Valo pimeyden keskellä
Paavin saarna pääsiäisyön vigiliassa 16.4.2022
Monet kirjoittajat ovat puhuneet tähtien valaisemien öiden kauneudesta. Sodan öitä taas repivät kuoleman valonsäteet. Tänä yönä, veljet ja sisaret, antakaamme evankeliumin naisten johdattaa meitä kädestä pitäen, jotta heidän kanssaan näkisimme Jumalan valon aamunkoiton, joka loistaa maailman pimeydessä. Kun yö hälveni ja aamun ensimmäinen valo hiljaa tuli esiin, naiset tulivat haudalle voidellakseen Jeesuksen ruumiin. Siellä he kokivat hämmästyttävän asian: ensin he huomasivat haudan olevan tyhjä; sitten he näkivät kaksi hahmoa sädehtivän kirkkaissa vaatteissa, ja nämä sanovat heille, että Jeesus on noussut kuolleista. Heti naiset riensivät julistamaan uutisen muille opetuslapsille (vrt. Luuk. 24:1-10).He näkivät, kuuntelivat ja julistivat: näiden kolmen teon myötä mekin käymme sisään Herran pääsiäiseen.
Naiset näkivät. Ensimmäinen ylösnousemuksen julistus ei ollut lausunto pohdittavaksi, vaan merkki katseltavaksi. Hautausmaalla, haudalla, jossa kaiken olisi pitänyt olla järjestyksessä ja rauhassa, naiset «havaitsivat, että kivi oli vieritetty haudan suulta, ja kun he menivät sisälle hautaan, he eivät löytäneet Herran Jeesuksen ruumista» (jj. 2-3). Pääsiäinen siis alkaa mullistamalla suunnitelmamme. Se tuo mukanaan yllättävän toivon lahjan. Mutta sen vastaanottaminen ei ole helppoa. On myönnettävä, että joskus sydämessämme ei ole tilaa tälle toivolle. Kuten evankeliumin naisissa, meissäkin vallitsevat kysymykset ja epäilykset, ja ensireaktio odottamattoman merkin edessä on pelko, «katseen painaminen maahan» (vrt. jj. 4-5).
Liian usein katsomme elämää ja todellisuutta katse maahan painettuna; katsomme vain tätä kuluvaa päivää, pettyneinä tulevaisuuteen sulkeudumme omiin tarpeisiimme, tyydymme apatian vankilaan, jatkuvasti valitamme ja ajattelemme, että asiat eivät koskaan muutu. Niin pysähdymme lannistumisen ja fatalismin haudalle ja hautaamme elämänilon. Tänä yönä Herra kuitenkin haluaa antaa meille toisenlaiset silmät, sytyttää ne toivolla siitä, että pelko, kärsimys ja kuolema eivät saa viimeistä sanaa. Jeesuksen pääsiäisen ansiosta voimme loikata olemattomuudesta elämään, «eikä kuolema enää voi riistää elämäämme» (K. Rahner): se on kokonaan ja ikuisesti Jumalan rajattoman rakkauden ympäröimä. Totta kyllä, kuolema voi pelottaa ja halvaannuttaa meitä. Mutta Herra on noussut kuolleista! Kohottakaamme katseemme, ottakaamme katkeruuden ja surun verho pois silmiemme edestä ja avautukaamme Jumalan toivolle!
Toiseksi naiset kuulivat. Kun he olivat nähneet haudan olevan tyhjä, kaksi miestä sädehtivän kirkkaissa vaatteissa sanoivat heille: «Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista» (jj. 5-6). Meidän on hyvä kuulla ja toistaa nämä sanat: hän ei ole täällä! Aina kun luulemme ymmärtäneemme Jumalasta kaiken, kun luulemme voimamme lokeroida hänet omiin kaavoihimme, toistakaamme itsellemme: hän ei ole täällä! Aina kun etsimme häntä vain ohimenevän tunteen tai hädän hetkellä ja sitten sivuutamme ja unohdamme hänet arkipäivän konkreettisissa tilanteissa ja päätöksissä, toistakaamme: hän ei ole täällä! Ja kun ajattelemme voivamme vangita hänet sanoihimme, kaavoihimme, tapoihimme, mutta unohdamme etsiä häntä elämän synkimmistä oloista, joissa ihmiset itkevät, kamppailevat, kärsivät ja toivovat, toistakaamme: hän ei ole täällä!
