Osa 2: elämä ja teot
Kesäkuun 13. päivä on pyhän Antonius Padovalaisen juhlapäivä. Tässä neliosaisessa artikkelisarjassa tutustutaan Antoniuksen kulttiin, elämään, teologiaan ja ihmeisiin.
Edellisessä osassa mainitsin jo Antoniuksen ensimmäisen elämäkerran Assiduan. Siinä tunnetaan Antoniuksen elämän alku Portugalissa, hänen epäonnistunut missionsa Marokkoon, hänen saapumisensa Italiaan ja lopulta Padovaan sekä se, että hän oli monilla mailla ja teki monia asioita. Suuri aukko tässä elämäkerrassa koskee Antoniuksen aikaa Ranskassa. Tätä aukkoa täyttävät myöhemmin 1200-luvulla kirjoitetut elämäkerrat, kun (suullinen ja kirjallinen) sana Antoniuksesta, hänen kuolemastaan ja elämästään olivat ehtineet liikkua Padovan ja Ranskan eri kaupunkien välillä. Vuonna 1276 kuuluisa fransiskaani ja myöhemmin Canterburyn arkkipiispa John Peckham kirjoitti toisen Antonius-elämäkerran nimeltä Benignitas, ja 1290-1300 tienoilla ilmestyi vielä kaksi uutta elämäkertaa, jotka tunnetaan nimillä Rigaldina ja Raymundina. Raymundinan oikeaa kirjoittajaa ei tunneta nimeltä, mutta Rigaldinan kirjoittaja Johannes Rigaldi oli ranskalainen fransiskaani ja myöhemmin piispa. Hän sanoo kuulleensa heti sääntökuntaan liittymisestään asti (ehkä n. 1268) paljon tarinoita Antoniuksesta useilta luotettavilta veljiltä, jotka muistivat hänen aikansa Limoges-nimisen kaupungin veljien kustoksena eli esimiehenä.
Palaamme vielä näihin tarinoihin, mutta nämä ovat siis päälähteemme Antoniuksesta keskiajalta. Oman aikamme lähteistä tai siis moderneista tutkijoista haluan mainita ennen kaikkea Vergilio Gamboson, joka on Italian johtava Antonius-tutkija: häneltä on ilmestynyt useampikin Antoniuksen elämää ja hengellisyyttä koskeva kirja, mutta hän on myös toimittanut Assiduan ja Rigaldinan sekä Ihmeiden kirjan nykylukijoille. Gamboson lisäksi on Paul Spilsburyn erinomainen englanninkielinen Saint Anthony of Padua – His Life and Writings vuodelta 2013. Hänen lähestymistavassaan on sopiva tasapaino uskon ja hartauden sekä toisaalta historiallisuuden ja kriittisyyden välillä, joten voin mieluusti suositella tätä kirjaa. Näihin lähteisiin perustan esitykseni.
Historiallinen ja maantieteellinen konteksti
Ennen konkreettisia tapahtumia on hyvä asettaa Antonius historialliseen ja maantieteelliseen kontekstiin. Hän syntyi Lissabonissa, Portugalissa, vuosien 1193-5 tienoilla. Hän oli siis keskiaikainen ihminen, katolilainen ja portugalilainen. Toinen huomioonotettava seikka on se, että tuohon aikaan Iberian niemimaa oli osin muslimien, osin kristittyjen hallinnassa. Muslimithan valtasivat sen suurelta osin 700-luvulta alkaen, mutta 1000-luvulta alkaen kristittyjen takaisinvaltaus oli vahvistunut. Pelkkää sotaa rinnakkaiselo ei ollut, vaan muslimien ja kristittyjen välillä käytiin myös kauppaa ja elettiin rauhanomaisia suhteita. Antonius eli joka tapauksessa muslimikulttuurin naapurissa ja osasi ehkä myös arabiaa.
