Pyhän apotti Bernhard Clairvauxlaisen saarnoista (saarna 2).
Mitä se merkitsee pyhille, kun annamme heille kiitosta ja kunnioitusta, tai vietämme tätä juhlapyhää? Mitä maallinen kunnioitus heille merkitsisi, kun he Pojan luotettavan lupauksen mukaan saavat kunnian taivaalliselta Isältä? Mitä hyötyä heille on meidän ylistyslauluistamme? Meidän ylistystämme pyhät eivät tarvitse, eikä meidän hurskautemme hyödytä heitä yhtään. Kun kunnioitamme heidän muistoaan, teemme sen selvästikin itsemme vuoksi, emme heidän takiaan. Omalta kohdaltani myönnän, että muistellessani heitä tunnen voimakasta ja polttavaa kaipausta.
Ensimmäinen kaipaus, jota pyhien muisto meissä herättää ja yhä enemmän voimistaa, on se, että saamme nauttia heidän ihanasta yhteydestään ja olla samaa kansaa autuaiden henkien kanssa, heidän huonetovereitaan; saamme liittyä patriarkkojen seuraan, profeettojen joukkoon, apostolien neuvostoon, marttyyrien suureen sotajoukkoon, tunnustajien yhteisöön, neitsyiden kuoroihin sekä vihdoin kaikkien pyhien iloitsevaan yhteyteen. Alkukirkon pyhien joukko odottaa meitä, mutta me unohdamme sen. Pyhät kaipaavat meitä, mutta me vähät välitämme. Vanhurskaat ikävöivät meitä, mutta emme edes huomaa heitä.
Herätkäämme vihdoin, veljet! Nouskaamme yhdessä Kristuksen kanssa, tavoitelkaamme sitä mikä on ylhäällä, ajatelkaamme sitä mikä on ylhäällä. Ikävöikäämme niitä, jotka ikävöivät meitä; kiiruhtakaamme niiden luo, jotka meitä kaipaavat; rientäkäämme sydämen rukouksin heitä vastaan, jotka meitä odottavat. Meidän ei tule toivoa itsellemme ainoastaan pyhien yhteyttä, vaan myös heidän autuuttaan. Kun kaipaamme heidän läsnäoloaan, tavoitelkaamme kiihkein ponnisteluin myös heidän kunniaansa. Tämä ei suinkaan ole mikään turmiollinen pyrkimys, eikä tällainen kunnian tavoittelu ole mitenkään vaarallista.
Toinen polttava kaipaus, joka pyhien muistamisesta syttyy mielissämme, on se, että Kristus, elämämme, ilmestyisi meille samalla tavoin kuin heille, ja että mekin saisimme ilmestyä hänen kanssaan kirkkau-dessa. Sitä ennen emme näe Kristusta, meidän päätämme, sellaisena kuin hän nyt on, vaan sellaisena joksi hän tuli meidän tähtemme, ei kirkkaudella seppelöitynä, vaan kantaen meidän syntiemme orjantappurakruunua. Jos tämän orjantappuroin kruunatun pään jäsen ryhtyy hienostelemaan, hänen tulee hävetä, sillä hänelle ei purppurainen puku ole mikään kunnia vaan pilkan aihe. Kun Kristus saapuu eikä hänen kuolemaansa enää julisteta, silloin tiedämme, että mekin olemme kuolleet ja meidän elämämme on Kristuksen kanssa kätketty. Pää ilmestyy kirkkaudessa ja hänen kanssaan jäsenetkin loistavat kirkastuneina, kun hän muuttaa meidän alennustilassa olevan ruumiimme kirkastetun pään, hänen itsensä kaltaiseksi.
Tavoitelkaamme siis tätä kirkkautta täydellisellä ja luottavaisella innolla. Jotta meillä olisi lupa toivoa sitä ja ikävöidä niin suurta autuutta, meidän on myös kiihkeästi kaivattava pyhien puoltorukouksia, sillä heidän esirukouksensa tähden meille lahjoitetaan se, minkä saavuttamiseen omat voimamme eivät riitä.
.
Responsorium Ilm. 19:5,6; Ps. 33:1
E: Ylistäkää meidän Jumalaamme, kaikki te hänen palvelijansa,
te, jotka häntä pelkäätte, pienet ja suuret.
K: Sillä Herra, meidän Jumalamme, Kaikkivaltias, on ottanut kuninkuuden.
E: Riemuitkaa Herrassa, te vanhurskaat, oikeamieliset, ylistäkää häntä.
K: Sillä Herra, meidän Jumalamme, Kaikkivaltias, on ottanut Kuninkuuden.
.
Kaikkien pyhien juhlan lukupalveluksen toinen lukukappale.