Tukholman piispa, kardinaali Anders Arboreliuksen OCD muistokirjoitus
Jokaisella paavilla on oma aksenttinsa ja karismansa, oma erityinen panoksensa katolisuuden täyteyteen. Paavit voivat olla useimmissa asioissa hyvinkin erilaisia, mutta olennaisessa he ovat yhtä, osana uskon täyteläistä sinfoniaa. Kun ajattelemme paavi Franciscusta, minun silmissäni juuri köyhyys hengessä (vrt. Matt. 5:3) tulee kirkkaanaa esiin ja häikäisee meidät. Se, että hän ensimmäisenä kaikista paaveista otti nimekseen Franciscus, on täysin kuvaavaa. Oikeastaan on varsin yllättävää, ettei kukaan muu ole tullut ajatelleeksi sitä aiemmin. Tämä nimivalinta on samalla oireellista ja profeetallista meidän ajassamme, jolloin rikkaat tuntuvat rikastuvan entisestään ja köyhät joutuvat yhä haavoittuvammiksi ja unohdetummiksi.
Jokainen pontifikaatti saa oman erityispiirteensä Jumalan kaitselmuksen kautta. Olin itse paikalla Pietarinkirkon aukiolla vuonna 1979, kun Johannes Paavali II astui virkaansa ja lausui kovalla äänellä: ”Älkää pelätkö!” Hänen kauttaan saimme vastaanottaa vapauden sanoman, Hengen ja evankeliumin vapauden, joka murtaa kaiken vallan, joka orjuuttaa ja vähättelee ihmisen arvoa. Häntä seurasi Benedictus XVI, joka näki itsensä totuuden työtoverina, sen totuuden, joka loistaa esiin Jeesuksessa Kristuksessa, totuuden kauneuden, jonka evankeliumi haluaa välittää meille. Franciscus muistuttaa meitä siitä, että Jumala teki itsensä köyhäksi ja vaatimattomaksi tulemalla ihmiseksi. Tämä totuus tekee meidät vapaiksi. Kirkko haluaa muistuttaa, että kaikki tämä liittyy yhteen ja antaa katoliselle uskollemme sen täyden profeetallisen voiman siinä monimutkaisessa maailmassa, jossa nyt elämme.
Ensimmäisenä Latinalaisesta Amerikasta, maailman ”katolisimmasta” maanosasta tulevana paavina Franciscus sai suuren ja vaativan tehtävän murtaa Euroopan hegemonia katolisessa kirkossa. Tämä ei ollut hänelle helppoa. Hän kohtasi paljon vastustusta ja väärinymmärrystä. Saksalaisen teologiprofessorin jälkeen tuli Buenos Airesin köyhien kortteleiden seurakuntapappi. Tämä on tietysti yksinkertaistus, mutta siinä on kuitenkin pieni totuuden siemen. Franciscusta ei voinut – eikä hän halunnut – sijoittaa meidän eurooppalaisiin kategorioihimme. Hän ei ollut liberaali tai progressiivinen eikä konservatiivinen tai traditionalistinen. Hän oli yksinkertaisesti katolinen, ei muuta. Kuten hän itse sanoi, hän tuli kirkon periferiasta. Kuten kardinaali Kasper huomautti, hän oli radikaali. Hän halusi palata juurille, evankeliumin pyhään juuristoon. Vaikka kirkon painopiste on siirtynyt pohjoiselta pallonpuoliskolta eteläiselle, me pohjoisessa emme ole vielä aina täysin ymmärtäneet tämän kopernikaanisen mullistuksen seurauksia.
Franciscus ei halunnut muuttaa uskonoppia, vaan pelkästään selkeyttää ja uudelleen löytää tiettyjä laiminlyötyjä tai unohdettuja näkökulmia. Kaikki eivät tätä ymmärtäneet, vaan syyttivät häntä halusta muuttaa kirkon opetusta, vaikka he eivät koskaan kyenneet antamaan tästä mitään konkreettista todistetta. Tässä mielessä voidaan sanoa, että Franciscuksesta tuli eräänlainen marttyyri sille nykyaikaiselle ilmiölle, joka on aiheuttanut niin paljon hämmennystä: valeuutisille. Ajassa, jossa objektiivinen totuus on korvattu minun tai sinun totuudellasi, paavina oleminen ei ole helppoa. Tämän kokivat myös Franciscuksen edeltäjät, jotka niin ikään joutuivat kohtaamaan sen seuraukset, mitä Benedictus kutsui relativismin diktatuuriksi.
