Pääkirjoitus, Fides 6/2025, 12.12.2025, s. 2.
Keitä me oikein olemme, me katolilaiset? Lyhyt vastaus lienee selvä: Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen kastettuja katolisen kirkon jäseniä. Ehkä voisi lisätä vielä, että me uskomme sen, mitä joka sunnuntai ja juhlapyhä uskontunnustuksessa lausumme – ei vain periaatteessa vaan myös käytännössä, niin ainakin pitäisi olla. Ja se katolinen kirkko, josta me tässä puhumme, on se kirkko ja kristittyjen joukko, jonka maanpäällinen pää on paavi, Rooman piispa. Meillä on yhteinen usko ja samat seitsemän sakramenttia.
Mutta minkäänlainen määritelmä ei riitä, ellemme näe sitä, mikä on kaiken keskellä: Jeesusta Kristusta itseään. Jeesus, Jumalan Poika, tosi Jumala ja tosi ihminen, jätti kirkolle elämänsä, kuolemansa ja ylösnousemuksensa muiston ja uhrinsa vaalimisen. Kristuksen lupauksista tuli kirkon ja kaikkien kristittyjen toivon perusta, hänen uhrinsa ja ylösnousemuksensa todellisuudesta meille kaikkea muuta ylevämpi ja tärkeämpi päämäärä.
”Mutta ellei Jumala olisi tullut ihmiseksi, kuinka kuolevaiset olennot voisivat päästä osallisiksi hänen kuolemattomasta elämästään? Se, mikä oli kyseessä Nikeassa – ja mikä on kyseessä yhä tänään – on uskomme Jumalaan, joka Jeesuksessa Kristuksessa tuli meidän kaltaiseksemme tehdäksemme meistä ‘jumalallisesta luonnosta osallisia’”, totesi paavi Leo XIV Turkin Iznikissä Nikean kirkolliskokouksen 1700-vuotisjuhlan ekumeenisessa rukoushetkessä.
Siksi – päästäksemme aina lähemmäs Kristusta ja tullaksemme yhä enemmän hänen kaltaisekseen – me (ainakin monet katolilaiset) käymme messussa joka sunnuntai ja juhlapyhä, tai vaikka joka päivä. Siksi me yritämme pitää sielumme puhtaana, välttää synnin tekemistä ja käydä tarpeen tullen ripillä.
Me olemme ennen kaikkea eukaristinen kansa. Kansa, ja ”kirkko, joka elää eukaristiasta”, niin kuin pyhä paavi Johannes Paavali II kirjoitti (vrt. Ecclesia de Eucharistia (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.), 1). Vatikaanin II kirkolliskokouksen mukaan ”[p]yhään eukaristiaan sisältyy nimittäin kirkon koko hengellinen hyvä: itse Kristus, pääsiäisemme ja elävä leipä, joka Pyhän Hengen elävöittämän ja eläväksi tekevän ruumiinsa kautta antaa ihmisille elämän” (Presbyterorum ordinis (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.), 5). ”Sen vuoksi kirkko suuntaa lakkaamatta katseensa kohti Herraansa, joka on läsnä alttarin sakramentissa, josta se löytää hänen äärettömän rakkautensa täydellisen ilmaisun” (EE, 1).
Tämä “lakkaamattomuus” tekee meistä kristittyjä. Me kuljemme Kristus aina mukanamme, ei vain sunnuntaina messussa ja hetken aikaa messun jälkeen, vaan koko ajan. Ei meidän joka hetki tarvitse laulaa ylistyslauluja, mutta kyllä, joka hetki meidän tulee jättää elämämme ja päätöksemme Herramme Jeesuksen huomaan. Hänen kanssaan meidän on hyvä jakaa surumme ja ilomme, rukouksessa. Siitä meidät pitäisi tuntea.
Marko Tervaportti