Valitse Sivu

Luotu maailma – yhteinen kotimme

Luotu maailma – yhteinen kotimme

Saksassa järjestettiin tänä vuonna kahden välivuoden jälkeen jälleen Teologiset opintopäivät. Kesä-heinäkuun vaihteessa kolmisenkymmentä katolilaista eri Pohjoismaista osallistui Ansgarwerkin tukemille järjestyksessä 48. opintopäiville fransiskaanien ylläpitämässä Haus Ohrbeckissa hieman Osnabrückin kaupungin eteläpuolella. Keskikesän kaunis sää ja saksalainen vieraanvaraisuus pitivät kurssin osallistujista jälleen hyvää huolta.

Raamatullisia näköaloja 

Kokeneet Osnabrückin opintopäivien kävijät vakuuttavat ja me kokemattomammatkin mielellämme jaamme saman ajatuksen, että uppoutuminen kulloistakin teemaa käsitteleviin raamatunteksteihin loistavien luennoitsijoiden johdatuksella on kurssipäivien takuuvarma huipennus. Niin nytkin. Trierin yliopiston teologisen tiedekunnan professori Hans-Georg Gradlin johdolla syvennyimme Raamatun käsitykseen luomisesta. Gradl johdatteli kuulijat aiheeseen varhaisten luomista kuvaavien eeposten kautta ja muistutti, että Raamatussakin on kaksi luomiskertomusta: Eedenin puutarha ja luomisviikko. Hän korosti, että “luomiskertomuksissa ei ole kysymys luonnontieteellisistä lausunnoista”. Siksi näille teksteille on “löydettävä oma lukuavain, tulkintatapa”. Luomisviikossa korostuu luomisen merkitys järjestyksen tuomisena kaaokseen, kun taas Eedenin puutarha avaa silmiemme eteen elämän mallin, jossa vallitsee syvä harmonia, rauha ihmisten ja eläinten välillä, tasa-arvo miesten ja naisten välillä, tosin samalla myös luodun ja Luojan välinen ylittämätön raja.

Elämän merkitystä etsivän ihmisen suhde luomakuntaan on välitön: ihminen on osa sitä, eikä vain sen “valtaanottaja”. Luonnossa ihminen voi nähdä Jumalan kädenjäljen ja tietyllä tavalla jäljitellä Luojaa tuomalla takaisin järjestystä rikkoutuneeseen (ehkäpä jopa itse rikkomaansa) kaoottiseen maailmaan. Ihminen on osallinen tästä samasta todellisuudesta ja kokee myös siksi solidaarisuutta ja vastuuta ”yhteisen kotimme” tilasta. Toisaalta ihmisen ei pidä jäädä tämän luonnollisen maailman tasolle, vaan nousta korkeammalle: ”Kaiken luodun on täytynyt taipua katoavaisuuden alaisuuteen, ei omasta tahdostaan, vaan hänen, joka sen on alistanut. Luomakunnalla on kuitenkin toivo, että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen” (Room. 8:20-21), sanoo pyhä Paavali, sillä ”[j]okainen, joka on Kristuksessa, on siis uusi luomus. Vanha on kadonnut, uusi on tullut tilalle!” (2. Kor. 5:17).

Lopulta professori Gradl siirtyi käsittelemään Ilmestyskirjaa. Hänen mukaansa siitä löytyy niin ”Luojan teologinen henkilökuva” (vrt. Ilm. 4:1-11) kuin kuvaus suuresta taistelusta, joka käydään täällä alhaalla, luodussa maailmassa (vrt. Ilm. 12:7-12). Ilmestyskirjalla, niin kuin koko elämällä, on lopultakin paratiisiin kutsuva horisontti, jossa kaikki on tehty uudeksi (vrt. Ilm. 21:1-5).

Raamatullisen katsauksensa lopuksi professori Gradl ei antanut niinkään valmiita vastauksia vaan tehtäviä, joista ehkäpä merkittävin oli yhden ainokaisen termin mietiskely: Mitä kaikkea sisältääkään sana ”Schöpfungsverantwortung” – vastuuta luomakunnasta ja tietynlaisesta luomiseen osallistumisesta, maailman saattamisesta luomisen arvon mukaiseen tilaan?

