Kirkko, omat mieltymykset ja totuus 

Tällä hetkellä moni pohtii, ”mihin kirkkoon liittyisi”. Usein lähtökohtana on, vetääkö jokin yhteisössä puoleensa: esimerkiksi pitääkö sen jumalanpalveluksista. Tällaiset lähtökohdat ovat ymmärrettäviä, mutta eivät vielä riittäviä. Ne jakavat ihmiset ryhmiin. Kun seurakunnan (kirkon) olisi tarkoitus olla ”yksi ruumis, jossa on monta jäsentä”, nyt se olisi yhteisö, jossa kaikki ovat ”yhtä ja samaa jäsentä”. Kaikki tykkäävät samoista asioista, eikä Kristuksen tahtoma moninaisuus toteudu. 

Erilaiset mieltymykset ovat itsessään hyvä asia, mutta niiden pitäisi rikastuttaa yhtä ja samaa seurakuntaa (kirkkoa). Tykkääminen liittyy makuun ja on subjektiivista. Se ei voi olla totuuden kriteeri. Mutta jos uskonto ylipäänsä on vakavasti otettava asia, se liittyy totuuteen. Muussa tapauksessa kukin valitkoon, mistä tykkää. 

Tykkääminen voi johtaa seurakunnan vaihtamiseen muutaman vuoden välein (toki myös vilpitön totuuden etsintä voi johtaa siihen). Vaihtamisessa ei sinänsä ole vikaa, jos seurakunta on vain jonkinlainen kerho, jonka piirissä harrastetaan kristinuskoa. Mutta jos seurakunta (kirkko) on ”Kristuksen ruumis” (Ef. 1:23) ja ”totuuden pylväs ja perustus” (1. Tim. 3:15), tilanne on toinen. Jeesus toteaa evankeliumissa olevansa ”totuus” (Joh. 14:6) ja lisää, että ”totuus tekee teidät vapaiksi”. Totuus, ei tykkääminen. 

Seurakunnan (kirkon) valintaan liittyy yksi tärkeä totuus. Tämä totuus on se, että Jeesus perusti kirkon. ”Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä perustan kirkkoni” (Matt. 16:18). Tärkeä seuraus siitä on, ettei kukaan muu ei voi jälkikäteen ”perustaa” kirkkoa tai kirkkoja. Seurakunnan (kirkon) valinnassa pitäisikin ennenkaikkea kysyä, mikä on se kirkko, jonka Jeesus perusti.

Jeesuksen perustaman kirkon täytyy ensinnäkin olla sellainen, että se on ollut olemassa Jeesuksen ajasta asti. Tämä sulkisi monet (tai oikeastaan kaikki) protestanttiset ”kirkot” vaihtoehtojen ulkopuolelle; niiden alku on 1500-luvun reformaatiossa.

Ratkaisuna moni myöhemmin syntynyt yhteisö esittää, että ”tämä (meidän) yhteisömme on osa Jeesuksen perustamaa kirkkoa”. Se, että haluaa olla osa Jeesuksen perustamaa kirkkoa, on tietysti hyvää ja oikein. Juuri osana tällaista (Jeesuksen perustamaa) yhteisöä erilaisten mieltymysten ja karismojen olisi tarkoitus rikastuttaa toisiaan ja kehittää Jumalan valtakuntaa. Periaate on hyvä! Mutta millä perusteella joku 2019 perustettu – tai milloin tahansa Jeesuksen ajan jälkeen syntynyt yhteisö – olisi ”osa” Jeesuksen perustamaa kirkkoa? Suurin osa niistähän toimii joka tapauksessa toisistaan erillään. Täytyy olla jotain konkreettista.

Yksi yritys on monen luterilaisen seurakunnan historiassa esitetty väite, että ”tämä seurakunta perustettiin 1300-luvulla” tai vastaavaa (ja se on siis katolisen kirkon kautta yhteydessä alkukirkkoon). No, näin se ei kuitenkaan mennyt. Luterilaisuutta ei ollut olemassa ennen Lutheria, ei myöskään evankelis-luterilaisia seurakuntia. Ne syntyvät reformaation myötä, 1500- ja yleensä vasta 1600-luvulla. Historiallisesti ne eivät yllä alkukirkkoon (opillisen selvittelyn jätän nyt toisaalle).

Parempi kriteeri ”Jeesuksen perustamaan kirkkoon” kuulumiseen on kaste. Kasteen myötä tullaan kirkon eli Kristuksen ruumiin jäseniksi. Kasteen lisäksi tarvitaan kuitenkin usko, ja uskon asioissa kristityt ovat valitettavasti eri mieltä keskenään. Erimielisyys taas johtaa erillään olemiseen, mikä puolestaan on vastoin Kristuksen tahtoa: ”Minä rukoilen, että he olisivat yhtä” (vrt. Joh. 17:21).

Missä oikeastaan on se Jeesuksen perustama kirkko, jonka ”osa” tämä jokin yhteisö on? Joidenkin mielestä se ei tavallaan ole missään, koska se on pelkästään näkymätön. On kuitenkin helppo väittää olevansa osa ”näkymätöntä kirkkoa”. Kuka tahansa voi millä tahansa opilla väittää olevansa osa näkymätöntä kirkkoa, koska näkymättömään kirkkoon kuulumisessa ei voi olla mitään kriteerejä. Miten näkymättömään kirkkoon liitytään tai mitä se opettaa?

