Kardinaali Christoph Schönbornin OP saarna arkkipiispa Eduard Profittlichin autuaaksijulistamismessussa Tallinnassa 6.9.2025.
.
Syyskuun 4. päivänä, toissapäivänä, luettiin lähes 24 tuntia kestäneessä tilaisuudessa ainoastaan nimiä – uhrien nimiä, yli 23 000 nimeä, jotka kaikki olivat kuolleet Neuvostoliiton vankileireillä tai Siperiassa. Jokaisen nimen takana oli tarina, kasvot, sydän, ihminen. Kukaan ei ollut Jumalan edessä nimetön, anonyymi, pelkkä numero lukemattomien numeroiden joukossa. Kiitos tästä aloitteesta dominikaaniveljilleni! Kiitos kaikille, jotka osallistuivat tähän lukemiseen. Ja ennen kaikkea kiitos Jumalalle itselleen, joka on luvannut meille, että kaikki nämä nimet on kirjoitettu Hänen käteensä. Ensimmäisessä lukukappaleessa kuulimme: ” Õigete hinged on aga Jumala käes ja neid ei puudutada ükski piin. (Vanhurskaiden sielut ovat Jumalan kädessä, eikä mikään piina voi heihin koskea.)” (Viis. 3:1). Näinä päivinä mainitaan usein yksi nimi, yksi 23 000:sta – arkkipiispa Eduard Profittlich. Yksikään toinen uhri ei kuitenkaan jää unohduksiin, vaikka hänen nimensä mainittiinkin vain kerran niiden pitkien tuntien aikana, jolloin kaikki nimet luettiin.
Muistan yhden paavi Benedictuksen katekeeseista. Se oli viimeinen sarjassa pyhille omistettuja opetuspuheita. Se oli omistettu lukemattomille tuntemattomille pyhille, joiden nimet on merkitty Jumalan elämän kirjaan, vaikka heitä ei koskaan ole nimeltä lisätty kirkon pyhimyskalenteriin. Tämä katekeesi on minulle unohtumaton, ja tänään se koskettaa erityisesti. Nämä tuntemattomat pyhät muodostavat suorimman ja syvimmän perustan arkkipiispa Profittlichin tämänpäiväiselle autuaaksijulistamiselle. Te, Tallinnan hiippakunnan uskovat, olette se syy, miksi hänet tänään korotetaan alttarien kunniaan. Koska hän ei halunnut jättää teitä yksin, hän ei palannut Saksaan, tietoisena siitä, että se johtaisi lähes väistämättä hänen kuolemaansa.
Varhaiskirkossa, esimerkiksi Paavalin kirjeissä, kutsutaan uskovia ”pyhiksi”. Näiden pyhien tähden, laumansa ja lampaidensa tähden, isä Profittlich oli valmis antamaan elämänsä. Hän olisi voinut esittää järkeviä perusteluja välttääkseen sen – esimerkiksi voidakseen selviytyjänä auttaa myöhemmin. Pyhältä isältä Pius XII:lta hän pyysi ohjausta, ja vastaus ei tullut käskyn muodossa, vaan neuvona: hänen tuli tehdä päätös ”ennen kaikkea ottaen huomioon niiden sielujen hyvä, jotka on hänelle uskottu”. Päätöksen tehtyään hän kirjoitti perheelleen: ”On todellakin oikein, että paimen pysyy laumansa luona ja kantaa sen kanssa yhdessä ilon ja surun.” Erityisen koskettavaa on hänen rehellisyytensä: ”Minun on sanottava, että päätös vaati kyllä muutaman viikon valmistelua, mutta en tehnyt sitä pelosta tai kauhusta, vaan jopa suurella ilolla.” Tämä ilo heijastuu apostoli Paavalin sanoista tämänpäiväisessä Roomalaiskirjeen lukukappaleessa: ”Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta?” (Room. 8:35). Tällä Kristuksen ilolla arkkipiispa kykeni koskettamaan, lohduttamaan ja vahvistamaan omia uskoviaan – ja epäilemättä monia muitakin.