Yhteinen koti uhattuna 

Tuota kysymystä jatkoi ja paavin Laudato sì -kiertokirjeen vastauksia siihen esitteli seuraavana päivänä Haus Ohrbeckin nykyinen johtaja, fransiskaani-isä Andreas Brands OFM. Isä Andreas esitteli toisaalta luonnon kauneuden ja toisaalta sen riistämisen ja hyödyntämisen välistä ristiriitaa ja nosti esiin paavi Franciscuksen opetusta ”yhteisen kotimme” varjelemisesta. 

Samaa teemaa käsitteli myös veli Andreaksen edeltäjä Haus Ohrbeckin johdossa, monille suomalaisillekin tuttu isä Franz Richard OFM (kansikuva), joka pohdiskeli omassa osuudessaan sitä, miten Jumalasta voi puhua erilaisten kriisien keskellä. Hän huomautti, että usein kriisit johtavat myös tyhjyyden tunteeseen, jota ovat kokeneet monet pyhimyksetkin, esimerkiksi pyhä Ristin Johannes ja viimeisimpänä varmaankin Kalkutan äiti Teresa.

Varsinkin uhattuina me ihmiset etsimme turvaa ja juuri silloin me joskus tunnemme olevamme erityisen yksin. Missä Jumala silloin on, me kysymme, ja koemme joskus jäävämme ilman vastausta. Isä Franz kertoi intiaanipäällikkö Plenty Coupsin sanoneen reservaattiin jouduttuaan, ettei enää tiennyt, mitä ”rohkeus” tarkoittaa. Lannistuneena hän kuuluu todenneen, että uudessa tilanteessa ”rohkeus” ilmeisesti tarkoittaa sen tunnustamista, että ”me olemme haavoittuvia ihmisiä, haavoittuvia olentoja”.

Lannistua meidän ei kuitenkaan pidä, vaan päinvastoin on luotettava Jumalan läsnäoloon. Luomakunnassa ja kaikessa elämässä me näemme Jumalan kädenjäljen, siksi me voimme myös luottaa, että Jumala yhä vielä kulkee vierellämme. Hannah Arendtin sanoin: ”Täysin luottaen epäilyttävään, lähellä vierasta, etäistä, panen käteni sinun käsiisi.”

Lapset uupuvat – mutta mistä?

Kriisit todella vaikuttavat meihin, silloinkin, kun niiden vaikutukset eivät suoraan ulottuisikaan meihin juuri nyt. Olipa kyseessä Venäjän sota Ukrainassa tai koronapandemia, lama tai tulevaisuuden näköalat, niiden käsitteleminen tiedonvälityksen yhä nopeammassa ja suoremmassa, tosin myös luotettavuudeltaan entistä vaihtelevammassa maailmassa täyttää meidänkin tajunnanvirtamme, halusimmepa sitä tai emme. Tällä on vaikutuksia myös lapsiin ja nuoriin, ja näitä vaikutuksia luentopäivillä esitteli Osnabrückin hiippakunnan avio-, perhe-, elämä- ja kasvatusneuvontapalveluiden johtaja, tohtori Christoph Hutter.

Hutter esitteli viime vuosina tehtyjä ja myös aivan viimeisimpiä tutkimustuloksia lasten ja nuorten hyvinvoinnista ja nosti esiin joitakin löytöjä: Lapsissa ja nuorissa näkyy yhä useammin selkeitä merkkejä uupumuksesta ja siihen liittyvästä masennuksesta. Samoin burnout ei ole enää vain aikuisten sairaus, vaan sitä ilmenee myös peruskouluikäisillä lapsilla. Mitä on tapahtunut?

Hutterin mukaan ihmiset elävät tietynlaisessa optimointiharhassa. Me seuraamme alati omia ja toisten suorituksia, vaikkapa vain älypuhelimen tai -kellon mittaamia askeleita, lasten koulumenestystä, parisuhteemme tai vanhempi-lapsi-suhteemme mallinmukaisuutta, koska jotenkin se luo meille mielikuvaa onnistumisesta, statuksesta. Vastaavasti epäonnistumisia tulkitaan yhä useammin häiriöinä, joita on hoidettava. Vaikka useimmiten kysymys on normaaleista asioista, jotka kuuluvat elämään. Lasten aktiivisuutta ”hoidetaan” lääkkeillä, joiden käyttö enemmän kuin 50-kertaistui esimerkiksi Saksassa 90-luvulta 2010-luvulle tultaessa. Tämä kaikki jatkuva elämänoptimointi ja lähes narsistinen perhedynamiikka tekee lapsista projekteja ja johtaa sekä vanhempien että lasten kestävään ylikuormitukseen.

