Sanoista tekoihin
Pääkirjoitus, Fides 8/2020, s. 2.
Kristinusko ei ole pelkkä valinnainen uskomusjärjestelmä. Siinä ei uskota pelkästään johonkin transsendenttiin, tuonpuoleiseen, ei pelkkään kaukaiseen henkiolentoon, vaan todelliseen, lihaksitulleeseen Jumalaan – Jumalaan, joka tuli ihmiseksi, jakoi ja jakaa oman elämänsä meidän kanssamme, jonka kärsimykseen me voimme samaistua, jonka haavoihin apostolit saattoivat vaikka työntää sormensa. Jumalaan, joka oli, on ja on oleva kaiken rakkauden ja hyvyyden lähde, ihmisen ainoa todellinen onni ja turvapaikka, ja jonka kohtaaminen sekä tuomarina että rakastavana Isänä on jokaisella edessä.
Jokaisessa sunnuntaimessussa me lausumme tai laulamme Credon, uskontunnustuksen. Sen kautta me enemmän tai vähemmän tietoisesti tunnustamme kuuluvamme kirkkoon ja uskovamme (credo) Jumalasta niin kuin kirkko opettaa. Tämä tunnustus on samaan aikaan sekä vakava velvollisuus että suuri huojennus: velvollisuus, koska meidän tulee tietenkin elää sen mukaan, mitä tunnustamme; huojennus, koska juuri kirkon opetukseen syventyessämme ja sen valaisemana elämästämme voi tulla helppoa, koska me saamme kulkea Herramme Jeesuksen seurassa, turvassa, murehtimatta liikaa ajallisista asioista.
Joskus tämä ajallisuus on kuitenkin varsin päällekäyvää. Elämme levottomia aikoja. Ehkä odotettavissa on jonkinlainen siirtymä uuteen aikakauteen: maailmansotien, kylmän sodan ja rautaesiripun romahtamisen jälkeisen ajan toiselle puolelle. Sellainen ei kuitenkaan tapahdu yhdessä yössä eikä samanaikaisesti eri maissa. Historiankirjat sen sitten joskus rekisteröivät. Mutta uusi ei pääse alkamaan, ellei joku tee jotakin. Jos vain passiivisesti seuraamme vierestä muiden toimintaa, emme varmastikaan saa omaa ääntämme kuulumaan. Ehkäpä meidän Kristukseen uskovien olisi tämän mahdollisen uuden ajan kynnyksellä todella aika siirtyä sanoista tekoihin, luottaa konkreettisesti Jumalan läsnäoloon ja kirkon opetukseen ja kulkea pää pystyssä Kristuksen kanssa, luottaa hänen sanaansa ja levittäen hänen valkeuttaan kaikkialle, missä on pimeyttä.
Marko Tervaportti
