15 väitettä Vatikaanin II kirkolliskokouksesta

Apostolien teoissa kuvataan, kuinka apostolit ja vanhimmat kokoontuivat vuoden 50 tienoilla Jerusalemiin. Kyseessä oli eräänlainen varhainen kirkolliskokous. Kokouksen päätökset julkaistiin kirjeessä, ja niistä todettiin: ”Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi” (vrt. Apt. 15:28).

Vatikaanin toinen kirkolliskokous oli kirkon 21. yleinen kirkolliskokous eli konsiili, joka kokoontui vuosina 1962-1965. Kirkolliskokous julkaisi useita tärkeitä asiakirjoja. Sen opetuksia ei kuitenkaan aina tunneta hyvin. Seuraavassa käyn läpi joitain yleisiä väitteitä konsiiliin liittyen ja pyrin vastaamaan niihin mahdollisuuksien mukaan sen omilla teksteillä.

Kirkon oppi

1. ”Vatikaanin toinen kirkolliskokous halusi muuttaa kirkon opetuksen”

Kirkolliskokouksen avasi paavi Johannes XXIII 11. lokakuuta 1962 puheellaan Gaudet Mater Ecclesia. Avajaispuheessaan paavi kuvasi kokouksen tehtävää: ”Kahdeskymmenesensimmäinen ekumeeninen kirkolliskokous … haluaa välittää katolisen opin sen kokonaisuudessa, mitään muuttamatta, mitään vääristämättä”. Paavin mukaan oli tarve esittää sama muuttumaton oppi nykyaikana: ”Yksi asia on nimittäin uskon talletus, toisin sanoen totuudet, jotka sisältyvät oppiimme, toinen taas se tapa, jolla ne ilmaistaan – kuitenkin aina sama mielessä ja samassa merkityksessä” (Gaudet Mater Ecclesia, 6). Kuten paavin sanoista käy ilmi, väite ei pidä paikkaansa. Sama asia tuli ilmaista uudella tavalla – tämä oli paavin toive ja avain kirkolliskokouksen ymmärtämiseksi.

2. ”Trenton ja Vatikaanin I kirkolliskokouksen opetukset ovat Vatikaanin II kirkolliskokouksen myötä vanhentuneet”

Trenton kirkolliskokous käsitteli reformaatioon liittyviä opillisia kysymyksiä. Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen aikana ongelmiksi olivat nousseet naturalismi ja rationalismi. Kuten jo paavin avauspuheesta kävi ilmi, Vatikaanin II kirkolliskokous ei pyrkinyt ensisijaisesti tuomitsemaan aikansa virheitä (toki niitä oli tarjolla kosolti) vaan ilmaisemaan kirkon oppia myönteisellä tavalla, kuitenkin edellisten kirkolliskokousten perinnölle rakentaen. Tämäkin käy ilmi paavin avauspuheesta: kirkolliskokouksen tulee paavin mukaan tutkia katolista opetusta ”Trenton ja Vatikaanin I kirkolliskokouksen tarkkoja ilmauksia seuraten” (GME, 6). Asiakirjassa Dei Verbum kirkolliskokous lausui tahtovansa ”Trenton ja Vatikaanin I kirkolliskokouksen jälkiä seuraten” esittää oikean opin tästä aiheesta (dogmaattinen konstituutio Dei Verbum – Jumalallisesta ilmoituksesta, 1). Näin Trento ja Vatikaani I, luonnollisesti kaikkien edeltäjiensä kanssa, muodostavat kokonaisuuden.

Kirkko-oppi

3. ”Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen mukaan kirkko on Jumalan kansa, ei Kristuksen mystinen ruumis”

Dogmaattinen konstituutio Kirkosta (Lumen Gentium) puhui kirkosta pitkään Jumalan kansana. Väitteen vastakkainasettelu on turha, koska asiakirja puhui kirkosta laajasti myös Kristuksen ruumiina. Näiden lisäksi käytettyjä kielikuvia olivat lammastarha, lauma, viljelysmaa, viinipuu, viinitarha sekä Jumalan asumus (vrt. Lumen Gentium – Kirkosta, 6-7).