Tähän liittyy myös kolmas eli fransiskaaninen konteksti. Antonius, jonka nimi alun perin oli itse asiassa Fernando, oli Augustinuksen säännön mukaan elävä kaniikki ensin Lissabonissa ja sitten Coimbrassa, mutta kun Antonius kuuli ensimmäisistä fransiskaanilähetyssaarnaajista, jotka olivat kokeneet marttyyrikuoleman Marokossa, ja kun fransiskaanit olivat asettuneet pieneen pyhälle Antonios Suurelle (siitä uusi nimi) omistettuun erakkomajaan Coimbran ulkopuolelle, Antonius halusi liittyä fransiskaaneihin ja lähteä itsekin marttyyriksi Marokkoon. Näin hän tekikin, paitsi että Jumalalla oli nähtävästi muita suunnitelmia: merimatkalla Antonius tuli pahasti sairaaksi, ja paluumatkalla – jonka tarkat syyt ja olosuhteet ovat epäselvät – laiva haaksirikkoutui Sisilian rannikolle.
Antonius fransiskaaniveljien teologiksi
Sisiliassa Antonius sai kuulla fransiskaanien yleiskokouksesta Assisissa vuonna 1221, jossa Pyhä Franciscus itse olisi läsnä. Sinne Antonius luonnollisesti halusi lähteä, ja tuo kokous vuonna 1221 olikin nähtävästi ainoa tapaus, jossa Franciscus ja Antonius olivat maan päällä samassa paikassa samaan aikaan. Antonius oli tuolloin tuore ja tuntematon veli eikä herättänyt mitään huomiota. Antonius ei edes oikein tuntenut sääntökunnan organisaatiota eikä tiennyt, mihin porukkaan tai paikkaan yleiskokouksesta lähtisi. Hän jäi vain rukoilemaan, kunnes eräs veli Graziano tuli kysymään häneltä, oliko hän pappi. Myönteisen vastauksen saatuaan Graziano osoitti Antoniukselle paikan eräästä veljesyhteisöstä, jossa tarvittiin pappia. Ensin Antonius eli hyvin hiljaista elämää, vietti messua ja tiskasi, kunnes hänen taitonsa paljastuivat eräässä pappisvihkimyksessä Forlìssa vuonna 1222. Siellä olivat paikalla kaikki maakunnan veljet, fransiskaanit ja dominikaanit, mutta jotenkin oli päässyt käymään niin nolosti, ettei kukaan ollut valmistellut saarnaa. Fransiskaanit nimittäin olivat luulleet, että saarnaajaveljinä tunnetut dominikaanit hoitaisivat saarnan, mutta dominikaanit olivat luulleet, että fransiskaanit tekisivät sen.
Tässä yhteydessä Antonius värvättiin odottamatta saarnaamaan, ja Antoniuksen saarna teki kuulijakuntaan valtaisan vaikutuksen. Hänen oppineisuutensa ja kaunopuheisuutensa tulivat kaikkien tietoon. Hänhän oli tietysti Portugalin luostareissaan opiskellut aivan toisella tasolla kuin varhaisimmat fransiskaanit, jotka eivät olleet mitenkään koulutettuja vaan halusivat vain seurata Jeesusta köyhyydessä Franciscuksen esimerkin mukaan. Toisaalta oppineisuutta tarvittiin mm. kataarien harhaopin vastustamisessa, sillä kataarit elivät esimerkillisen askeettista elämää mutta opettivat mm. kahta jumalaa ja materian pahuutta, mikä kirkon näkökulmasta oli tietysti pahasti harhaanjohtavaa. Sana Antoniuksen oppineisuudesta kiiri itse Franciscukselle, ja pian hän auktorisoi Antoniuksen opettamaan teologiaa veljilleen kauniilla lyhyellä kirjeellä, joka on säilynyt meidän päiviimme saakka. Siinä Franciscus kutsuu Antoniusta erikoisesti ”piispakseen” ja toteaa seuraavasti:
Minua miellyttää, että luennoit pyhää teologiaa veljille, kunhan et opiskelun takia tukahduta pyhän rukouksen ja hartauden henkeä, niin kuin Säännössä sanotaan.
