Kirkon elämä ei pysähdy paavin kuolemaan. Vaikka paavin poismenoa inhimillisesti voi ja pitääkin surra, niin kuin kenen tahansa ihmisen kuolemaa, voidaan aina myös olla iloisia ja saada lohdustusta siitä, että tuskin kenenkään puolesta rukoillaan niin paljon kuin sairaan, kuolevan paavin. Tietyn paavittoman määräajan – sedisvakanssin – jälkeen uusi paavi valitaan ja astuu virkaansa ja kirkon elämä jatkuu ”ennallaan”. Jokainen paavi valitaan tiettynä ajankohtana ja tiettyä aikaa varten.
I Paavin kuolema ja hautajaiset
Paavi Franciscuksen pitkän sairaalassaolon aikana 14.2.–23.3. katolilaiset ympäri maailmaa heräsivät vähitellen tietoisuuteen, että kysymyksessä saattavat hyvinkin olla 88-vuotiaan paavin viimeiset ajat. Rukoiltiin toipumista, toivottiin sitä, että paavi ehtisi vielä viedä loppuun julistamansa ja selvästi suuresti odottamansa toivon riemuvuoden kaikki juhlallisuudet, mutta Jumala valitsi toisin. Kaitselmuksessaan hän päästi Franciscuksen toipumaan kotiinsa, ja ennen pääsiäistä paavi ehti vielä tervehtiä uskovia joitakin kertoja.
Paavi Franciscuksen viimeinen julkinen esiintyminen oli pääsiäissunnuntaina 20.4., kun hän antoi, voimattomana ja lähes äänettömänä, pääsiäisen Urbi et orbi -siunauksen. Seuraavana aamuna 21.4. hän kuoli omassa asunnossaan klo 7.35 Italian aikaa. Ilmoituksen paavin kuolemasta teki kirkon säädösten mukaan kardinaalikamariherra Kevin Farrell yhdessä muiden paavin kuoleman todenneiden kanssa noin klo 9.45 Italian aikaa.
Paavi Franciscuksen arkku siirrettiin Pietarinkirkkoon keskiviikkona 23.4., jossa yleisö saattoi käydä jättämässä paaville jäähyväiset avoimen arkun äärellä. Perjantai-iltana arkku suljettiin perinteitä noudattaen niin, että sinne asetettiin vielä kuolintodistus, yksi kunakin virkavuotena valettu juhlaraha ja rogito-dokumentti (ks. s 17). Viimeisen tervehdyksensä kävi näinä päivinä jättämässä lähes 200 000 ihmistä.
Hautajaismessu vietettiin lauantaina 26. huhtikuuta klo 10 Italian aikaa Pietarinkirkon aukiolla Vatikaanissa, ja sen pääselebranttina toimi kardinaalikollegion dekaani Giovanni Battista Re, joka saarnassaan kauniisti kokosi yhteen paavin pontifikaatin mieleenpainuvimmat tapahtumat ja tärkeimmät painotukset. Messuun arvioitiin osallistuneen noin neljännesmiljoona ihmistä, heidän joukossaan kymmeniä valtionpäämiehiä, kuninkaita, presidenttejä ja pääministereitä, mukaan lukien tasavallan presidentti Alexander Stubb. Hautajaismessu näytettiin Suomessakin suorana lähetyksenä televisiossa, lähetystä seurasi keskimäärin peräti 341 000 katsojaa.
Messun jälkeen paavin arkku kuljetettiin autosaattueessa Santa Maria Maggiore -basilikaan, jossa hänet haudattiin kirkon seinustalle Paulina-kappelin sisäänkäynnin vasemmalle puolelle. Kappeli tunnetaan paremmin kappelina, jossa on paavi Franciscukselle erityisen läheinen Salus Populi Romani (Rooman kansan pelastus) -ikoni. Sen edessä paavi kävi rukoilemassa aina ennen matkojansa ja palatessaan niiltä. Hautapaikka valmistettiin paavin pyynnöstä hyvin yksinkertaiseksi. Hautakivessä lukee vain ”Franciscus”. Paavi Franciscus oli ensimmäinen paavi sitten Leo XIII:n, joka on haudattu muualle kuin Pietarinkirkkoon. Leo XIII:n hauta on Lateraanikirkossa, joka on, niin kuin muistamme, Rooman piispan oma katedraalikirkko ja siten maailman kaikkien katolisten kirkkojen äitikirkko.