4. ”Vatikaanin toinen kirkolliskokous hylkäsi opin, jonka mukaan kirkko on välttämätön pelastukseen (extra ecclesiam nulla salus)”

Tähän voi vastata kirkolliskokouksen omilla sanoilla: ”Katolisiin kristittyihin pyhä kirkolliskokous erityisesti kiinnittää huomionsa. Nojautuen Pyhään kirjaan ja traditioon se opettaa, että tämä pyhiinvaeltava Kirkko on välttämätön pelastukseen. Yksin Kristus näet on Välittäjä ja pelastuksen tie, ja hän tulee meille läsnäolevaksi ruumiissaan, joka on Kirkko. Hän itse on selvin sanoin korostanut uskon ja kasteen välttämättömyyttä (vrt. Mark. 16:16; Joh. 3:5) ja samalla vahvistanut välttämättömäksi Kirkon, johon ihmiset kasteen kautta astuvat sisälle ikään kuin ovesta” (LG, 14).

5. ”Vatikaanin toinen kirkolliskokous hylkäsi opin, jonka mukaan kirkko on näkyvä yhteisö”

Tämäkään ei vastaa kirkolliskokouksen opetusta: ”Kristus, ainoa Välimies, on perustanut pyhän Kirkkonsa, uskon, toivon ja rakkauden yhteisön, tähän maailmaan näkyväksi rakennelmaksi ja hän kannattaa sitä lakkaamatta” (LG, 8).

Liturgian uudistaminen

6. ”Vatikaanin toinen kirkolliskokous halusi uudistaa kirkon liturgiaa”

”Kirkolliskokouksella on erityisen painavia syitä liturgian uudistamiseen ja vaalimiseen” (Sacrosanctum Concilium – Pyhästä liturgiasta, 1). Väite pitää siis osittain paikkansa: liturgiaa tulee kirkolliskokouksen mukaan sekä uudistaa että vaalia. Vastoin yleistä käsitystä sellaisia asioita kuten alttarin sijainti, messunviettämisen suunta tai ehtoollisen vastaanottamistapa kirkolliskokous ei tässä asiakirjassa käsitellyt. On lisäksi hyvä tietää, että liturgiaa oli uudistettu jo ennen Vatikaanin toista kirkolliskokousta.

7. ”Vatikaanin toinen kirkolliskokous halusi poistaa latinan kielen liturgiasta”

Tarkalleen ottaen kirkolliskokous oli myönteinen ajatukselle, että kansankielen käyttöä lisättäisiin, vaikka latina säilytettäisiin: ”Latinan kielen käyttö säilytettäköön latinalaisen riituksen piirissä eräitä paikallisia erioikeuksia lukuun ottamatta. Koska kuitenkin sekä messussa että sakramenttien jaossa ja muissa liturgian osissa kansankielen käyttö usein saattaa olla sangen hyödyllistä kansalle, voidaan sen käyttöä laajentaa” (SC, 36, §1-2). Kirkolliskokouksen jälkeen kansankielen käyttö kuitenkin yleistyi normiksi.

8. ”Vatikaanin toinen kirkolliskokous korosti uskovien aktiivista osallistumista liturgiaan”

Väite pitää paikkansa: ”Äitimme pyhä Kirkko toivoo hartaasti, että kaikki uskovat johdettaisiin täyteen, tietoiseen ja aktiiviseen liturgian viettoon osallistumiseen… Pyhän liturgian uudistamisessa ja vaalimisessa tämä kaiken kansan täysi ja aktiivinen osanotto on ennen muuta huomioon otettava tavoite” (SC, 14). Kirkolliskokouksen mukaan pappien olisi oltava liturgian hengen täyttämiä ja ”aktiivisen osallistumisen edistämiseksi rohkaistakoon kansaa tulemaan mukaan huudahduksin, vastauksin, virsin, antifonein ja lauluin samoin kuin tekojen, eleitten ja ruumiinasentojen avulla. Myös pyhää hiljaisuutta noudatettakoon ajallaan” (SC, 30). Kirkolliskokous ei siis opettanut, että messuun aktiivisesti osallistumiseksi jokaiselle pitäisi antaa jokin erityinen tehtävä. ”Lämpimästi suositellaan täydellisimpänä messuun osallistumisena sitä, että uskovat papin kommuunion jälkeen ottavat vastaan Herran ruumiin samasta uhrista” (SC, 55). Aktiivista osallistumista toivoi muuten jo paavi Pius XI vuonna 1928 bullassa Divini Cultus.