Kuulkaamme mekin naisille osoitettu kysymys: “Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta?”. Emme voi viettää pääsiäistä, jos jatkamme kuolleena olemista; jos jäämme menneisyyden vangeiksi; jos meillä ei ole elämässämme rohkeutta antaa Jumalan antaa meille anteeksi, sillä hän antaa kaiken anteeksi; jos meillä ei ole rohkeutta muuttua, luopua pahoista teoista, valita Jeesus ja hänen rakkautensa; jos usko on meille jonkinlainen talismaani ja teemme Jumalasta kauniin menneiden aikojen muiston emmekä kohtaa häntä tänään elävänä Jumalana, joka haluaa muuttaa meidät ja maailman. Kristinusko, joka etsii Herraa menneisyyden raunioista ja sulkee hänet tottumusten hautaan, on kristinuskoa ilman pääsiäistä. Mutta Herra on ylösnoussut! Älkäämme viivytelkö haudoilla, vaan menkäämme kohtaamaan hänet, elävän Jumalan! Älkäämme pelätkö etsiä häntä veljien ja sisarten kasvoista, toivovien ja unelmoivien elämäntarinoista, itkevien ja kärsivien tuskasta: siellä Jumala on!
Lopuksi naiset julistivat. Mitä he julistivat? Ylösnousemuksen iloa. Pääsiäinen ei tapahtunut vain niiden lohduttamiseksi, jotka surivat Jeesuksen kuolemaa, vaan jotta sydämet avattaisiin ihmeelliselle sanomalle: Jumala on voittanut pahan ja kuoleman. Ylösnousemuksen valon tarkoitus ei ole pidätellä näitä naisia henkilökohtaisessa ekstaasissa, vaan synnyttää lähetysopetuslapsia, jotka “palaavat haudalta” (vrt. j. 9) ja tuovat kaikille Ylösnousseen ilosanoman. Siksi naiset nähtyään ja kuultuaan juoksivat julistamaan ylösnousemuksen ilon opetuslapsille. He tiesivät että heitä saatettaisiin pitää hulluina; evankeliumikin sanoo, että opetuslapset «arvelivat naisten puhuvan omiaan» (j. 11). Mutta he eivät ole huolissaan maineestaan, kuvansa puolustamisesta, he eivät mittaa tunteitaan eivätkä laske sanojaan. Heidän sydämessään hehkui vain halu tuoda uutinen, julistus: “Herra on noussut kuolleista!”.
Kuinka kaunis onkaan kirkko, joka tällä tavoin rientää maailman kaduille! Pelkäämättä, taktikoimatta ja myötäilemättä, haluten vain tuoda kaikille evankeliumin ilon. Tähän meidät on kutsuttu: kokemaan että Kristus on ylösnoussut ja jakamaan tuo kokemus toisille; vierittämään tuo kivi haudalta, johon usein olemme sulkeneet Herran, levittääksemme hänen iloaan maailmaan. Herättäkäämme kuolleista Jeesus, joka elää, haudoista joihin olemme hänet sulkeneet; vapauttakaamme hänet muodollisuudesta, johon usein olemme hänet vanginneet; herätkäämme rauhallisen elämän unesta, johon toisinaan olemme hänet tyynnyttäneet, jotta hän ei saisi enää häiritä ja vaivata meitä. Tuokaamme hänet jokapäiväiseen elämään: rauhan teoilla tänä sodan kauhujen leimaamana aikana; sovinnon teoilla katkenneiden suhteiden keskellä, myötätunnon teoilla hädänalaisia kohtaan; oikeudenmukaisuuden teoilla vääryyksien keskellä ja totuuden teoilla valheiden keskellä. Ja ennen kaikkea rakkauden ja veljeyden teoilla.
Veljet ja sisaret, toivollamme on nimi: Jeesus. Hän kävi sisälle syntimme hautaan, syvimpään eksymiseemme saakka, kulki pelkojemme ryteikön halki, kantoi taakkojemme painon; kuoleman syvimmästä pimeydestä hän herätti meidät elämään ja muutti murheemme iloksi. Viettäkäämme pääsiäistä Kristuksen kanssa! Hän elää, tänäänkin hän kulkee keskellämme, muuttaa ja vapauttaa. Hänen kanssaan pahalla ei ole enää valtaa, epäonnistuminen ei voi estää meitä aloittamasta uudelleen ja kuolemasta tulee siirtyminen uuden elämän alkuun. Ylösnousseen Jeesuksen kanssa mikään yö ei ole loputon; synkimmässäkin pimeydessä loistaa aamutähti.
Tässä pimeydessä, jossa elätte, arvoisat pormestari ja kansanedustajat*, sodan ja julmuuden synkässä pimeydessä me kaikki rukoilemme, rukoilemme teidän kanssanne ja teidän puolestanne tänä yönä. Rukoilemme kaikkien kärsivien puolesta. Voimme vain antaa teille tukemme ja rukouksemme ja sanoa: “Rohkeutta! Olemme kanssanne!”. Ja sanoa teille suurimman asian, jota tänään vietämme: Khristos voskres! [Kristus on ylösnoussut!]
Franciscus
* Paavi suuntasi nämä sanat ukrainalaisten edustajille: Pietarinkirkon pääsiäisvigiliaan osallistui ukrainalaisen Melitopolin kaupungin pormestari Ivan Fedorov perheineen sekä kolme Ukrainan parlamentin jäsentä.