Paavi maailman suosiossa
On varmasti aivan liian aikaista arvioida paavi Franciscuksen pontifikaatin pysyvämpää vaikutusta. Jotakin voidaan kuitenkin sanoa. Ensimmäisenä on katsottava hänen toimintatapaansa ja esiintymisiänsä ja useimmin toistuvia teemojaan.
Voidaan sanoa, että tietyllä tavalla paavi Franciscus oli varsin radikaalinen. Hän vältti tiettyjen paavin virkaan perinteisesti kuuluvien tunnusten käyttämistä, esimerkiksi ei käyttänyt punaista mozzettaa Pietarinkirkon parvekkeella, ei suostunut asumaan Apostolisessa palatsissa, vaikka paavin asunto siellä onkin kaukana luksuksesta, koska halusi mieluummin olla lähempänä ihmisiä. Hän otti siis pesäeroa edeltäjiinsä, toistaen kuitenkin alati olevansa ”kirkon uskollinen poika”.
Tällä tavalla hän nopeasti voitti maailman suosion. Tuskin kukaan paavi on saanut yhtä paljon ei-katolisia faneja kuin paavi Franciscus. Hänen köyhyyden ja yksinkertaisuuden viestinsä tavoitti ihmisiä kaikkialta maailmasta, hänen vierailunsa vankiloissa ja pakolaisten vastaanottokeskuksissa olivat voimakas puheenvuoro hädänalaisten puolesta, yhteisen ihmisyyden ja jokaisen ihmisen yhtäläisen arvokkuuden puolesta. Hänet muistetaan myös paavina, joka korosti laupeutta ja armeliaisuutta, lähimmäisenrakkautta ja kohtuullisuutta esimerkiksi luonnonvarojen käytössä, ja halusi muistuttaa maailmalle, että jokainen ihminen on huomion ja kunnioituksen arvoinen silloinkin, kun hän elää toisin kuin me haluaisimme.
Kirkon uudistaja
Kirkon sisällä paavi Franciscus halusi puuttua Rooman keskushallinnon taloudellisiin ja rakenteellisiin ongelmiin ja hän monipuolisti kardinaalikuntaa kutsumalla kardinaalien joukkoon yhä enemmän ihmisiä ”kirkollisesta periferiasta”, siis alueista ja maista, joissa katolisen kirkon läsnäolo on ehkä vähäistä tai yhä varsin nuorta. Tämä sopii hyvin myös sen teeman kanssa, joka oli paavi Franciscuksen sydäntä erityisen lähellä, että evankeliumi, ilosanoma Jeesuksesta Kristuksesta on osattava välittää kaikille ihmisille, niille, jotka eivät vielä koskaan ole siitä kuulleet, mutta myös niille, jotka ehkä on kerran kastettu mutta eivät välitä harjoittaa uskoaan. Herramme Jeesuksen Kristuksen läheisyys ja hänen seuraamisensa tuo jokaiselle ihmiselle todellista iloa ja vapautta – siinä oli varmaankin paavi Franciscuksen keskeinen viesti meistä jokaiselle.
Konflikteissa paavi painotti alati rauhan merkitystä ja kutsui osapuolia näkemään asiat ensi sijassa ihmisten kärsimyksen kautta. Hän loi myös suhteet Kiinan katoliseen patrioottiseen yhdistykseen tunnustaen monia heidän piispojaan ja pyrki loppuun asti antamaan sotien osapuolille mahdollisuuden rauhanneuvotteluille. Liturgisissa kysymyksissä paavi Franciscus puolusti voimakkaasti nykyisen messun asemaa vaikkapa suhteessa edeltäjänsä vapauttamiin kirkon aikaisempiin liturgiamuotoihin, joiden vietto on lisääntynyt monissa maissa. Paavi Franciscus muistetaan varmasti myös paavina, joka työskenteli paljon uskontojenvälisen yhteistyön lisäämiseksi, jotta uskonnoista tulisi rauhan ja sovinnonteon väline ennemmin kuin syy yhä uusiin riitaisuuksiin ja väkivaltaisuuksiin.