Kristittyjen keskenään ristiriitaiset opetukset puhuvat ”pelkästään näkymätöntä kirkkoa” vastaan. Esimerkiksi kasteesta ja uskosta on ties kuinka monta eri mielipidettä. Miten ne kaikki voisivat samaan aikaan edustaa ”näkymättömän kirkon” uskoa?

Katolisen kirkon vastaus on: Kristuksen perustama kirkko on katolisessa kirkossa. Sen historia ulottuu nykypäivästä Jeesuksen aikaan asti. Se ei ole pelkästään näkymätön vaan myös näkyvä. Se tarkoittaa, ettei kirkkoa tarvitse etsiä mistään muualta. Tässä se on.

Raamatullisuudesta

Joku ehkä pitää katolista kirkkoa tavallaan oikeana ja katolisen kirkon uskoa periaatteessa ohjeellisena, mutta epäilee, onko katolisella kirkolla ”raamatunvastaisia oppeja”. On hyvä ja oikein haluta nimenomaan raamatunmukaisia oppeja. Kaikki eivät ehkä tule ajatelleeksi, että raamatunmukainen kristillisyys voisikin olla sitä, että uskon asioissa kuullaan kirkkoa. Sitaatti on hieman irrallaan kontekstista, mutta sopii kuitenkin tähän: ”Jos hän ei kuule kirkkoakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan” (Matt. 18:17). Katolinen usko on nimenomaan universaalin eli katolisen kirkon uskoa.

Mitä jos Raamatun oikean tulkinnan kriteeri onkin kirkon usko, eikä niin, että jokainen itse muodostaa uskonsa sen perusteella, miten omaa Raamattuaan ymmärtää? Jälkimmäinen tie on kuljettu loppuun. Se johtaa yhä uusien ”seurakuntien” ja ”kirkkojen” perustamiseen, jotka kaikki väittävät opettavansa ”vain Raamatun mukaan” ja ovat kuitenkin keskenään eri mieltä.

Mitä oikea kirkko antaa?

”Opista” puhuminen tuntuu monesta kuivalta (vaikkei se oikein ymmärrettynä ole sitä). Todellinen elämä ei ole jokin idea tai ajatus vaan todellisuutta. Kristinuskon päämäärä ei ole usko vaan rakkaus. Mitä oikea kirkko ”antaa”? Ennenkaikkea elävän yhteyden Kristukseen! Oikea kirkko antaa hengellisen elämän ravinnon yliluonnollisen elämän leivässä: ”Minun lihani on todellinen ruoka, minun vereni on todellinen juoma. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä” (Joh. 6:55-56); syntien anteeksiannon ripin sakramentin kautta: ”joiden synnit te annatte anteeksi, hänelle ne ovat anteeksiannetut” (Joh. 15:23); omantunnonrauhan, kun tietää olevansa kirkon jäsen; rauhan uskossa, koska tietää omaksuneensa kirkon uskon; ja ennenkaikkea uuden ja täyden elämän, kun on Kristuksen ruumiin täydessä yhteydessä! Antaako kirkko helpon elämän? Ei, koska sellaista Jeesus ei luvannut seuraajilleen. Hän lupasi ikuisen elämän. Vaativuus ei voi olla kriteeri hylätä katolinen kirkko – päinvastoin!

Luterilaisuudessa on paljon hyvää ja totta (joidenkin oppien esilläpitäminen mutta ennenkaikkea vilpittömät luterilaiset). Samoin hyvää on helluntailaisuudessa, herätyskristillisyydessä ja ylipäänsä kaikissa ”kristinuskon muodoissa”. Mutta missään niistä ei ole kaikkia Kristuksen kirkolleen antamia lahjoja, koska mikään niistä ei ole Jeesuksen perustama kirkko. Pikemmin kuin jäädä omiksi ryhmikseen, niiden tulisi kukin omalla tavallaan rikastuttaa yhteistä kirkkoa. Ei niin, että kirkolta ilman niitä varsinaisesti puuttuisi jotain – mutta siltä, joka on etäällä kirkosta, puuttuu se elämän täyteys, joka on Kristuksen ruumiin täydessä yhteydessä. Kirkko kaipaa ihmisiä. Kirkon ensisijainen tehtävä ei ole osoittaa olevansa oikeassa vaan pelastaa ihmiset tuomalla heidät Kristuksen täyteen yhteyteen, ja tähän kuuluu Kristuksen opetuksen esillä pitäminen, koska totuus tekee vapaaksi.

Erilaisissa yhteisöissä on perinteitä, jotka voivat rikastuttaa yhteistä kirkkoa. Vaikka kirkosta ei uskon ja armovälineiden puolesta puutu mitään, eräässä mielessä jotain puuttuu, nimittäin jokainen ainutlaatuinen ihminen. Ihmiset ovat kaikkein arvokkain ”perintö” ja ihmisten puuttuminen ainoa todellinen ”puute”, koska ihmiset ovat Kristuksen jälkeen kallein ”aarre”, mitä on olemassa.

isä Tuomas Nyyssölä

Lyhennelmä 20.8.2019 katolinen.wordpress.com -blogissa julkaistusta artikkelista.