9. ”Vatikaanin toinen kirkolliskokous korosti eukaristiaa ateriana, ei uhrina”

Sacrosanctum Concilium puhui eukaristiasta ateriana kolme kertaa, uhrina yhdeksän kertaa: väite ei siis tilastollisesti pidä paikkaansa. Vastakkainasettelu on tässäkin tapauksessa keinotekoinen. Messu on uhri, jossa ”on ja uhrataan verettömästi sama Kristus, joka yhden ainoan kerran ristin alttarilla verensä vuodattaen uhrasi itsensä”, opetti Trenton kirkolliskokous lausuen myös: ”Kristus halusi meidän nauttivan tätä sakramenttia hengellisenä sielun ruokana” (Trento, XXI, (6.) istunto, 2; XIII (3.) istunto, 2). Vatikaanin II kirkolliskokous opetti eukaristiasta esimerkiksi seuraavaa: ”Viimeisellä ehtoollisella sinä yönä, jona hänet kavallettiin, meidän Vapahtajamme asetti ruumiinsa ja verensä eukaristisen uhrin. Hän teki sen jatkaakseen ristin uhria kautta aikojen siihen asti, kunnes hän tulee, mutta myös uskoakseen Kirkolle, rakkaalle morsiamelleen, muiston kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan, laupeuden sakramentin, ykseyden merkin; rakkauden siteen, pääsiäisaterian, jossa Kristus nautitaan, mieli täyttyy armosta ja jossa meille annetaan tulevan kirkkauden pantti” (SC, 47).

10. ”Vatikaanin toinen kirkolliskokous tahtoi, että uskovat nauttivat ehtoollisen molemmissa muodoissa”

Kirkolliskokous viittasi Trenton opetukseen, jonka mukaan maallikoilla ei ole mitään velvoitetta ottaa eukaristiaa vastaan molemmissa muodoissa ja ”ne, jotka ottavat vastaan vain yhden muodon, eivät jää vaille ainuttakaan pelastukselle välttämätöntä armoa” (Trento XXI (5.), 3). Kirkolliskokouksen omin sanoin: ”Mitä tulee kommuunioon molemmissa muodoissa, viitataan Trenton kirkolliskokouksen vahvistamiin dogmaattisiin periaatteisiin” (SC, 55). Ehtoollisen nauttiminen molemmissa muodoissa oli kirkolliskokouksen mukaan joissain tilanteissa mahdollista. Molemmissa muodoissa nauttimisen sijaan kirkolliskokous toivoi ahkeraa ehtoollisen nauttimista. Väite ei siten pidä paikkaansa.

Ekumenia, lähetystyö ja uskontojen välinen dialogi

11. ”Vatikaanin toinen kirkolliskokous muutti kirkon suhtautumista ekumeniaan”

On hyvä tietää, että yleisesti ottaen protestanttisella ja katolisella ekumenialla on eri päämäärät. Protestanttinen ekumenia tavoittelee pääsääntöisesti keskusteluosapuolten molemminpuolista tunnustamista, katolinen ekumenia puolestaan rakentuu katolisen kirkkokäsityksen varaan (vrt. dekreetti ekumeniasta, Unitatis redintegratio, 1). Katolisen ekumenian päämäärän asiakirja mainitsee ikäänkuin sivumennen: ”kaikkien kristittyjen välisen sovinnon saavuttaminen yhden ainoan Kristuksen Kirkon yhteydessä” (vrt. UR, 24). Tältä pohjalta voidaan todeta, että kirkon opetusvirka oli käsitellyt ekumeniaan liittyviä kysymyksiä jo ennen Vatikaanin II kirkolliskokousta (esim. Leo XIII, Satis Cognitum (1896), Pius XI, Mortalium Animos (1928)). Tällöin oli keskitytty lähinnä ekumenian ongelmiin ja vaaroihin. Unitatis redintegratio tarkasteli ekumenian myönteisiä mahdollisuuksia. Tässä mielessä väite pitää paikkansa. Olisi ehkä tarkempaa sanoa, että kirkolliskokous otti ekumeniaan toisenlaisen näkökulman. Jo ennen konsiilia oli todettu, että pyrkimys kristittyjen ykseyden edistämiseen itsessään on kirkolle ilon aihe. Vuodet kirkolliskokouksen jälkeen ovat osoittaneet, että ekumeenisessa työssä voidaan aidosti edistyä (ekumenian myönteiset mahdollisuudet), mutta että myös ne vaarat, joista aikaisemmin varoitettiin (ekumenian ongelmat), voivat myös olla todellisia.

