Ruotsalainen karmeliittakardinaali Anders Arborelius OCD piti muutamia vuosia sitten retretin eli hiljentymis- ja mietiskelyjakson, jossa hän nosti esiin pyhän Ristin Johanneksen (1542–1591) runoutta ja ajatuksia ihmisen kasvusta kohti henkilökohtaista pyhyyttä. Tämä espanjalainen pyhä on sekä maan kansallispyhä että kansallisrunoilija, eräänlainen katolinen vastine Runebergille.
Kardinaali Arborelius, joka on Pohjolan ainoa katolinen kardinaali kautta aikojen, pitää Ristin Johannesta edelleen yhtenä merkittävimmistä hengellisen elämän opastajista. Hänen mukaansa Johanneksen opetukset puhuttelevat jokaista uskovaa, joka aavistaa, että elämässä on jotakin syvempää ja suurempaa kuin nykyajan uusliberaalissa kulutusyhteiskunnassa tarjottu pinta. Kardinaali korostaa, että nämä sanat koskevat myös niitä, jotka eivät usko. Pyhä Ristin Johannes kirjoittaa:
”Missä löysit turvapaikan, rakastettuni, joka jätät minut kyyneliin?
Pakenit minua kuin peura, joka haavoittaa ennen kuin pakenee;
huutoni juoksi perääsi, mutta kukaan ei löytänyt jälkiäsi.
(Hengellinen laulu)
Kardinaalin mukaan tämä säe voi olla hyvin parantava ja rakentava teksti – ja siksi myös syvästi puhutteleva kokemus. Se avautuu, kun ymmärrämme, että kaikki, mitä elämässä kohtaamme – haavoittavat pettymykset, tyhjyyden ja erämaan – kertoo meille, että olemme matkalla kohti täyttä kohtaamista, sitä päivää, jolloin Herra ottaa meidät omakseen: henkilökohtaiseen kohtaamiseen Jeesuksen Kristuksen kanssa kuolemamme jälkeen.
Hän toteaa, että kaikki, mitä elämämme tiellä kohtaamme, on liian pientä meille. Mikään ei voi täysin täyttää sydäntämme. Siksi tunnemme usein tyytymättömyyttä, jatkuvaa etsimistä ja täyttymätöntä kaipuuta. Saatamme kysyä: millä minä täytän elämäni, millä turrutan kaipuuni ja haavoittuvuuteni, sen kipeän tunteen, etten ole täydellinen?
Oman heikkoutemme tunnustaminen on äärimmäisen tärkeää. Pyhän Ristin Johanneksen mukaan meidän on pidettävä kaipuumme Kristusta kohtaan elävänä. Meidän on uskottava, että hän todella kohtaa meidät myös köyhyydessä, tyhjyydessä ja pettymyksessä siihen, ettei elämä mennyt niin kuin olimme suunnitelleet. Ihmiset, joita kohtasimme, eivät vastanneet odotuksiamme. Emme saaneetkaan sitä työtä, jota toivoimme.
Meidän on luotettava siihen, että tämä kaikki on Jumalan työtä meissä – vaikka aluksi huomaammekin vain omat heikkoutemme ja valheellisuutemme. Niin Jumala toimii. Kristinuskon erityispiirre on se, että Jumala tekee työn puolestamme – ja meidän tehtävämme on suostua siihen, sanoo kardinaali. Me unohdamme usein, että pelastus ei ole helppoa: se sattuu ja käy syvältä. Kaikki, mitä elämässämme tapahtuu, on osa sitä, että Jumala pelastaa meitä. Joskus unohdamme tämän ja haluaisimme olla jotakin muuta kuin mitä olemme.
Jumalan tahto meille on yksinkertainen: meidän on oltava toisillemme avuksi, elettävä vastavuoroisessa rakkaudessa ja rakennettava maailmaa, joka on Jumalalle otollinen. Tämä tapahtuu toisten ihmisten kautta. Se on katolisen kirkon salaisuus: meidät on kutsuttu täydelliseen rakkauden yhteyteen Jumalan ja ihmisen välillä. Kaikki, mikä estää sitä, on puhdistettava pois, kardinaali painottaa. Tämä tapahtuu elämän monissa, suurissa ja pienissä koettelemuksissa.