Vielä ennen koronaa moni oire jäi helposti huomaamatta, mutta se, mikä jo ennen oli olemassa, mutta piilossa, tuli koronan myötä akuutisti ja näkyvästi esille. Tyytyväisyys vapaa-ajan mahdollisuuksiin romahti, ja samaan aikaan lasten ja nuorten psyykkiset ongelmat lisääntyivät merkittävästi. Arvioiden mukaan 29 prosenttia 7-17-vuotiaista saksalaislapsista olisi lääketieteellisten kriteerien perusteella jonkinlaisen hoidon tarpeessa! Kysymys ei ole masennuksesta, vaan peloista, tunneongelmista ja ongelmista suhteissa samanikäisiin. Tärkeimpiä vaikuttavia syitä ovat ennen kaikkea sota Euroopassa, ilmastonmuutos ja talous. 

On toisaalta huomattava, että suurimmalle osalle nuorista näkemys ”omasta itsestä on paljon positiivisempi ja optimistisempi kuin yhteiskunnasta yleensä”. Yksi alan asiantuntija onkin todennut, että ”lapsemme ovat rakastettavia, ystävällisiä, sosiaalisesti lahjakkaita, pohdiskelevia ja suorituksiinsa keskittyviä”. Ehkä vikaa onkin lopulta etsittävä muualta. Hutterin siteeraama tutkija kiteyttää hyvin: ”Aikuisten yhteiskunta sysää neuvottomuutensa mielellään keskusteluun nuorisosta.” Nuoriin projisoidaan aikuisten ongelmia ja huolia. Ehkä nykypäivän ongelmat eivät oikeastaan olekaan nuorten ongelmia vaan meidän, edellisten sukupolvien tekemiä ja hoitamatta jättämiä ongelmia. ”Ei ole mitenkään pakko, että nuorten pitäisi kärsiä siitä, mitä vanhemmat pitävät kärsimisen arvoisena”, kirjoitti yksi tutkija aikoinaan.

Mitä me teemme?

Viimeisenä luentopäivänä saimme lisää kotitehtäviä. Kaiken näkemämme, kokemamme ja kuulemamme jälkeen kapusiini-isä Bernd Beermann OFM Cap etsi konkreettisia tapoja, miten paikalliskirkoissamme voitaisiin edistää luomisen arvokkuutta. Keskusteltiin pappiloiden autokannasta (sähkö ei ainoana voimanlähteenä ole mahdollinen siellä, missä etäisyydet ovat pitkät), lastenkerhojen puutarhanpidosta, energiataloudellisista näkökannoista kiinteistöjen peruskorjausten yhteydessä ja vaikka mistä pienestä ja suuresta. Siellä täällä kuulemma pappiloiden yhteydessä kasvatetaan myös hyötykasveja. Mikäpä olisikaan parempi tapa tuoda vanhojen luostareiden yrttipuutarhoja keskelle nykyaikaa! Ihmisen on osattava elää yhdessä luonnon kanssa, luontoa kunnioittaen ja sitä vaalien, itsekin osana sitä. Silloin meistä todella tulee luovia ihmisiä.

Kiitos Ansgarwerkille mahdollisuudesta osallistua tälle kurssille ja Haus Ohrbeckille hienoista puitteista!

Teksti ja kuvat Marko Tervaportti

Tietoja kirjoittajasta

Marko Tervaportti

Marko Tervaportti on Katolisen hiippakuntalehti Fideksen päätoimittaja ja Helsingin hiippakunnan viestintäjohtaja. Hän on koulutukseltaan filosofian maisteri (teoreettinen filosofia, Helsingin yliopisto). Hän on opiskellut myös Paavillisessa Angelicum-yliopistossa Roomassa.

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Aihevalikko

LUE FIDES (pdf)

Uusin lehti || Arkisto (2001–)

KATOLINEN VARTTI (audio)

Kaikki lähetykset 2020-

Paavin twiitit

Paavin twiitit

Uusimpia videoita

Ladataan...

Arkistot

Tilaa tiedotteemme