12. ”Vatikaanin toinen kirkolliskokous tahtoi, että ekumenian vuoksi kirkkokuntia jakavista opillisista erimielisyyksistä vaiettaisiin”

Kirkolliskokouksen mielestä asia on juuri päinvastoin. Asiakirjassa ekumeniasta se lausui: ”Oppi tulee ehdottomasti esittää selkeästi ja kokonaisena. Mikään ei ole niin vierasta ekumeenisuudelle kuin sellainen väärä irenismi, joka vahingoittaa katolisen opin puhtautta ja himmentää sen alkuperäisen ja varman merkityksen”. Kirkolliskokouksen periaatteen mukaan ”samalla katolista uskoa on selitettävä syvemmin ja oikeammin” (UR, 11).

13. ”Vatikaanin toinen kirkolliskokous tahtoi, että lähetystyön sijaan aletaan harjoittaa uskontojen välistä vuoropuhelua (dialogia)”

Vuoropuhelusta kirkolliskokous lausui esimerkiksi: ”Kuten Kristus itse näki ihmisten sydämeen ja johdatti heidät aidon inhimillisen keskustelun kautta Jumalan valoon, niin tulee hänen opetuslastensakin Kristuksen hengen kokonaan täyttäminä tuntea ne ihmiset, joiden keskuudessa he asuvat, ja joiden kanssa he ovat tekemisissä” (Ad gentes, 11). Lähetystyöstä kirkolliskokous totesi: ”Lähetystyön perustus on Jumalan tahto, ’että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden. Sillä yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Jeesus Kristus, joka antoi itsensä lunnaiksi kaikkien edestä’ (1. Tim. 2:4-5), ’eikä ole pelastusta yhdessäkään toisessa’ (Ap.t. 4:12)”. Vuoropuhelu on pikemmin normaalia inhimillistä toimintaa ja osa kirkon lähetystyötä.

14. ”Vatikaanin toinen kirkolliskokous opetti, että muissakin uskonnoissa kuin katolisessa voi pelastua”

Kirkolliskokous ei erityisemmin käsitellyt tätä aihetta, mutta sivusi sitä esimerkiksi asiakirjassa lähetystyöstä. Se pohjusti aihetta ensin huolellisesti ja tässä yhteydessä kannattaa siteerata laajasti: ”’On välttämätöntä, että kaikki opittuaan tuntemaan [Jeesuksen Kristuksen] Kirkon julistuksesta kääntyvät uskomaan häneen ja liitetään kasteen välityksellä häneen itseensä ja hänen ruumiiseensa, Kirkkoon. Kristus itse on nimittäin selvin sanoin tähdentänyt uskon ja kasteen välttämättömyyttä (vrt. Mark. 16:16; Joh. 3:5) ja samalla vahvistanut Kirkon välttämättömyyden, johon ihmiset kasteen kautta astuvat ikään kuin oven läpi. Siksi eivät ne ihmiset voi pelastua, jotka tuntevat Katolisen kirkon ja tietävät Jumalan Kristuksen kautta säätäneen sen välttämättömäksi pelastukselle ja jotka kuitenkaan eivät halua liittyä tähän kirkkoon tai pysyä siinä. Vaikka Jumala voikin johdattaa sellaiset ihmiset, jotka ilman omaa syytään eivät tunne evankeliumia, omia teitään käyttäen uskoon, jota ilman on mahdoton olla hänelle otollinen (Hepr. 11:6), niin sittenkin Kirkolla on velvollisuus julistaa evankeliumia (vrt. 1. Kor. 9:16) ja samalla pyhä oikeus siihen” (AG, 7). Näin vahvistettiin kirkon aikaisempi opetus, jonka mukaan usko, kaste ja kirkko Kristuksen ruumiina ovat välttämättömiä pelastukseen, mutta ei voida kuitenkaan sanoa, että ilman omaa syytään kirkon näkyvän yhteyden ulkopuolella olevat joutuisivat automaattisesti kadotukseen. Heidän kohtalonsa tietää Jumala, joka on ilmoittanut pelastuksen tieksi Kristuksen ja kirkon.

