävä itkee kapaloissa ja oppii muiden lasten lailla vähitellen puhumaan. Ääretön on äärellinen, kasvaa ja vaurastuu, Pyhyyttä ja Vanhurskautta maailma luulee syntiseksi. Lainsäätäjä noudattaa Mooseksen lakia, maailman kaikkeuden Herra tottelee isää ja äitiä. Johdattakaamme mieleemme kaikki, minkä tiedämme Jumalan täydellisyyksistä, ja yhdistäkäämme ne omaan luontoomme. Se on Jumal-ihminen Kristus.

Ja oliko Jumalan Pojan paikko täIläiseen nöyrtymiseen ruveta? Kuka meistä hylkäisi arvonsa ja omaisuutensa muuten kuin kohtalon lyömänä ja silloinkin karvain mielin? Jumalan Poika alentaa itsensä minkään pakottamatta ja tekee sen ilomielin. Yhtä pakkoa Hän sentään tottelee: rakkautta. Ja Hän itse on Rakkaus.

Kenen vuoksi ja mitä varten Jumala alentuu? Ihmisen takia ja ihmisen autuudeksi. Sitä varten Hän yhdistyy ihmiskuntaan, tulee sen jäseneksi, joka meidän kanssamme kärsii ja kuolee. Hänen tehtävänsä on palauttaa eksynyt ihmiskunta takaisin Jumalan yhteyteen ja ystävyyteen, jälleen vuodattaa siihen syntiinlankeemuksessa menetetty armon elämä, ja sen Hän tekee yhdistymällä meihin elimellisesti, ruumiillisesti. Hän opettaa meille taivaan tien, saattaa tietoomme jumaluuden syvät salaisuudet, joiden perille luonnollinen järkemme ei pääse, ja jää keskuuteemme sakramenteissansa asumaan ollakseen meille alituisena Elämän lähteenä, josta mielin määrin saamme ammentaa. Ammentakaat iloiten Vapahtajan lähteistä vettä (Jes. 12: 3), rientäkäät janoisen peuran lailla Hänen haavojensa ääreen.

Jeesus syntyi köyhyyteen, vailla kätkyttä. Eikä Hänellä maailmassa ollut, mihin päänsä kallistaa. (Mt. 8: 20) Seimi kätkyenä, risti kuolinvuoteena. Ja kuitenkin Hänen köyhyytensä teki meidät rikkaiksi. Hän hankki meille taivaalliset tavarat; Hänen lahjaansa on ajallinenkin vauraus. Silmätkäämme pakanamaailmaan, sinne, missä Jeesuksen Nimi on vieras. Mitä näemme? Taikuuksien ja paheiden rinnalla suuren aineellisen kurjuuden, orjuuden, nälän, taudit. Kuka tätä kurjuutta lievittää? Ei kukaan muu kuin Jeesus läheteissänsä. Evankeliumin saarnan mukana menee pakanamaailmaan leipä ja lääkkeet, menevät hyödylliset taidot, opitaan ammatit ja tullaan kykeneviksi säännöllisen elatuksen hankkimiseen. Meidän sivistynyt maailmamme unohtaa, että sen hyvinvointi on kristillisyyden jälkiperintöä ja köyhän Jeesuksen lahjaa. Köyhä Jeesus nytkin maailmaa joka vuosi rikastuttaa, sillä koska liikevaihto on suurempi, koska ostaminen runsaampaa kuin Joulun edellä? Jos ei Jeesusta olisi, ei olisi Joulua, ja jos Joulua ei olisi, ei olisi joulumarkkinoita, ei joululahjoja eikä jouluherkkuja. Merkillinen vastakohta. Maailman Vapahtajan syntymäjuhla on monille loittonemisen aihe; heille Joulu merkitsee pelkkää myömistä ja ostamista, lahjoittamista ja lahjojen saamista, syömistä ja huvittelemista. Entäs ”pikkujoulu” tanssimisineen  ja riehumisineen! Kaiken sen Jeesus maailmaan tullessansa edeltä päin tiesi ja yhä kärsivällisesti sietää. Maailma ottaa Jumalan lahjasta kuoren, mutta hylkää sisuksen.