Franciscus rakasti tuoda esiin köyhyyttä, Evangelii gaudiumia ja Amoris laetitiaa, sitä tyypillisen fransiskaanista iloa ja rakkautta, jonka Jeesus antaa meille kaikille, kun seuraamme häntä pieninä ja nöyrinä. Kirkon tulee olla ”kenttäsairaala”, jossa parannumme synnin, ahneuden ja itsekkyyden haavoista. ”En halua tuomita” oli paavin perusasenne, ei pelkästään homoseksuaaleja, vaan jokaista ihmistä kohtaan. Me kaikki tarvitsemme Jeesuksen parantavaa ja pyhittävää armoa. Me kaikki tarvitsemme Jeesusta lääkärinämme, Vapahtajanamme, Herranamme ja veljenämme.
Jeesuksen rakkaus haavoitettua, runneltua ihmiskuntaa kohtaan ja hänen rajaton myötätuntonsa paistoivat aina esiin Franciscuksen kohdatessa ihmisiä. Kun hän istui rukoukseen vaipuneena, hänen ilmeensä saattoi näyttää melko ankaralta, mutta heti ihmisiä kohdatessaan hän säteili hyvyyttä ja empatiaa. Hän ei epäröinyt varoittaa paholaisen juonista ja tempuista. Hän ei vältellyt ankariakaan sanoja kutsuessaan abortintekijöitä ”palkkamurhaajiksi” tai tuomitessaan tyranneja ja diktaattoreita. Samalla hän ei kuitenkaan tuominnut, vaan vetosi armoon ja kehotti kääntymykseen. Hän nimesi Välimeren ”kuoleman mereksi” ja paljasti Euroopan tekopyhyyden ja kaksinaismoralismin tuhansien ja taas tuhansien ihmisten hukkuessa silmiemme edessä, meidän tekemättä mitään. Hän loi käsitteen ”välinpitämättömyyden globalisaatio”. Purevan ironisesti ja samalla myötätuntoa tuntien hän puhui niistä, jotka kuljeskelivat Rooman kaduilla pienen koiran, ei lastenvaunujen kanssa.
Carmelo de San Joséssa, karmeliittanunnien luostarissa Buenos Airesissa, sain itse nähdä patsaan nukkuvasta pyhästä Joosefista, josta tuli kaupungin arkkipiispa Jorge Mario Bergogliolle rakas. Hän kertoi itse kirjoittaneensa joka ilta lapulle jonkin ongelman tai rukousaiheen ja asettaneensa sen nukkuvan Joosefin kuvan alle. Sen jälkeen hänen ei tarvinnut huolehtia asiasta, koska se oli hyvissä käsissä. Jospa meillä olisi sama luottamus Jumalan kaitselmukseen kuin Joosefilla ja Franciscuksella, voisimme jättää unilääkkeet ja monet psykologiset umpikujat väliin. Franciscuksen pontifikaatin aikana pyhä Joosef sai jättää periferian ja nousta näkyvämpään asemaan kirkon liturgiassa, sillä hänet mainitaan nykyään jokaisessa messussa eukaristisen rukouksen yhteydessä.
Neitsyt Mariaa kohtaan Franciscuksella oli sama lapsenomainen kiintymys ja käytännönläheinen suhtautuminen. Hän rakasti saksalaista kuvaa Neitsyt Mariasta ”solmujen aukaisijana”. Jos elämän monimutkaisessa kudelmassa ja koneistossa syntyy solmu, voimme jättää sen Neitsyt Marian esirukouksen huomaan. Hän pystyi puuttumaan tilanteeseen, kun häistä loppui viini Kaanassa. Samoin hän voi puuttua asioihin ja auttaa meitä pienissä tai suurissa vaikeuksissamme. Se kansanhurskaus, joka on niin ominaista Latinalaisen Amerikan köyhille ihmismassoille, tuli esiin myös Franciscuksessa, joka matkoillaan mielellään vieraili suurissa pyhiinvaelluskohteissa, joissa Mariaa kunnioitetaan.