Autuaaksijulistaminen ei koskaan kohdistu vain yhteen henkilöön. ”Joka uskoo ei ole koskaan yksin”, sanoi paavi Benedictus. Arkkipiispa Eduardin päätös oli rukouksen läpäisemä – rukouksen, jolla uskovat rukoilivat piispansa puolesta. Tulee päivä, jolloin saamme nähdä ja ymmärtää, kuinka paljon omaa tietämme on salatusti kannatettu ja johdatettu monien ihmisten rukouksella ja uskonelämällä. Tämän päivän autuaaksijulistaminen kattaa kaikki ne, jotka muovasivat isä Eduardin tietä: ennen muuta kymmenlapsisen perheen vanhemmat, joiden kahdeksas lapsi hän oli, hänen opettajansa, ystävänsä (kuinka tärkeitä he ovatkaan!) ja kirkolliset paikat ja henkilöt, jotka jättivät häneen jälkensä. Kuka voi koskaan täysin arvioida, mitkä ihmiset, tilanteet ja kokemukset ovat meitä kutakin muokanneet ja haastaneet? Vasta tämä kokonaisuus teki mahdolliseksi, että ratkaisevalla hetkellä saattoi lausua niin selkeästi ja vahvasti ”kyllä” mahdolliselle marttyyriudelle kuin arkkipiispa Profittlich teki. Se oli hänen henkilökohtainen ”kyllä”-sanansa – ja samalla enemmän: kirkon ”kyllä” Jumalan tahdolle, joka tulee esiin yksilön vastauksessa. Henkilökohtainen pyhyys on aina kirkon, Kristuksen morsiamen, pyhyyden kannattamaa. Siksi tämä päivä on ilon päivä kirkosta – erityisesti kirkosta Virossa.
Nuo 23 000 uhrien nimeä, joihin myös tämänpäiväinen uskon todistajamme kuuluu, muistuttavat siitä, että jokaisen elämä oli sijoitettu äärimmäisen dramaattiseen aikaan. Tämän päivän autuaaksijulistaminen ei voi sivuuttaa sitä, mitä silloin Euroopassa ja maailmassa tapahtui. Se oli helvetin voimien käsittämätön irtipääsy. Hitler Saksassa, Stalin Neuvostoliitossa. Heidän liittoutumisensa saaliin jakamiseksi sodassa, joka oli ehkä järjettömin mitä koskaan on käyty. Tuskin oli saalis jaettu, kun toinen ryöstäjä kävi toisen kimppuun ottaakseen kaiken: ”Tänään Saksa kuuluu meille, huomenna koko maailma.” Keskitysleirit ja Gulag olivat ihmisarvon äärimmäisen halveksunnan ilmentymiä. Kuinka suuri kontrasti onkaan siinä arvokkuudessa, jolla arkkipiispa Profittlich antautui NKVD:n virkamiehille. Usko antoi hänelle tämän rauhan ja lujan mielen. Yhtenä miljoonien uhrien joukossa kahden ihmisyyttä murhaavan ideologian alla hän kuoli 22. helmikuuta 1942.
Arkkipiispa Eduard Profittlichin autuaaksijulistaminen tapahtuu hetkellä, jolloin vanhat haavat uhkaavat jälleen revetä auki. Juuri tässä maailmankolkassa tämä huoli on erityisen todellinen. Sota kuuluu taas tämän alueen katkeraan arkeen. Rauhan toiveet joutuvat koetukselle. Eikä tämä ole ainoa kriisipiste maailmassa. Paavi Franciscus on usein puhunut siitä, että elämme ”kolmatta maailmansotaa paloissa” (una terza guerra mondiale a pezzi). Tähän maailmansotaan kuuluu myös maailmanlaajuinen kristittyjen vaino. Myös muita uskontoja vainotaan alueellisesti, ja uskontoja vääristetään nationalistisiin tarkoituksiin. Mutta kristittyjen vaino on määrällisesti ylivoimaisesti suurin todellisuus.
