Papiston kongregaatio on laatinut ohjeistuksen seurakuntien elämän ja toimintojen järjestämiseksi uudelleen muuttuvissa tilanteissa, varsinkin silloin, kun pappeja ei riitä joka paikkaan. Ohjeistuksen tärkein sanoma lienee se, ettei kirkkoherraa voi korvata seurakunnan johtajana. Samoin korostettiin evankelioimisen erityistä merkitystä.
Monissa maissa on viime vuosikymmeninä jouduttu etsimään ratkaisuja ongelmiin, joiden taustalla on pappien määrän väheneminen. Ratkaisuja on ollut monenlaisia, eivätkä kaikki ole olleet yhtä onnistuneita. Papiston kongregaatio on sen takia toimittanut ohjeistuksen, jonka avulla hiippakunnat ja seurakunnat voivat ohjata ja toteuttaa monesti välttämättömiä uudistuksia tavalla, joka pitää rakenteellisesti ja teologisesti kiinni kaikesta olennaisesta mutta tarjoaa samalla uusia ratkaisuja seurakuntien elämään.
Ohjeistuksen nimi ”Seurakuntayhteisön pastoraalinen kääntymys kirkon evankelioimistehtävän palveluksessa” kertoo paljon ohjeistuksen sisällöstä ja kantavasta periaatteesta. Mitä tahansa tehdäänkin, mitä tahansa muutetaankin, olennaista on vahvistaa seurakuntaa evankelioivana yhteisönä. Tässä tarvitaan kongregaation mukaan lisää kaikkien kastettujen yhteistyötä ja vastuun kantamista. ”Voidaan sanoa, että tämän ohjeistuksen tarkoitus on palauttaa mieleen, että kirkossa ’on tilaa kaikille ihmisille ja jokainen voi löytää sieltä paikkansa’ oman kutsumuksensa mukaisesti”, totesi asiakirjaa esitellyt monsignore Andrea Ripa.
Ohjeistus ei tee eikä tavoittele muutoksia kanonisessa oikeudessa, vaan ennemminkin nostaa esiin nykyisin jo olemassa olevia mahdollisuuksia, joita noudattamalla vältytään ”ylilyönneiltä, jotka joskus johtavat maallikoiden klerikalisoitumiseen ja papiston sekularisoitumiseen, pysyvien diakonien pitämiseen joko puolittaisina pappeina tai supermaallikkoina”.
On aika katsoa ulospäin
Pappien kongregaation prefekti kardinaali Beniamino Stella totesi julkaisutilaisuudessa, että yhteisöissä tapahtuneet muutokset, esimerkiksi liikkuvuuden lisääntyminen ja pappien väheneminen lännessä, antavat aiheen katsoa ”perinteisen seurakunnan ajatuksen ylitse”.
Dokumentissa todetaankin, että ”pastoraalisen toiminnan on mentävä yli seurakuntien perinteisten alueellisten rajojen, jotta kirkollisesta yhteydestä voi tulla entistä läpinäkyvämpää papiston ja eri karismojen välisen synergian avulla ja se voisi muotoutua ’sielunhoidoksi kaikkia varten’ hiippakunnan ja sen lähetystehtävän palveluksessa”. Ohjeistuksessa tuetaan ajatusta piispan nimittämän piispanvikaarin valvomien pastoraalisten alueiden tai yksiköiden perustamista.
”Uudistusprosessin keskellä, sen sijaan, että vain passiivisesti seurattaisiin ja tuettaisiin muutosta, on tänään tarve myös hahmotella uusia rakenteita, jotka voisivat herättää kaikki kristillisen yhteisön jäsenet täyttämään kutsumuksensa evankelioida, pitäen mielessä ennen kaikkea Jumalan kansan entistä tehokkaampaa sielunhoitoa, jonka tärkein ominaisuus on läheisyys.”
”Historiallinen seurakuntainstituutio ei saa jäädä liikkumattomuuden vangiksi tai huolta aiheuttavaksi pastoraaliseksi toisteluksi, vaan ennemminkin sen pitäisi panna liikkeelle ’ulospäin suuntautuva dynamiikka’, joka suuntautuu tehokkaasti kohti evankelioimisen lähetystehtävää eri seurakuntayhteisöjen yhteistyön ja papiston ja maallikoiden lisääntyneen yhteyden avulla. Tämä tehtävä kuuluu koko Jumalan kansalle, joka kulkee historian läpi ’Jumalan perheenä’ ja käyttää eri jäsentensä synergiaa työskennelläkseen koko kirkkoyhteisön kasvun puolesta.”
Kardinaali Stella totesi, että ”minusta näyttää siltä, että meidän on poistettava avaimet, avattava ovet, tuuletettava huoneet ja mentävä ulos. Täällä tämä paavin monesti mainitsema ulospäin suuntautuva dynamiikka tarkoittaa ulos katsomista, sen näkemistä, kuka tarvitsee uskoa: koko nuorten maailma, kaikkien niiden maailma, jotka tarvitsevat Jumalaa, mutta eivät tiedä, minne mennä.”
KATT / VIS / CNA
Kuvassa kardinaali Stella.