Franciscus oli täysin tietoinen suurista haasteista, joita kirkko kohtaa, etenkin Latinalaisessa Amerikassa, jossa miljoonat katolilaiset siirtyvät uushelluntailaisiin tai evankelikaalisiin yhteisöihin. Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa suurimpina haasteina ovat ennemminkin sekularisaatio ja välinpitämättömyys. Muilla mantereilla haasteena on pikemminkin kohtaaminen muiden uskontojen kanssa. Jo Buenos Airesin arkkipiispana Franciscus oli luonut läheisen yhteistyön ja syvän ystävyyden rabbi Skorkan kanssa. Paavina hän jatkoi sitä uskontojen lähentymistä, jonka Johannes Paavali II oli aloittanut niin vaikuttavasti Assisissa. Franciscuksen vierailut Arabiemiraateissa, Bahrainissa ja Irakissa osoittavat kaikin mahdollisin tavoin, kuinka tärkeä hänelle oli suhde islamiin. Uskontodialogi ei ole koskaan helppoa, mutta silti se on täysin välttämätöntä globaalina aikanamme. Fratelli tutti – olemme kaikki veljiä – oli Franciscuksen perusnäkemys. Maailma näyttäisi hyvin erilaiselta, jos me kaikki, eivät vain maailman johtajat, omaksuisimme tämän sanoman.
La cultura del encuentro – kohtaamisen kulttuuri – näin voisi kiteyttää Franciscuksen kehotuksen meille ja koko maailmalle. Jatkuvan kohtaamisen elävän Jumalan kanssa, joka tulee meitä vastaan Jeesuksessa Kristuksessa, tulee antaa leimata rukoustamme ja koko elämäämme. Jokaisessa kohtaamassamme ihmisessä voimme aavistaa Jeesuksen itsensä. Meidän tulee katsoa häntä Jeesuksen silmin. Tämän perusasenteen on läpäistävä meidät yhä syvemmin myös silloin, kun kohtaamme toisen uskonnon tai kulttuurin edustajia. Franciscus näki selvästi tarpeen tehdä uskonnosta tekijän, joka yhdistää ja liittää ihmisiä yhteen sen sijaan, että se erottaisi tai aiheuttaisi konflikteja. Meidän tulee rakentaa siltoja, ei muureja, kuten hän usein totesi, pelkäämättä astua kipeille varpaille Yhdysvalloissa tai Euroopassa.
Ekumeeninen yhteistyö ja vuoropuhelu muiden kristillisten kirkkojen ja yhteisöjen kanssa oli luonnollisesti Franciscukselle sydämen asia. Yhdessä anglikaanisten ja skotlantilaisten kirkkojen johtajien kanssa hän pyrki edistämään sovintoa Etelä-Sudanissa, sen jälkeen kun hän oli Roomassa polvistunut ja suudellut tämän maan kahden taistelevan johtajan jalkoja. Aivan viimeiseen asti hän toivoi saavansa mukaansa patriarkka Kirillin, jonka hän oli oppinut tuntemaan Havannassa, jotta he yhdessä työskentelisivät rauhan puolesta Ukrainassa. Sen sijaan suhteet Konstantinopolin patriarkka Bartolomeoksen kanssa tulivat entistä läheisemmiksi ja sydämellisemmiksi. Franciscuksen vierailulla Lundissa vuonna 2016 reformaation ekumeenisessa muistotilaisuudessa oli suuri merkitys vuoropuhelussa luterilaisten kanssa.
