Onko kuolemaa pelättävä?
Myöhään syksyllä puhutaan paljon kuolemasta: on kuolema-aiheisia taidenäyttelyitä, radio-ohjelmia, elokuvia, on vainajien muistopäivä ja pyhäinpäivä. Yleensä kuolema-sanaa ei mielellään sanota, vaan yritetään löytää sille korvaavia sanoja ja lempeämpiä kiertoilmaisuja.
Kristityille kuolemalla on aivan erityinen merkitys. Meille se on mahdollisuus päästä kerran Jumalan luo ja tavata siellä ennen meitä kuolleet rakkaamme, jotka ovat odottamassa meitä. Mikään ei pääty kuolemassa. Se on uusi alku. Usko kuolleitten ylösnousemukseen on alusta asti ollut olemassa osana kristillistä uskoa.
Kuolema on osa elämää, mutta länsimaisessa kulttuurissa siihen suhtaudutaan pelokkaasti, kysymys on lähes kauhusta, jota ihmiset kokevat kuolemaa kohtaan. Sitä täytyy välttää kaikin tavoin, siitä ei voi keskustella eikä kuolema-sanaa saa mielellään sanoa.
Käytettyjen kiertoilmaisujen joukosta nousevat esiin katolisessakin kirkossa yleisesti käytetyt ”nukkui pois” ja ”edesmennyt”. Olin kerran tilanteessa, jossa suomea opiskeleva pappi yritti puhuessaan taivuttaa sanaa edesmennyt. Hänellä oli vaikeuksia oikean muodon löytämisessä. Sanoin hänelle, että on helpompaa käyttää sanoja kuolema ja kuolla. Hän näytti hiukan kauhistuneelta ja sanoi, ettei halua pelästyttää ihmisiä.
Alle 9-vuotias lapsi ei ymmärrä kuolemaa, vaan voi saada vakavan trauman, jos hänelle lähiomaisen kuollessa sanotaan, että tuo läheinen ihminen nukkuu eikä herää. Lapsi ei uskalla mennä nukkumaan, kun pelkää, ettei heräisi aamulla. Hän saattaa taantua vauvan tasolle. Niin tapahtui tutussa perheessä, jossa 6-vuotiaalle pojalle sanottiin, että onnettomuudessa kuollut isä nukkuu eikä enää herää. Vasta pitkän traumaterapian avulla poika kuntoutui ikäisensä tasolle. Lapsille voi puhua kuolemasta heidän ikäänsä vastaavalla tavalla.
Kerran Pyhän ristin kirkossa esirukouksissa rukoiltiin kahtena perättäisenä sunnuntaina niiden puolesta ”jotka ovat ylittäneet ikuisuuden rajan”. Kuka tahansa voi jäädä miettimään, mistä oikeastaan on kysymys, puhumattakaan lapsista, joille asia on vielä oudompi. Väistämättä alkaa ajatella, miksi ei voitaisi rukoilla kuolleiden puolesta.
Toimiessani Pirkanmaan Hoitokodin kannatusyhdistyksen sihteerinä useita vuosia aloin kerätä kuolemaa tarkoittavia kiertoilmaisuja, koska henkilökuntakin keräsi niitä. Minulla on nyt jo sadan ilmaisun lista, jota täydennän edelleen. Ortodoksisessa kirkossa käytetään yleisesti käsitettä ”mennä tuonilmaisiin”. Eräs luterilainen pappi käytti kuolleesta kollegastaan ilmaisua ”meni tuolle puolen Jordanin”. Yleisiä ovat sanonnat ”lähti taivasmatkalle”, ”siirtyi ajasta ikuisuuteen” ja ”hänen elämänliekkinsä sammui”. Sitten ovat ilmaisut, joilla tehdään pilkkaa kuolemasta ja yritetään saada se tuntumaan vitsiltä. Niitä ovat esimerkiksi kaikille tutut ”potkaista tyhjää”, ”oikaista koipensa”, ”soittaa harppua” jne.
Jos kuolemanpelosta päästäisiin eroon, ei tarvitsisi väistellä asiaa keksimällä mitä mielikuvituksellisempia ilmaisuja. Ja on myös todettu, että ihmiset eläisivät paljon onnellisempina, elleivät pelkäsi kuolemaa niin paljon.
Jos joku on saanut niin arvokkaan lahjan, että on saanut saattaa läheisensä viimeiseen uloshengitykseen saakka, tietää, ettei pelättävää ole. Lähes aina ihmiset kuolevat rauhallisesti ja kauniisti. Tietysti mikään ei ole entisellään, häntä ei enää ole. Suru ja kaipaus ovat suuria. Meillä on muisto rakkaasta ihmisestä, jota vaalimme, kunnes saamme kerran tavata ja halata Jumalan luona.
Minulla on ehdotus: Voisivatko pappimme ryhtyä puhumaan kuoleman puolesta ja opettamaan ihmisille, että ei tarvitse pelätä, sekä käyttämään itsekin kuolla ja kuollut -sanoja. Pyhien yhteys taivaassa tarkoittaa Raamatun mukaan valoa ja täydellistä autuutta. Katolisen kirkon katekismuksen mukaan kaikki hyvä ja ikuisesti arvokas ja katoamaton tulee mukaan tuonpuoleiseen ja saamme sen omaksemme silloin, kun näemme Jumalan kasvoista kasvoihin. Aikanaan nousemme kuolleista samassa ruumiissa, joka meillä on ollut maallisessa elämässämme.
Elina Grönlund obl.OSSS