Tässä tilanteessa autuaan marttyyripiispan todistus saa erityisen merkityksen. Hänen kotimaassaan Saksassa raivosi jo juutalaisten systemaattinen vaino, josta tuli pian katkeran todellinen koko Saksalle alistetun Itä-Euroopan alueella. Pian osoittautui harhakuvitelmaksi, että kansallissosialismi tai neuvostokommunismi säästäisivät kristittyjä. Kaikki tämä voi toistua myös meidän aikanamme. Juuri siksi arkkipiispa Profittlichin asenne on tänään niin arvokas. Se näyttää kristityn tien vainon aikana. Kaksi hänen omaa lausetta on koskettanut minua erityisesti. Ne ovat täynnä sitä lohdutusta ja iloa, joka voi tulla vain Jumalalta. Päätettyään olla palaamatta Saksaan hän kirjoitti: ”Teen tämän suurimmalla valmiudella, kyllä, voin sanoa, suurella ilolla. Vaikka en millään tavoin voi ennustaa, miten elämäni tästä eteenpäin kulkee, millaisia uhrauksia vielä odottaa, astun tälle tielle suurella luottamuksella Jumalaan, vakaasti vakuuttuneena siitä, että jos Jumala kulkee kanssani, en koskaan ole yksin. Ja minulla on myös varma toivo, että uhri, jonka näin tuon Jumalan valtakunnan hyväksi tässä maassa, ei jää hedelmättömäksi.”
Varhaiset kristityt sanoivat: sanguis martyrum – semen christianorum! Marttyyrien veri on siemen, josta kristityt versovat. Tämä toivo, joka täytti isä Profittlichin, saa täyttää meidätkin aikana, jolloin on niin monia uusia marttyyreja. Mainitsen tästä vain lyhyesti pyhän paavi Johannes Paavali II:n suuren hankkeen pyhää vuotta 2000 varten: hän halusi laatia 1900-luvun marttyyrien martyrologiumin. Historioitsijoiden ryhmä työskenteli sen parissa intensiivisesti. Eräs heistä kertoi minulle, että he lopettivat projektin 20 000 lyhyen elämäkerran jälkeen – ja olivat vasta työn alussa. Niin suuri on 1900-luvun marttyyrien määrä. Jumala yksin tuntee heidän kaikkien nimet! Niin, me saamme toivoa, että lukemattomat aikamme marttyyrit – yksin tämän maan 23 000 uhria – niin kuin piispa Eduard itse sanoi ”eivät jää kokonaan ilman hedelmää”. Tätä me tänään rukoilemme Jumalalta, sillä samalla luottamuksella, joka täytti hänet.
Olemme puhuneet paljon marttyyriudesta. Mutta mikä jo varhaisina aikoina kristityissä hämmästytti, oli heidän ilonsa. Päivän evankeliumissa (Joh. 17:nn–nn), jaksossa Jeesuksen rukouksesta ehtoollissalissa, Jeesus rukoilee Isäänsä pyytäen tätä suurta lahjaa: ”Nyt minä tulen sinun tykösi. Minä puhun tätä maailmassa, jotta heidän ilonsa tulisi täydelliseksi.” Tämä Jeesuksen rukous on todella täyttynyt isä Eduardin, arkkipiispa Profittlichin elämässä: ”Kun lopulta oli selvää, että minun tuli jäädä, oli iloni niin suuri, että rukoilin ilosta ja kiitollisuudesta Te Deumin. Ylipäätään koin silloin niin voimakkaasti Jumalan armon vaikutuksen sielussani, että harvoin elämässäni olen tuntenut itseäni niin onnelliseksi kuin tuona iltana päätöksen jälkeen – ja että en koskaan ollut viettänyt pyhää messua niin hartaasti kuin päätöksen päivänä.”
Me vietämme nyt pyhää messua, jossa ensimmäistä kertaa Eduard Profittlich mainitaan eukaristisessa rukouksessa. Pyytäköön hän meille Kristukselta, jota hän uskollisesti seurasi, Kristuksen ilon, Hänen ilonsa täydessä mitassa! Aamen.
Kardinaali Christoph Schönborn OP