Valitettavasti Franciscus ei koskaan onnistunut saavuttamaan syvempää yhteyttä niiden yhteisöjen kanssa, jotka nykyään ovat kaikkein dynaamisimpia ja nopeimmin kasvavia, eli uushelluntailaisten, evankelikaalisten ja fundamentalististen ryhmien kanssa, jotka kasvavat räjähdysmäisesti varsinkin Latinalaisessa Amerikassa ja Afrikassa. Tämä on yksi katolisen kirkon suurimmista nykyisistä haasteista myös täällä Ruotsissa, jossa monet katoliset maahanmuuttajat liittyvät näihin usein etnisesti perustuviin yhteisöihin. Kuten joku Latinalaisessa Amerikassa totesi: kun katolinen kirkko teki opción por los pobres – asetti siis köyhät keskipisteeseen – monet köyhät päättivätkin samanaikaisesti etsiä hengellistä kotia näistä yhteisöistä.
Ehkä voimme nähdä Franciscuksen panostuksen synodaalisempaan kirkkoon tässä valossa? Kirkon tulee oppia kuuntelemaan paremmin ja erottaa ”mitä Henki sanoo seurakunnille”, liittyäksemme Ilmestyskirjan ajatukseen. Kaikkien eri äänten, myös niiden, jotka kuuluvat kirkon periferiaan, tulee saada tulla esille. Köyhien, hädänalaisten, vainottujen, hiljaisten sekä niiden pienten ja nöyrien, jotka uskollisesti seuraavat Ristiinnaulittua, on saatava äänensä kuuluviin. Tämä koskee mitä suurimmassa määrin myös naisia, jotka Franciscuksen pontifikaatin aikana alkoivat saada enemmän vaikutusvaltaa, muun muassa Pyhän istuimen eri dikasterioissa. Franciscuksen käynnistämä synodaalinen prosessi halusi nostaa nämä ryhmät esiin ja auttaa kirkkoa vapautumaan kaikesta klerikalismista. Jotkut ymmärsivät tämän synodaalisuuden väärin ja pelkäsivät, että sillä haluttiin muuttaa kirkon opetusta tai hierarkkista rakennetta. Franciscus joutui tässä yhteydessä selkeästi toteamaan, että tarkoitus oli pikemminkin tulla herkemmäksi ja kuuntelevammaksi evankeliumin äänelle eikä antautua ympäröivän maailman ideologioiden ja painostuksen vietäväksi. Vaikein koettelemus hänelle oli varmasti Saksassa tapahtuva Synodaler Weg, joka uhkasi lähteä omille teilleen pois kirkon ykseydestä.
Koko Franciscuksen pontifikaattia leimasi alaikäisiin kohdistuneiden hyväksikäyttötapausten aiheuttama kipu ja skandaali. Lukemattomia kertoja paavi joutui ilmaisemaan surunsa ja vihansa siitä, että tämä kauheus oli kohdannut niin monia uhreja. Maassa toisensa jälkeen, hiippakunnassa toisensa perään paljastui, kuinka moni oli joutunut pappien ja muiden kirkon edustajien hyväksikäyttämäksi. Kerta toisensa jälkeen Franciscus tapasi näiden hyväksikäytön uhrien kanssa ja samalla varmisti, että kaikissa hiippakunnissa sovellettiin ehdotonta nollatoleranssia. Samalla kävi kuitenkin ilmi, ettei kaikkialla maailmanlaajuisessa kirkossa ollut vakavasti ryhdytty puhdistamaan tilannetta ja tekemään välttämättömiä varotoimia. Tämä synkkä tausta varjosti Franciscuksen aikaa paavina. Vaikka hän itse teki kaikkensa irtisanoutuakseen kaikesta hyväksikäytöstä ja varmistaakseen, että uhrit asetetaan kaiken keskiöön, kirkko kärsi moraalisen arvovaltansa laskusta monissa maissa eikä sitä enää nähty eettisenä kompassina ja johtotähtenä.