Suurin kiusauksemme on olla uskomatta, että Jumala on siellä missä me olemme, ja että hän on juuri nyt vapauttamassa meitä. Näin voimme saavuttaa suuren yhteyden rakkauteen hänen kanssaan. Uskoa ylläpitävä liekki on meille tärkein. Jo kaipaus häneen on armo. Usein huomaamme sen takakautta: tunnemme tyhjyyttä, kuin sisällämme olisi kuilu, erämaa, kuivuus, tyhjyys tai hankalia ihmisiä ympärillämme. Juuri siinä kohtaamme Kristuksen.
Kardinaali huomauttaa, että kuinka paljon me sitten ponnistelisimme, tulemme aina satuttamaan toisiamme. Mitä lähemmäs tulemme toista ihmistä, sitä enemmän häntä haavoitamme. HUSin Kivelän sairaalan ilmoitustaululla lukee: “Lähimmäinenkin voi satuttaa.” Ihminen menee naimisiin ja kuvittelee avioituvansa unelmaprinssin tai -prinsessan kanssa. Mutta eräänä päivänä hän huomaa menneensä naimisiin hankalan ihmisen kanssa, ja silloin he alkavat satuttaa toisiaan. Juuri silloin rakkaus voi syventyä. Ne haavat, joita annamme toisillemme, tekevät meistä entistä riippuvaisempia Kristuksen rakkaudesta ja hänen pelastuksestaan. Koko maallinen vaelluksemme on pohjimmiltaan erämaa, mutta olemme matkalla luvattuun maahan. Joskus matka on miellyttävä, mutta sama jumalallinen rakkaus myös polttaa, jotta se voisi puhdistaa meidät kaikesta kuona-aineesta, juurtuneesta itsekkyydestä, omahyväisyydestä, itsesäälistä, itsetyytyväisyydestä ja halusta korottaa itseämme. Pyhä Ristin Johannes kirjoittaa Hengellisessä laulussa: “Miksi kätkeydyt minulta?”
Kardinaali muistuttaa meitä, ettemme ole marionetteja, joiden lankoja Jumala vetää. Hän auttaa meitä ottamaan vastaan myös vaikeuksia. Mikään ei ole niin vapauttavaa kuin kääntää toinen poski, sanoo kardinaali Anders Arborelius. Hän toteaa, että Jumalan valtakunnassa me emme kasva suuremmiksi, vaan pienemmiksi, köyhemmiksi ja riisutummiksi. Me opimme hyväksymään rajallisuutemme. Täällä maan päällä meidän on jatkuvasti puhdistuttava ja pelastuttava. Meissä on aina jotakin, joka kaipaa sovintoa, puhdistusta ja muutosta. Siksi se sattuu. Kerta toisensa jälkeen meidän on opittava tämä. Emme usko sitä juuri silloin, kun on kaikkein vaikeinta.
Pyhä Ristin Johannes ei jätä meitä rauhaan. Meidän on kuljettava eteenpäin. Henki, elävä rakkauden liekki, ei jätä meitä rauhaan. Se on itse asiassa onnemme: elämä ei koskaan tule täysin sellaiseksi kuin olimme kuvitelleet. Pyhä Ristin Johannes oli armoton pyhä ja opettaja, samalla kun hän oli myös hyvin rakastettu. Hänen salaisuutensa on auttaa muita, mutta itse olla takertumatta.
Kardinaali Anders Arborelius päättää viittauksella Hengelliseen lauluun:
”Löydän vuoret tyhjinä enkä näe ketään, joki on paennut vieraan;
en poimi kukkaa, en pelkää villieläinten pesiä;
ylitän rajan, muurin ja varustuksen.”
Jan-Peter Paul