Toiminnallisesti kirkon tulevaisuuteen kuitenkin vaikuttanee eniten paavi Franciscuksen liikkeelle panema työ kirkon synodaalisen luonteen vahvistamiseksi. Synodaalisuus kaikessa yksinkertaisuudessaan on rinnalla kulkemista, kirkon kaikkien jäsenten kuuntelemista ja heidän huoliinsa vastaamista. Kirkkoa ei johdeta norsunluutorneista vaan kansan keskeltä. Synodaalisuuden toteutuminen ei kuitenkaan ole – eikä paavi niin varmasti ajatellutkaan – suoraviivaista. Kysymys on varmasti ensi sijassa kuuntelemisen hengestä ja tavasta tehdä päätöksiä, ei niinkään taas uudenlaisista rakenteista kirkon sisällä.
Evankeliumin ilossa kaikkia kuunnellen
Mistä me lopulta muistamme paavi Franciscuksen? Jokaisella on hänestä omanlaisensa mielikuva, mutta ehkäpä historia muistaa hänet ennen kaikkea paavina, joka perusti toimintansa läheiseen luottamukseen Jumalan laupeuteen, ammensi työssään jatkuvasti iloa evankeliumin totuudesta ja halusi näyttää Jumalan rakastavat kasvot ollen läsnä kaikille ja kaikkialla.
Nämä teemat pysyvät omalla tavallaan myös paavi Leon työpöydällä. Hän vie niitä eteenpäin sitten oman näkemyksensä ja karismansa avulla. Paavi Franciscuksen työ maan päällä on päättynyt. Rukoilkoon hän nyt taivaasta seuraajansa Leon, meidän ja koko ihmiskunnan puolesta. Levätköön rauhassa.
II Pyhän Pietarin seuraaja
Paavin hautajaisista alkaneen yhdeksän päivän suruajan jälkeen uuden paavin valinta käynnistyi, kun yhä useampi kardinaali ympäri maailmaa oli jo saapunut Roomaan ja aloittanut päivittäiset mielipiteenvaihdot, keskustelut siitä, mikä kirkon ja maailman tilanne on ja mitä uudelta paavilta oikeastaan odotetaan. Kardinaalit varasivat näihin keskusteluihin pari ylimääräistä päivää ja varsinainen konklaavi päästiin aloittamaan keskiviikkona 7. toukokuuta. Konklaavin ensimmäisenä päivänä on vain yksi varsinainen paavinvaali, johon osallistui yhteensä 133 alle 80-vuotiasta kardinaalia.
Valkoinen savu Sikstuksen kappelin savupiipusta nousi ehkä vähän yllätyksellisesti jo torstaina 8. toukokuuta klo 18.07 Italian aikaa. Uusi paavi oli siis valittu jo konklaavin neljännessä äänestyksessä. Kardinaalit olivat osoittaneet tehokkuutta ja päättäväisyyttä ja antamiensa haastattelujen perusteella myös suurta yksimielisyyttä valintaa tehdessään. Kardinaalien yksituumainen viesti maailmalle oli tämä: kirkko on yhtenäinen, jälleen on valittu kirkolle ja koko maailmalle uusi pyhän Pietarin seuraaja.
Ja niinhän se on. Jokainen paavi on valittu tiettyyn aikaan ja tiettyyn tilanteeseen niin kirkossa kuin maailmassakin. Mutta hänet valitaan olemaan ei viimeisimmän vaan ensimmäisen edeltäjänsä, pyhän apostoli Pietarin, seuraaja. Jokaisen paavin kohdalla kirkko palaa, ja niin sen pitääkin palata, alkulähteelleen, jottei se unohda oman olemassaolonsa perustaa ja perustajaa, Kristusta Jeesusta itseään, eikä sitä tehtävää, jonka Herra Pietarille antoi. Pietari, Kristuksen sijainen maan päällä, ei ole tullut palveltavaksi vaan palvelemaan. Hän on servus servorum Dei, Jumalan palvelijoiden palvelija.