Jo kirkkoisät puhuivat kirkosta käyttäen käsitettä casta meretrix, siveä portto, valaistakseen tätä tragediaa. Kirkko on pyhä Kristuksen morsiamen mysteerissä, mutta jäsenissään syntisyyden rasittama. Parannusta tekevänä kirkko jatkaa maanpäällistä pyhiinvaellustaan kohti ikuisuutta. Tämä näkökulma on myös, tai ainakin sen tulisi olla, merkittävä osa synodaalista prosessia. Kirkko ei voi nousta yläpuolelle tuomitsemaan ulkopuolisten syntejä. Se on itse syntinen kaikissa jäsenissään. Vain ikuisesti puhtaassa Neitsyt Mariassa kirkon todellinen olemus ja arvokkuus loistavat täydessä kirkkaudessaan. Toistuvasti paavi Franciscus korosti Neitsyt Marian merkitystä esikuvana ja matkakumppanina pyhittymisen tiellä. Maria auttaa kirkkoa löytämään aidon olemuksensa ja johdattaa meitä yhä syvempään yhteyteen Jeesuksen Kristuksen kanssa, jotta voisimme lakkaamatta ylistää ja kiittää häntä.
Laudato si’ – koko luomakunta saa osallistua tähän jatkuvaan ylistykseen. Tässä kiertokirjeessään – joka on varmasti Franciscuksen vaikuttavin teksti – hän korostaa luomakunnan arvokkuutta ja kutsumusta osallistua kosmiseen liturgiaan, jossa Luojaa ylistetään ja korotetaan kaiken olemassaolevan kautta. Tämä profeetallinen kiertokirje kehottaa kaikkia hyvän tahdon ihmisiä suojelemaan luontoa ja ilmastoa kaikilta ympäristötuhoilta. Meillä kaikilla on moraalinen velvollisuus välttää sitä, mitä Franciscus kutsuu ”ekologisiksi synneiksi”, ja tehdä kaikkemme kunnioittaaksemme luomakunnan eheyttä. Franciscukselle oli tyypillistä yhdistää tämä aihe katolisen yhteiskuntaopin painotukseen köyhien ja haavoittuvien ihmisten suojelemisen tarpeesta – etenkin kaikkein unohdetuimpien, syntymättömien lasten ja alkuperäiskansojen. Kaikella luodulla on arvonsa. Samalla kaiken luodun tulee saada osallistua Luojan kunniaksi annettuun ylistykseen.
Talous on välttämätön osa elämäämme luotuina olentoina yhteiskunnassa. Yksi Franciscuksen merkittävimmistä saavutuksista oli hänen taistelunsa Pyhän istuimen talouden uudistamiseksi. Energisesti ja määrätietoisesti hän pyrki luomaan järjestystä siihen sirpaloituneeseen ja monimutkaiseen tilanteeseen, joka tällä alueella vallitsi. Hän ei epäröinyt tarttua järein ottein vastaan hangoitteleviin prelaatteihin. Evankeliumin tulee johtaa konkreettisiin toimenpiteisiin myös kirkon tavassa hallinnoida ja käyttää maallista omaisuuttaan.
Myös tällä alueella voidaan nähdä, kuinka hengellinen köyhyys kulkee punaisena lankana kaiken sen läpi, mitä paavi Franciscus edusti ja halusi toteuttaa Kristuksen sijaisena tämän kirkossa. Samoin kuin Jumalan pieni köyhä, pyhä Franciscus, hän näki evankelisen köyhyyden hengellisenä voimanlähteenä maailmassa, jossa ahneus uhkaa sokaista meidät kaikki. Kirkon koko tehtävää maailmassa leimaa pelastustalous – se, että Jumala tuli ihmiseksi ja köyhtyi meidän tähtemme, jotta me voisimme päästä osallisiksi kaikista hänen hengellisistä rikkauksistaan. Tämän käsitteen muuntaminen helposti ymmärrettäväksi sanomaksi nykypäivän ihmisille ei ole aina helppoa. Franciscuksen oma yritys tässä asiassa oli monille ymmärrettävä. Jopa ne, jotka olivat kaukana kristillisestä uskosta, aavistivat, että hänellä oli jotain olennaista sanottavaa aikamme ihmisille. Monet heistä surevat häntä nyt yhdessä meidän kaikkien kanssa.
Suomennos KATT