Tämä on pantu lankeemiseksi ja nousemiseksi. (Lk. 2: 34) Jeesuksen ohi ei kukaan pääse. Joko Hänelle alistumme tai vastaan kapinoitsemme. Älköön kukaan kuvitelko jäävänsä ”puolueettomaksi”. Ken ei ole minun kanssani, on minua vastaan. (Lk. 11: 23) Betlehemin ja Nasaretin Jeesus on Luoja ja Herra, Lunastaja ja kaikkein Tuomari. Jumala tahtoo kaikkia autuaiksi (1 Tim. 2: 4) ja tarjoaa kaikille Vapahtajan. Mutta jos ihminen autuutensa hylkää, hänelle jää kadotus. Valittavana on elämä tai kuolema. Oman mielensä mukaista tulevaisuutta ihminen ei kykene itselleen valmistamaan. Nyt näemme maailmassa suuren luopumisen, kristitytkin hylkäävät Kristuksen, Hänen tunnustajainsa  olo tulee yhä vaikeammaksi. Kun vääryys saa vallan, niin monien rakkaus kylmenee. (Mt. 24: 12)

Keskellämme seisoo, jota ette tunne. (Joh. 1: 26) Rakkaassa Suomessamme on kuusi Betlehemin seimeä, joissa Jeesusta käy kunnioittamassa pieni ystävien joukko. Alttarin Sakramenttiin kätkettynä Hän asuu Turussa, kahdessa paikassa Helsingissä, kahdessa paikassa Viipurissa ja lisäksi kaakkoisrajallamme. Pienoinen tabernakli on Hänen asuntonansa, lepattava liekki seuranansa; päivän kuluessa Häntä käy tervehtimässä pappi, nunna, koululapsi, seurakuntalainen. Mutta suuri joukko menee Hänen seimensä ohitse. Miksi? He eivät tiedä Hänen siellä olevan. Keskellämme seisoo, jota ette tunne? Toiset ohi menevät tietävät, kenen sivuuttavat. Heille on opetettu, että pyhä messu eli liturgia on uuden liiton veretön uhri, jossa alinomaa toistuu ristin verinen uhri. Heille on opetettu, että messu-uhrissa lahjat muuttuvat Herran Ruumiiksi ja Vereksi, että muuttumisesta asti alttarilla asuu Herra Jeesus Kristus, totinen Jumala ja Ihminen. Heille on opetettu, että sakramentillinen Jeesus on sielun ravinto, Elämän Leipä, jota ilman sielumme ei elä. Miksi he menevät kirkkonsa ohi? Ehkä ei ole aikaa? Mutta jos aikaa on, mikä sisään poikkeamasta estää? Opetus unhottunut? Sekin tapahtuu, mutta onko unhotus kunniaksi? Mutta jos tietävät ja muistavat, kuinka voivat olla sisään poikkeamatta? Rakkaus on kylmennyt, sillä rakastavaista sydän aina vetää. Mutta apostoli sanoo: Joka ei Herraa Jeesusta Kristusta rakasta, olkoon kirottu. (1 Kor. 16: 22)

Sanonette: jos minä olisin elänyt 1939 vuotta sitten, niin varmasti olisin mennyt Betlehemiin ja vienyt muitakin mukanani. Ei minua olisi häirinnyt seimen köyhyys eikä tallin haju. Mutta mikä nyt seimeltä poissa pitää? Varmaan kirkkorakennuksen mitättömyys? Vieressä on toisuskoisten mahtavat templit, mutta meidän kirkkomme on tuiki mitättömän näköinen. Tai se, etteivät sinne muut mene, ettei se ole muotipaiikka? Sitä eivät kysyneet paimenet eivätkä tietäjät. Heitä ei seurakunnan vähälukuisuus pelottanut.

Lihaantullut Sana asuu seassamme vähäpätöisenä ja vaatimattomana. Mutta uskon silmä näkee Hänessä sotajoukkojen Herran, jonka kirkkaus häikäisee enkelien silmät, näkee Hänessä kaikkivaltiaan Luojan, näkee Hänessä Tuomarin. Antakoon seimen Jeesus meille elävän uskon, antakoon meille väsymättömän rakkauden. Valaiskoon kirkkaudellansa sydämemme pimeyden, niinkuin valisti paimenet ja tietäjät.

[Uskon Sanoma. Katolinen aikakauslehti. N:o 1. Tammikuu 1939. 15. vuosikerta. Sivut 1-4.]

Tietoja kirjoittajasta

Fides

Katolinen hiippakuntalehti Fides on Helsingin katolisen hiippakunnan viestintäosaston julkaisu. Se ilmestyy osin paperisena ja osin pelkästään nettiversiona. ISSN 0356-5262.

Uusin lehti ja arkisto

Uusimpia videoita

Ladataan...

Aihevalikko

Paavin twiitit

Paavin twiitit

Arkistot

Tilaa tiedotteemme