”Teidän kanssanne olen kristitty, teitä varten olen piispa”
Kun uusi paavi oli valittu ja kardinaalidiakoni Dominique Mamberti oli lausunut Pietarinkirkon aukiolle ja sen ympäristöön kokoontuneiden riemuksi tunnetut sanat ”Habemus papam (Meillä on paavi)”, ei kansan ja maailman riemulla ollut rajoja. Kysymys ei ollut enää vain katolilaisten juhlasta, vaan jollakin tavalla paavinvalintaa seurasivat ja odottivat myös miljoonat, miljardit ei-katolilaiset. Sellainen on paaviuden asema tänä päivänä.
Uusi paavi Leo XIV, 69-vuotias Robert Francis Prevost OSA, Pyhän Augustinuksen sääntökunnan jäsen, astui lopulta Pietarinkirkon loggiaan, parvekkeelle, tervehti kansaa ja antoi sitten ensimmäisen Urbi et orbi -siunauksensa. Tervehdyksessään pyhä isä totesi:
Rauha olkoon teidän kaikkien kanssa!
Rakkaimmat veljet ja sisaret, tämä oli Ylösnousseen Kristuksen ensimmäinen tervehdys, Hyvän paimenen, joka antoi henkensä Jumalan lauman puolesta. Minäkin haluaisin, että tuo rauhantervehdys kävisi sisään sydämeenne, saavuttaisi perheenne, kaikki ihmiset, missä he ovatkin, kaikki kansat, koko maan. Rauha olkoon kanssanne!
Tämä on Ylösnousseen Kristuksen rauha, aseistariisuttu ja aseistariisuva rauha, nöyrä ja kestävä. Se tulee Jumalalta, joka rakastaa kaikkia ehdoitta. Kuulemme yhä korvissamme paavi Franciscuksen heikon mutta aina rohkean äänen, kun hän siunasi Roomaa: paavin, joka siunasi Roomaa, antoi siunauksensa maailmalle, koko maailmalle, tuona pääsiäispäivän aamuna.
Sallikaa minun jatkaa tätä samaa siunausta: Jumala rakastaa meitä, Jumala rakastaa teitä kaikkia, eikä paha saa voittoa! Me kaikki olemme Jumalan käsissä. Kulkekaamme siis eteenpäin pelkäämättä, yhdessä käsi kädessä Jumalan ja toistemme kanssa. Olemme Kristuksen opetuslapsia. Kristus kulkee edellämme. Maailma tarvitsee hänen valoaan. Ihmiskunta tarvitsee häntä siltana, jotta voisi tulla Jumalan ja hänen rakkautensa saavuttamaksi. Auttakaa tekin meitä ja toinen toisianne rakentamaan siltoja vuoropuhelun ja kohtaamisen kautta, ollaksemme kaikki yhtä, ollaksemme yksi kansa aina rauhassa. Kiitos paavi Franciscukselle!
Haluan myös kiittää kaikkia kanssaveljiäni kardinaaleja, jotka ovat valinneet minut olemaan Pietarin seuraaja ja kulkemaan yhdessä kanssanne yhtenä kirkkona etsien aina rauhaa ja oikeudenmukaisuutta, pyrkien aina työskentelemään Jeesukselle uskollisina miehinä ja naisina, pelkäämättä, julistaaksemme evankeliumia, ollaksemme lähetystyöntekijöitä.
Olen pyhän Augustinuksen poika, augustinolaisveli. Hän sanoi: ”teidän kanssanne olen kristitty, teitä varten olen piispa”. Tässä mielessä voimme kaikki kulkea yhdessä kohti sitä isänmaata, jonka Jumala on meille valmistanut.