Antoniuksen opetus- ja saarnamissiot
Antonius ryhtyy työhön. Hän teki sitä Italiassa ja Ranskassa useissa kaupungeissa, kulkien pitkiä, monien päivien tai viikkojen matkoja. Antonius piti sekä yliopistoluentoja että saarnoja ainakin seuraavilla paikkakunnilla: Bologna, Arles, Montpellier, Tolouse, Limoges, Bourges, Le Puy ja Marseilles. Suuri Ranskan-missio päättyy sanomaan Franciscuksen kuolemasta vuonna 1226 ja kutsusta seuraavan vuoden yleiskokoukseen Assisiin 1227. Siellä Antoniuksesta tehtiin Koillis-Italian fransiskaanien provinsiaali, missä tehtävässä hän toimi kolme vuotta. Vuoden 1230 yleiskokouksessa, jossa myös Franciscuksen pyhäinjäännökset siirrettiin Assisin pikavauhtia valmistuneeseen uuteen Franciscuksen basilikaan, Antonius oli läsnä ja pyysi tehtävästään vapautusta ja myös sai sen.
Tällöin Antonius omistautui saarnaamiselle, ja keväällä 1231 hän teki suuren saarnamissionsa Padovaan, joka teki hänestä Padovan kuuluisuuden ja lopulta padovalaisten ”oman”. Tähän missioon on syytä keskittyä vähän enemmänkin. Ensimmäinen elämäkerta kertoo siitä seuraavasti, siis vain reilun vuoden tapahtuman jälkeen:
Lukemattomat määrät miehiä ja naisia tuli lähikylistä ja kaupungeista suurella hartaudella kuulemaan janoamaansa elämän sanaa. He nousivat keskellä yötä ja kilpailivat siitä, kuka saapuisi paikalle ensin. Ritarit ja jalosukuiset naiset kiirehtivät paikalle pimeässä, ja sellaiset ihmiset, jotka normaalisti viettivät päivänsä pehmeillä sohvilla, tuijottivat väsymättä saarnaajan kasvoja. Siellä oli vanhoja ja nuoria, kaikenikäisiä ja -kuntoisia. He jättivät koristeensa kotiin ja pukeutuivat ikään kuin uskonnolliseen sävyyn. Myös Padovan piispa ja papisto seurasivat kunnioitetun Antoniuksen saarnaa. Niin kova oli ihmisten into kuulla sanaa, että vaikka paikalla lasketaan olleen 30 000 ihmistä, yhtään huutoa tai murinaa ei kuulunut, vaan kaikki olivat hiljaa, ruumiin ja hengen korvat höröllä. Kauppiaatkin olivat niin sananhaluisia, etteivät he paljastaneet myymiään tavaroita ennen kuin vasta saarnan loputtua. Naiset toivat mukanaan saksia voidakseen leikata palasia Antoniuksen kaavusta ja pitääkseen niitä reliikkeinä ja saadakseen siunauksen. Antonius ei olisi säästynyt ihmisjoukon puristukselta, ellei häntä olisi ympäröinyt vahvojen miesten piiri tai ellei hän olisi mennyt piiloon odottamaan ihmisjoukon hajaantumista.
Elämäkerta kertoo vielä paastomission tuloksista: valtaisat joukot halusivat saarnojen seurauksena tunnustaa syntinsä, ja vaikka paikalla oli runsas määrä pappeja ja veljiä, heitä ei ollut tarpeeksi kuulemaan kaikkien rippiä.
Voimme siis unohtaa tietyissä piireissä suositun narratiivin pimeistä vuosisadoista Augustinuksen ja Lutherin välillä. Pimentoon ovat pikemminkin jääneet ne, jotka eivät tunne keskiajan pyhiä. Mutta millaisia Antoniuksen saarnat oikein olivat? Mikä oli hänen teologinen metodinsa? Mitä hän opetti? Näitä kysymyksiä käsittelen sarjan seuraavassa osassa.
Emil Anton
Koko sarja on nyt luettavissa: osa 1 – osa 2 – osa 3 – osa 4.