15. ”Vatikaanin toinen kirkolliskokous julisti uskonnonvapautta”

Koska ihminen voi omaksua Jumalan ilmoittaman totuuden vain vapaudessa, kirkko sallii vapauden totuuden etsimisessä. Julistuksessa uskonnonvapaudesta kirkolliskokous lausui: ”Koska kaikki ihmiset ovat persoonia eli heillä on järki ja vapaa tahto ja siksi myös henkilökohtainen vastuu, arvonsa mukaisesti heidän täytyy sekä luontonsa vetäminä että moraalin velvoittamina etsiä totuutta, varsinkin uskon totuutta. Ihmisellä on niin ikään velvollisuus pitää kiinni löytämästään totuudesta ja järjestää koko elämänsä totuuden vaatimusten mukaan. Tätä velvoitusta ihmiset eivät kuitenkaan voi täyttää oman luontonsa mukaisesti, elleivät ole sisäisesti vapaita ja samalla myös turvassa ulkoiselta pakolta” (Dignitatis humanae, 2). Kirkolliskokouksen uskonnonvapaus ei tarkoita uskonnollista välinpitämättömyyttä. Se ei myöskään tarkoita näkemystä, jonka mukaan kaikki uskonnot olisivat samanarvoisia. Julistuksessaan uskonnonvapaudesta kirkolliskokous lausui: ”Jumala itse on osoittanut ihmiskunnalle tien, jota kulkien ihmiset häntä palvellen voivat tulla Kristuksessa pelastetuiksi ja autuaiksi. Uskomme, että tämä ainoa ja tosi uskonto on olemassa katolisessa ja apostolisessa Kirkossa, jolle Herra Jeesus uskoi tehtäväksi levittää sitä kaikkien ihmisten keskuuteen” (DH, 1).

Edellä olen käynyt läpi joitain yleisiä Vatikaanin toiseen kirkolliskokoukseen liittyviä väitteitä. Artikkeli ei ole mikään perinpohjainen teologinen tutkielma käsillä olevista aiheista, mutta voi varmaan tällaisenakin olla hyödyllinen. Kirkolliskokouksen opetuksiin voi itse perehtyä lisää, ovathan alkuperäiset tekstit kaikkien saatavilla. Ehkä laajimmin on levinnyt käsitys, jonka mukaan kirkolliskokous olisi muuttanut kirkon oppia. Näin ei asia ole. Siten myöskään kirkolliskokousta edeltäneet opetusviran asiakirjat eivät ole ”vanhentuneita” tai muuttuneet epäluotettaviksi. Niiden tunteminen, samoin kuin Raamatun, auttaa ymmärtämään viimeisimmän kirkolliskokouksen lausumia. Raamattu, Traditio ja kirkon opetusvirka ovat ”niin tiiviisti liittyneet toisiinsa, ettei yksikään voi olla olemassa ilman toisia” (Katolisen kirkon katekismuksen kompendium, 17).

isä Tuomas Nyyssölä

Vatikaanin II kirkolliskokouksen ja Trenton kirkolliskokouksen tekstit ovat kirjoina saatavilla www.katolinenkirjakauppa.net ja luettavissa myös sivulla katolinen.fi/asiakirjoja.