Erityinen tervehdykseni Rooman kirkolle! Meidän on yhdessä etsittävä, kuinka olla missionaarinen kirkko, kirkko, joka rakentaa siltoja ja vuoropuhelua, aina avoinna vastaanottamaan avokätisesti niin kuin tämä aukio: kaikki, kaikki ne, jotka tarvitsevat laupeuttamme, läsnäoloamme, vuoropuhelua ja rakkautta.
[Espanjaksi:] Ja sallikaa minun sanoa pari sanaa, tervehdykseni kaikille ja erityisesti rakkaalle Chiclayon hiippakunnalleni Perussa, jossa uskova kansa on kulkenut piispansa rinnalla, jakanut uskonsa ja antanut paljon, paljon ollakseen jatkuvasti Jeesukselle Kristukselle uskollinen kirkko.
Kaikille teille, Rooman, Italian ja koko maailman veljet ja sisaret: haluamme olla synodaalinen kirkko, matkalla oleva kirkko, kirkko, joka aina etsii rauhaa, joka aina etsii rakkautta, joka aina pyrkii olemaan erityisesti kärsivien lähellä.
Tänään on Pompeijin Madonnan rukouspäivä. Äitimme Maria haluaa aina kulkea kanssamme, olla lähellämme, auttaa meitä puoltorukouksellaan ja rakkaudellaan. Haluaisin siis rukoilla yhdessä kanssanne. Rukoilkaamme yhdessä tämän uuden lähetystehtävän puolesta, koko kirkon puolesta, maailman rauhan puolesta, ja pyytäkäämme tätä erityistä armoa äidiltämme Marialta. Terve Maria…
Paaviuden alkutahdit
Jokaisen paavin on vuorollaan vähitellen aloitettava oma viranhoitonsa, vahvistettava ja varmistettava Rooman kuurian toiminta, löydettävä omat rutiininsa ja vähitellen, kokemuksen kasvaessa, tarpeen tullen tehtävä paavillisen talouden ja koko kuurian toimintaan sellaisia muutoksia, jotka sopivat hänen työskentelytapaansa parhaiten. Niin myös paavi Leo on toiminut.
Juhlallisen virkaanastumismessun paavi Leo vietti sunnuntaina 18. toukokuuta. Messuun osallistui jälleen ainakin 200 000 ihmistä. Suomen valtiota messussa edusti opetusministeri Anders Adlercreutz. Virkaanastumismessun saarna on luettavissa ohessa sivulla 10.
Ensimmäisten päivien ja viikkojen aikana yleisön ja uskovien saama kuva paavista on tullut yhä selvemmäksi. Hänen amerikkalaisuutensa – yhdysvaltalainen syntyperänsä – ei leimaa häntä päällimmäisenä vaan se, että hänellä on todellista ja pitkäaikaista kokemusta lähetystyöstä Perussa, sääntökuntansa augustinolaisten yleisesimiehen tehtävistä ja viimeksi piispojen dikasterion johtamisesta. Se jos mikä on näköalapaikka kirkon todellisuuteen. Hän on myös jo ilmoittanut jatkavansa paavi Franciscuksen perintöä kirkon synodaalisuuden vahvistamiseksi. Hän tuo jatkuvuutta, mutta ei pelkästään viimeisimmän edeltäjänsä kanssa vaan aikaisempien edeltäjiensäkin kanssa, joiden puheita ja ajatuksia hän on jo ehtinyt siteerata: Benedictus XVI:n, Johannes Paavali II:n, Johannes Paavali I:n ja Paavali VI:n.
Paavi Leossa kirkko on saanut nöyrän ja lempeän paimenen, joka ammentaa voimaa ja näkemystä sääntökuntansa 1500-vuotisesta perinteestä, kristinuskon syvästä hengellisestä aarreaitasta, samoin kuin esimerkiksi aikaisempien Leo-paavien rikkaasta ja joskus jopa profeetallisesta perinnöstä. Aika näyttää, millaiseksi hänen pontifikaattinsa muotoutuu. Nyt me voimme ennen kaikkea rukoilla hänen puolestaan ja hänen opetustaan kuunnellen oppia tuntemaan Kristus, meidän Herramme, aina vain paremmin. γ
Marko Tervaportti